Sirpaleita ja uupumusta

Kirjoitin viimeksi blogiin 21.9. Siitä on yli kolme kuukautta. Noiden kolmen kuukauden aikana on tuntunut usein, että olisin halunnut pyyhkiä tämän elämän jakson kokonaan pois. En olisi millään jaksanut. Jos olen aiemmin kokenut olevani hukassa ja palasina niin nyt olen joutunut tuntemaan nämä tunteet aiempaa vielä paljon voimakkaammin.

En tiedä mistä kaikki alkoi. Historiasta. Kokemuksista, jotka painoivat minut vähitellen alas. Neljä vuotta sitten haasteet parisuhteessa, jolloin helppojen vuosien jälkeen jouduimme toteamaan, että kaiken helppouden keskellä emme olleet joutuneet harjaannuttamaan erimielisyyksien selvittämistaitoja. Ajauduimme aluksi kauas toisistamme ja sitten pienin askelin opettelimme pääsemään uudestaan toistemme lähelle. Vaivannäkö kannatti, mutta samalla se nosti pinnalle myös vaikeita ja haavoittavia asioita. Näihin vuosiin sekoittuivat myös kaksi tuulimunaraskautta, jotka näennäisesti tunnuin käsitelleeni ihan hyvin, mutta todellisuudessa ne rikkoivat todella paljon luottamustani elämään ja Jumalaan. Jos Jumala on olemassa niin miksi Jumala salli. Miksei Jumala kuullut rukouksiani?

Sitten äidin kuolema. Uusi elämäntilanne. Ei enää äitiä. Lapsilla ei mummia, joka oli aina avoimin sylin ottamassa lapset hoitoon. Ja huoli miten isä selviäisi yksin. Taas tuntui, että elämä jatkuu eikä äidin kuolema nostanut pintaan isoa surua. Vanhat ihmiset kuolevat ja äitini sai todella armollisen lähdön ilman sairastelun aiheuttamaa kärsimystä. Mutta sitten kuitenkin. Sisälläni myllersi. Jotain, mistä en saanut kiinni, mutta se jokin söi voimiani.

Ja lopulta, tapahtui jotain, mistä olin haaveillut jo useamman vuoden. Tein positiivisen raskaustestin. Kuinka monesti olinkaan mielessäni käsikirjoittanut raskauden itselleni. Kuinka ihanaa se olisikaan. Niin kuin kolmen lapsemme kohdalla aiemmin. Jee, ihanan kutkuttava tunne: ”Meille tulee vauva!!!” ja sen jälkeen kaikki yhtä hymyä ja päivänpaistetta. Jotain näistä tunteista oli vielä ollut mukana kahden tuulimunaraskauden kohdalla, mutta nyt olikin yllätyksekseni nyt. Tilanne oli sellainen, jota en ollut osannut etukäteen kuvitella. Tuulimunakokemukset olivat tehneet minut pelokkaaksi, huolestuneeksi ja luottamus hyvän kantavaan voimaan oli kadonnut. Jos jo kaksi kertaa on todistettu, että kromosomini munasoluissani ovat niin vanhoja, että ne eivät enää jaksa tuottaa elämää, joka jatkuisi, niin miksi nyt olisi toisin? Jotta olisin edes vähän uskaltanut iloita, varasimme ajan varhaisultraan. Viikolla 6+3 kohdussa näkyi syke ja elämän alku, joka vastasi viikkoja 6+3. Antoiko se luvan onneen, iloon ja rauhaan? Ei. Edelleen, tilanne ei ollut muuttunut sen suhteen, että olin päälle 40v odottaja, jonka munasolut eivät olleet kunnossa kahdella edellisellä kerralla ja tilastot muistuttivat kovaan ääneen mielessäni kehityshäiriöiden lisääntymisen mahdollisuudesta. Pelottelevan äänen mukaan jopa todennäköisyydestä. Synkkiä ajatuksia lisäsi myös fyysiset tuntemukseni. Heti positiivisesta raskaustestistä alkaen mukaan tulivat 24h pahoinvointi ja käsittämätön väsymys. Olisin voinut vain maata sängyssä. Sinnittelemässä elossa päivä kerrallaan. Töissä kuitenkin piti käydä ja kävinkin. Pelkojeni takia en ole edelleenkään kertonut töissä raskaudestani yhtä työkaveria lukuun ottamatta. Salailu toi kuitenkin mukana omat taakkansa. Kun piti porukassa hymyillä ja nauraa muiden mukana vaikka olisi halunnut oksentaa ja käpertyä väsymyksestä vaikka lattialle nukkumaan. Ja seli, seli, selitykset miksen osallistunut työporukan pikkujouluihin. En tietenkään voinut. Koska alkoholi ja koska minulla oli kiire työpäivän jälkeen päästä sänkyyn niin pian kuin mahdollista. Ajatuskin Pikkujouluista klo 22 asti ja siiten päälle jatkot. Mikä painajainen.

Vaikka ulospäin vaikutan hyvin suvaitsevalta ja avarakatseiselta niin sisällä mielessäni minussa on ollut hyvin mustavalkoisia ajatusmalleja, jotka ovat auttaneet selkeyttämään elämänkuvaani. Abortit olen tuominnut ainakin salaa ajatuksissani ja kovasti olen ihaillut ihmisiä, jotka ovat ajatelleet, että aborttia eivät tekisi vaan ottaisivat suurella rakkaudella vastaan kaikenlaiset vauvat. Nyt jouduin ensimmäisen kerran kohtaamaan asian vakavammalla tasolla ajatuksissani. Peruslähtökohtana uupunut minä. Työpäivät olivat päivä kerrallaan selviytymistä. Kotona jaksamattomuutta, uupumusta, riittämättömyyttä. Miten ikinä jaksaisin jos tuleva lapsi olisi erityistarpeinen? Kun nytkään ei ollut voimavaroja kuin välttämättömän suorittamiseen. Kuinka olin saattanut aiemmin tuomita kaikki abortit yksinkertaisella ajatuksella: abortin tekijät ovat itsekkäitä ja he, jotka aborttia eivät tekisi, ovat hyviä ihmisiä. Todella toivon, etten joudu ajatusta työstämään tämän pidemmälle omalla kohdallani, mutta uskon tämän kokemuksen muuttaneen ja kasvattaneen minua. Ei pitäisi koskaan tuomita ihmistä, jonka saappaissa ei ole kulkenut. Mutta silti, niin monta vuotta kuin olet ihaillut ihmisiä, jotka kaikesta huolimatta tiesivät haluavansa jatkaa raskauksiaan, en ole voinut olla tuntematta suurta pettymystä itseäni kohtaan. Olisin niin halunnut nähdä itseni ”ylevämpänä” ihmisenä, joka puolustaisi elämää viimeiseen saakka. Minkä pettymyksen olenkaan itselleni joutunut aiheuttamaan. En olekaan niin hyvä ihminen kuin mistä haaveilin. Olen heikko ja väsynyt.

Nämä fiiliset taustalla vietimme perheemme kanssa tänä vuonna vähän karsitun joulun.  Tai aluksi luulin, että olisimme joutuneet karsimaan useammastakin jouluperinteestä, mutta yllättäen jostain löytyikin aikaa ja voimia askarrella melkein kaikille kortin saajille joulukortit ja loppujen kohdalla paikkasin askartelemattomuudesta johtuvaa huonoa omatuntoa lähettämällä hyväntekeväisyysjärjestöjen joulukortit. Leivoin myös piparkakkutalon, jonka lapset pääsivät koristelemaan ja jouluruokiakin oli tarjolla jotakuinkin normaali määrä. Loppujen lopuksi suurin karsinta kohdistui siivoamiseen. Mutta onneksi aattona ei tullut vieraita, niin kenenkään ei tarvinnut kauhistella klähmäistä lavuaaripöytää vessassamme. ;-)

Joulun aikaan olen myös edelleen antanut itselleni luvan levätä. Olen maannut sängyssä, lukenut dekkareita ja syönyt suklaata. Tänään havahduin siihen, että ehkä tuollainen lepo ei pidemmän päälle ole minulle kaikkein parasta. Kun saatiin lapset nukkumaan, kävin rauhallisella kävelyllä ulkona. 600m ei ole paljon, mutta sekin on alku. Ja sitten lasillinen vettä. Olen niin kiitollinen näistä joulun pyhistä ja muutamasta palkallisesta vapaapäivästä, joiden aikana olen saanut pysähtyä ja saada irtiottoa kuormittavasta työelämästä pahoinvoinnin ja väsymyksen keskellä. Lopuillaan oleva vuosi oli äärettömän rankka, mutta haluan uskoa, että ensi vuosi toisi mukanaan lempeämpiä ja iloisempia tuulia.

Järjettömiä vauva-haaveita

Viime yönä silmät ristissä wc:ssä, kuukautiset myöhässä. Toiveet korkealla. Odottava katse tikussa. Minun täytyi olla raskaana. Kuinka ihana olisi kerto uutinen miehelleni. Ihan kohta tulos valmiina. Ja siinä se oli: ýksi viiva. Ei raskaana. Pieni tyhjyys. Takaisin nukkumaan.

Unessa tikkuun ilmestyi toinen viiva. Olin iloinen. Sitten tuli aamu. Hetken aikaa unen ja valveen rajalla mietin, kumpi tulos oli totta. Katsoin vielä testiä. Edelleen vahva yksi viiva. Ei raskaana.

Aamulla nainen meidän keittiössä. Hämmensi mannapuuroa. Hoiti samalla suklaalla suruaan. Kosmeettista laastaria pettymyksen syvään haavaan.

Kuinka helppoa onkaan uskoa hyväntahtoiseen, rakastavaan Jumalaan kun elämässä tapahtuu ihania asioita. Kuinka epätodelliselta Jumala tuntuukaan vastoinkäymisten kohdalla. Jos Jumala olisi hyvä ja oikeasti olemassa ja vielä uskoisi siihen niin eikö Jumala palkitsisi uskovansa runsailla ihanilla lahjoillaan sen sijaan että piiskaisi vastoinkäymisillä?

Aloin haaveilla neljännestä lapsesta kuusi vuotta sitten. Kolme lastamme olivat saaneet helposti alkunsa, ensimmäisestä yrittämästä. He olivat syntyneet silloin kun halusimme. Ihanaahan se oli. Oli varsin siunattu olo. Mutta kääntöpuolena se antoi ajatuksen, että hallitsemme elämäämme. Pidin meitä erityisinä. Neljännen lapsen olin suunnitellut syntyvät kesällä 2016. Ajattelin, että olisi noloa saada lapsi 4-kymppisenä. Vuonna 2016 olisin ollut vielä 39-vuotias. Vanha äiti, mutta en ihan nolo. Ajattelin myös, että kesä olisi kiva aika saada lapsi. Silloin voisin optimaalisesti aloittaa äitiysloman samaan aikaan kun vanhempi lapsemme aloittaisi koulun. Pilkulleen laskelmoimista. Minun suunnitelma. Koska olin niin etuoikeutettu, pidin itsestäänselvyytenä, että saatoin tehdä sellaisia suunnitelmia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukana. Kun vihdoin tulin raskaaksi, laskettu aika olisi ollut 6/2018. Se raskaus osoittautui kuitenkin tuulimunaksi. Samoin seuraava raskaus. Nyt olen jo 42v. Säälittävää. Eikö vanha nainen voi hyväksyä ikäänsä ja siirtyä uusiin unelmiin? Ihmisen mieli on monimutkainen. Sitä haluaisi olla järkevä. Kyllä me tiedostamme, ettei neljännen lapsen yrityksessä tässä iässä ole paljon järkeä. Siksi emme olekaan pääsääntöisesti kertoneet siitä muille. Tässä tapauksessa haluaisin olla haaveilematta vielä yhdestä lapsesta, mutta kun en pysty. Haave tuntuu olevan ja takertuneen sitkeästi mieleeni. Ihana lempeä unelma.

Vuosien varrella olen oppinut paljon. Suurimpana sen, että elämää emme voi itse hallita, toki voimme itse valita erilaisia suuntia, mihin lähteä elämän polkua kulkemaan, mutta minne tie vie, sitä emme voi hallita. Raamatussa sanotaan ”Itse valjastat hevosesi taisteluun, mutta voitto on Herran kädessä” (Sananl.21:31) On ollut hetkiä, jolloin olen huutanut Jumalalle ääneen katkeruuttani kun asiat eivät ole menneet suunnitelmieni mukaan. Kuin pieni lapsi: ”MINÄ TAHDON, TAHDON, TAHDON!!!”. On vaatinut pitkää matkaa nöyrtyä ajatukseen, että en voi päättää elämän alusta. Uusi elämä ei ala vain koska minä tahdon tai kovasti haluan.

Äitini kertoi kerran keskustelusta, jonka oli kuullut lapsena koulussa. Toinen oppilas hehkutti opettajalle minne oli menossa perheensä kanssa viikonloppuna. Opettaja oikaisi tähän: ”Menette, jos Jumala suo”. Kuulostaa tänä päivänä aika tylyltä lapsen kasvatukselta. Uskon asioista puhuessa pitää olla varovainen kun kukaan ei voi todistaa tieteellisesti, että Jumalaa olisi olemassakaan. Niin montaa ihmistä loukkaa jos väittää Jumalan johtavan elämän sinfoniaa.

Mutta minä uskon siihen. Vuodesta 2015 minussa on tapahtunut paljon kasvua. Kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta ymmärsin paremmin, että uuden elämän synty ei ole minun ja mieheni käsissä. Moni muukaan asia ei ole. Tietyllä tavalla nyt meillä on nyt seesteisemmän hyväksyvämpi olo elämästämme. Osaamme ehkä olla aiempaa kiitollisempia kolmesta lapsestamme. He eivät saaneet alkua ja kehittyneet täydellisiksi ihmisiksi vain koska me toivoimme. Ei, siihen tarvittiin joku suurempi, joka antaa elämän ja mahdollistaa kasvun. Nämä toiveen ja odotuksen vuodet ovat myös kasvattaneet minua ja miestäni paljon. Tunteita olemme joutuneet opetella käsittelemään. Surua, kiukkua, vihaa, loukkaantumisia, pettymyksiä, toiveita, korkealta putoamisia, omista tunteista puhumista, erilaisuuden hyväksymistä. Nyt suhteemme on vakaammalla pohjalla kuin koskaan aiemmin. Olemme mielestämme myös suostuneet aiempaa paremmin Jumalan johdatukseen elämässämme. Vaikka aina omat toiveemme eivät toteutuisikaan niin haluamme uskoa, että Jumalan osoittama suunta on silti meille parempi.

Näillä ajatuksilla varustettuna olin tässä kierrossa jo aika varma, että olisimme vihdoin valmistuneet elämän koulun siltä luokalta, jossa todistus saataisiin neljännen lapsen muodossa. Niin ei sitten käynytkään.

Emme voi tietää tulemmeko ikinä saamaan neljättä lasta. Ikämme puolesta se tuntuu varsin epätodennäköiseltä. Kristittyinä meille elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole tämän maanpäällisen elämän halujen ja nautintojen maksimoiminen. Ehkä meidän elämän tarkoitus on olla ”vain” kolmen lapsen vanhempia. Joka tapauksessa saamme olla äärettömän kiitollisia, vaikka tyytymätön ihmisluonto tahtoo niin herkästi kuvitella, että Jumala on kääntänyt meille selkänsä kun ei kaipaamaamme neljättä lasta meille anna.

Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo mukana. Liian tarkkaa käsikirjoitusta on itse turha laatia. Elämä on seikkailu. Yllätyksiä täynnä. Edelleen valjastemme hevosemme taisteluun, mutta voitto on Herran käsissä.

Tähän aamuun nousta sain

En ole koskaan ollut aamuihminen. Lapsuudestani asti minä olin se, jolle unet maittoivat myöhempään kuin kenellekään muulle. Kun aloitin työelämän, olin iloinen mahdollisuudesta työskennellä kolmessa vuorossa. Välttelin aamuvuoroja. Aikaiset herätykset olivat tuskaa.

Aamuvuoropäivinä minulla oli aina selkeä strategia. Herätyskellon laitoin soimaan niin myöhään kuin mahdollista. Sitten kellon soidessa pikaisesti vaatteet päälle, pikameikki, pika-aamupala ja samassa pyrähdyksessä autoon ja töihin.  Yleensä tulin töihin minuutilleen kun työpäivä alkoi. Halusin ehdottomasti maksimoida aamu-uneni ja siinä onnistuin varsin tehokkaasti. Usein aamuisin lähtiessäni kiireellä töihin mietin haikeudella, että kunhan eläkkeelle pääsen ja kiire loppuu, alan vapaehtoisesti herätä aikaisin nauttimaan nousevan auringon kauneudesta, aamu-usvasta ja maailman pysähtyneisyydestä. Sitten joskus kun olisi aikaa.

Vuorotyö oli kivaa oman aikansa. Lasten kanssa vuorotyö alkoi kuitenkin näyttää nurjan puolensa. Ei ollut enää kivaa olla töissä viikonloppuisin vaikka palkka parempi silloin olikin. Perheen kanssa oli kovin vaikea sopia yhteisiä menoja. Minä vapaapäiväilin viikolla ja muu perhe viikonloppuisin. Minä vietin omaa aikaa arkiaamuisin ja muu perhe ilman minua iltaisin. Viime joulukuussa tein entiselle itselleni yllättävän vedon: vaihdoin vapaaehtoisesti vuorotyöni säännöllisen aamuvuoron töihin. Kahdeksasta neljään, viitenä päivänä viikossa. Yllättäen päälle 4-kymppisenä säännöllinen elämän rytmi ei tuntunutkaan enää hullummalta. Oli luksusta olla joka ilta kotona osallistumassa lasten iltatoimiin.  Ja kiireettömän viikonloppuaamut kotona yhdessä perheen kanssa. Vähitellen työpäivien aamuherätyksetkään eivät tuntuneet niin raskailta kun elimistö tottui säännölliseen rytmiin. Uni tuli helposti illalla ja aamulla aloin herätä välillä jo ennen herätyskelloa. Kiire-kiire-aamut eivät enää tuntuneet palkitsevilta. Uutta palkitsevuutta elämään toi kun ehdin aamulla viikata pienen vuorellisen pyykkiä tai laittaa laatikkoruoan uuniin odottamaan että mieheni ottaisi sen pois hoitaessaan omat aamutoimensa tuntia myöhemmin.

Kolme viikkoa sitten tein uuden entistä radikaalimman aamuliikkeen: Laitoin kellon soimaan 15 minuuttia aiemmin ja päätin lähteä aamukävelylle. Meillä on postilaatikko 300m päässä. Postilaatikolle ja takaisin. Raikkaassa loppukesän aamussa. Maailmassa rauha ja hiljaisuus. Pellolla sumua, aurinko nousemassa. Lintujen äänet metsässä. Nautin. Todella nautin. Jotain epätodellista siinä kyllä olo. Minä ”I hate mornings”-ihminen kävelemässä vapaaehtoisesti klo 6:15 rauhassa hiljaisella hiekkatiellä hengittämässä syvään raikasta aamuilmaa. Pyörittämässä rauhallisesti käsivarsia, kuulostelemassa oman kehon tuntemuksia.  

Kokemus oli sellainen, etten voinut jättää sitä yhteen kertaan. Tein saman seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Nyt olen ulkoillut aamuisin jo kolmen viikon ajan. Sadekaan ei estänyt kävelylle lähtöä. Ja olen nauttinut.

Aamukävelyissä on parasta pysähtyminen. Aamun kiireputki oli osa päivän suoritusputkea. Kauhealla vauhdilla töihin ja työpäivän suorittaminen. Vuosien varrella minulle on tullut enemmän halua kuulostella itseäni ja omia tuntemuksia. Nyt koen tärkeäksi pysähtyä kuuntelemaan itseäni jo ennen töihin menoa. Pysähtyä muistuttamaan itselleni kuka olen, missä maaperässä juureni ovat, mistä lähtökohdista ponnistan uuteen työpäivään.  Haluan muistuttaa itselleni mikä minulle on tärkeää. Haluan käyttää 15 minuuttia joka aamu raikasta aamuilmaa hengittäen, elimistöäni liikkeessä herätellen ja samalla tiedostaen mitkä arvoni ovat. En ehkä muista kiireisen työpäivän aikana aamuajatuksiani, muta uskon, että aamukävelyt ovat kuin lempeää aivohierontaa. Aivot nauttivat pysähtymisestä ja hiljaisuudesta ihan niin kuin lihakset nauttivat hieronnassa käymisestä.

On hauskaa huomata kuinka ihminen voi muuttua elämän aikana. Aamu-unisesta minästä on tullut aikaisten aamujen rauhasta nauttiva minä.

Kun äiti on poissa

Elokuisena yönä puhelimeni värisi yöpöydällä. Olin unesta tokkurassa. En tajunnut ensin miten puhelimeen vastataan. Aikaa kulut puhelinta sormeillessa. Tärinä jatkui. Soittaja ei luovuttanut.  Vihdoin sain vastattua. Toisessa päässä oli isäni. Isä kertoi, että äitiä oltiin elvyttämässä. Aika pysähtyi.

Äitiä ei saatu virkoamaan. Siitä alkoi uusi ajanjakso. Elämäni ilman äitiä. Lapsillemme uusi ajanjakso. Elämä ilman mummia, joka oli hoitanut heitä lukuisat päivät vauvaiästä asti ja jonka luo he olivat usein koulun jälkeen pyöräilleet.

Olin joskus ajatellut, että mitä sitten kun äiti kuolisi. Tiesin, että se päivä tulisi joskus. En kuitenkaan arvannut sen tulevan näin yhtäkkiä. Äidin sydän oli toki oireillut, mutta lääkäri piti sitä vaarattomana. Muuten äiti eli oikein hyvässä ja aktiivisessa varhaisvanhuudessa. Nautti elämästään.

En tiedä oliko joku shokkivaiheen reaktio, mutta ensimmäisiä tunteita tilanteesssa oli yllättävä rauha. Olin vuosi sitten lukenut kirjan Taivaan rajalla, jossa kerrotaan kuoleman rajalla käyneiden ihmisten kokemuksia. Kirjassa on niin käsittämättömän upeita kokemuksia paikasta, joka voidaan ymmärtää taivaaksi. Koska en voinut enää mitenkään omilla teoillani saada äitiä takaisin, halusin uskoa, että äidillä oli nyt kaikki hyvin. Halusin uskoa, että äiti oli nyt ihanassa puutarhassa, jossa sanoinkuvailematon kauneus vallitsi. Siellä äiti saisi nähdä aiemmin edesmenneet rakkaansa ja saisi tavata Jeesuksen, jota oli kaivannut eläessään.

Meitä on useampia sisaruksia. Kaikki erilaisia. Kaikilla oli omanlainen suhde äitiin. Myös äidin kuoleman jälkeen jokainen alkoi toimia omalla tavallaan. Mutta yhdessä rintamassa olemme pysyneet. Erityisen tärkeäksi olemme kokeneet isämme tukena olemisen. Siinäkin olemme kukin toimineet omalla tavallamme. Itse olen ollut rauhallinen. Realistinen. Ehkä viileäkin. Herkemmässä mielentilassa hauraus ja kuori tuntuvat sekoittuvan ja molemmat ovat tuntuneet kovin todellisilta koko ajan. Mietin välillä mikä olisi oikea tapa toimia ja tuntea. Siskot järjestävät hautajaisia aktiivisesti, minä huomasin jättäytyväni vaivihkaa sivuun järjestelyistä. Töistä en ottanut sairaslomaa enkä edes kertonut äidin kuolemasta. En halunnut sääliä enkä osanottoja. Kukaan siellä en tuntenut minun äitiäni eikä minun suhdetta äitiini. Minua ei olisi voimavaraannuttanut yhtään se, että työkaverit olisivat sankoin joukoin pahoitelleen äitini kuolemaa.

Tällä etäisellä asenteella koin ajoittain toimivani väärin. Koin olevani huono ja viallinen. Mielikuvissani äidin kuolemaa olisi pitänyt surra jotenkin konkreettisemmin ja näkyvämmin. Äidin eläessä en osannut osoittaa riittävästi rakkautta ja kiitollisuutta äitiäni kohtaan. Äiti todella omisti elämänsä lapsilleen ja lastenlapsille. Kuitenkin aikuisuutta kohti mennessäni aloimme äidin kanssa olla joistain asioista eri mieltä. Sulkeuduin äidin seurassa kun koin tulleeni loukatuksi. En pystynyt olemaan aikuinen aikuiselle, päästämään irti lapsen roolista. Eikä minun olisi pitänyt pystyä parempaan, sosiaalialaa ja psykologiaa opiskelleena.

Samaan aikaan olen kokenut tunteettomuutta, mutta tiedostamattomalla tasolla pinnan alla erilaiset tunteet ovat vaihdelleet. Kuolemaa käsitellessäni olen miettinyt paljon miten tämä lyhyt arvokas elämä pitäisi käyttää. Yhtenä iltana en sietänyt mieheni tapaa valita alkoholi uupumuksen hoitokeinoksi. Oksensin elämäni tuskan hänen päälleen. Laskin rakkauspisteitä alemmas, lukitsin makuuhuoneen oven. Osoitin: en arvosta sinua enkä tapasi hoitaa tunnetuskaa alkoholilla.

Hautajaisvaateostoksilla itketti autossa oma surkeuteni. Ahdisti lähteä kauppakeskukseen iloisten shoppailijoiden pariin. Aluksi vaan istuin autossa. Lykkäsin ostoksille lähtemistä. Kirjoitin ajatuksiani puhelimen muistiin. Katselin parkkihallissa kulkevia ihmisiä. Toivoin, etten törmäisi tuttuihin. En törmännyt.

Nyt äiti on haudattu. Hautajaiset olivat kauniit ja äidin näköiset. Kristinuskon sanoma elämän jatkumisesta ja jälleennäkemisestä oli läsnä puheissa. Suru, haikeus, toivo, lohdullisuus, kiitollisuus, rakkaus. Elämä jatkuu maanpäällä ilman äitiä. Äidin kuolema muistutti kuitenkin tärkeästä: elämään kuuluu myös kuolema. Elämä on jotain käsittämätöntä. Ja kuolema vasta käsittämätöntä onkin. Tieteen selityksen päättyvät siihen kun sydän lakkaa kierrättämästä veressä happea aivoille. Tiede sanoo siihen kaikki päättyy. Joillekin se selitys riittää. Minulle ei.  Pappi sanoi hautajaisissa: ” Niin pysyvät nämä kolme usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus (1. Kor. 13:13). Rakkaus on suurin, koska vain se jatkuu näistä kolmesta kuoleman rajan tuolla puolen. Taivaassa usko muuttuu tietämiseksi ja toivo saa täyttymyksen, mutta rakkaus on edelleen rakkaus. Jumala on rakkaus ja Jumala on läsnä taivaassa.” Ikuisen rakkauden syliin haluan jättää äitini.

Rakkaudella tuntemattomalle miehelle

Tällä kertaa omistan kirjoitukseni eräälle miehelle. En tunne miestä. En ole kunnolla häntä nähnytkään. Nopeasti vaan selkäpuolelta huomasin hänet eräänä päivänä.  Vaikka en miestä tunne, haluan nyt kirjoittaa hänestä. Minä ajattelin häntä ja haluaisin antaa hänelle lahjaksi sen, että blogin lukijanikin ajattelisivat häntä. Hän on Jumalan luoma ihme. Ihmeellinen ihminen. Arvokas omana itsenään.

Eräänä päivänä kävin aamulla jumpassa. Jes, oli hyvä aamujumppa. Aurinko paistoi. Kesäloma oli juuri alkanut. Olin hyvällä tuulella. Kiitollinen siitä, että kesä oli vihdoin saapunut. Aurinko helli lämmöllään. Talven alakuloisuus oli tiessään. Minulla on ihana perhe ja elämä hymyili. Jumpan jälkeen pistäydyin lähimarketissamme. Siirtelin ostoksiani kassahihnalle kun yhtäkkiä vieressä olevan kassan ohi juoksi mies, perässä ryntäsi myyjä, huutaen ”pysäyttäkää se”, sitten kohta toinen myyjä juoksi perään. Pienen hetken mietin mielessä, että pitäisikö minun toteuttaa elämyshakuisuuttani ja alkaa urotyön tekijäksi juoksemalla myymälävarkaan perään. Nuorempana työskennellessäni R-kioskilla olin toisinaan lähtenyt tuollaisia urotöitä tekemään samalla oman turvallisuuteni riskeeraten. Mennyt seisomaan kioskin ovelle estämään kaljavarkaalta ulospääsy. Onneksi koskaan mitään ei sattunut ja välillä sainkin pelastettua pari sikspäkkiä lonkeroa, mutta jälkikäteen mietin, että olisi ehkä kuitenkin ollut fiksumpaa suojella itseään ja antaa lonkeroiden lähteä varkaan mukana. No, mutta joka tapauksessa, tällä kertaa päädyin olemaan harkitseva aikuinen ja jäin itse kassalle maksamaan ostoksiani. Hetken päästä kaksi perään juossutta myyjää palasivatkin takaisin ja olivat saaneet varkaan repun itselleen vaikka itse varas pääsikin livahtamaan tiehensä. Myyjät siinä samalla alkoivat inventoida reppua ja löysivätkin sieltä näpistettyjen oluiden lisäksi omistajan nimen ja osoitteen. Todennäköisesti varas päätyi joutumaan jollain tavalla vastuuseen varkausyrityksestään.

No. Tämä näytös päättyi siihen, mutta sitten seuraa seuraava näytös, jossa tapahtumapaikkana on minun pääkoppani. Tuo tilanne kosketti minua. En saanut tätä miestä –varasta- mielestäni. Sain erikoisen vahvan kokemuksen siitä miten tuo ihminen oli todella ihminen. Ihan saman arvoinen kuin minäkin. Toinen ihminen vaan. Toinen, jolla elämä ei ollut mennyt yhtä mukavasti kuin minulla. Tuntui hirveän pahalta. Kuinka häntä varmasti katsottiin nyt pahasti. Häneltä vietiin kunnioitus. Kukapa kunnioittaisi ja arvostaisi ihmistä, joka oli ollut aikeissa varastaa repullisen olutta kaupasta. Mitä hänen elämäänsä mahtoi kuulua?

Autoon palattuani tunnekokemukseni vaan vahvistui. Itkin. Tunsin pakonomaista tarvetta rukoilla miehen puolesta. Rukoilin Jumalaa siunaamaan miestä. Koskettamaan häntä. Johdattamaan hänet pois epätoivoisesta elämäntilanteestaan. Kirkastamaan itsensä hänelle. Tekemään muutoksen hänen elämässä.

Tunsin syyllisyyttä omasta onnellisesta elämäntilanteestani. Mitä olin tehnyt ansaitakseni sen? En varmasti mitään. Olin saanut syntyä hyvään perheeseen, hyvällä asuinalueella, olin saanut ystävikseni hyvien perheiden lapsia. Olin saanut käydä pyhäkoulua, minulle oli lapsesta asti opetettu että olen rakastettu, minusta pidetään huolta ja että tulevaisuuteni on valoisa kunhan vaan jaksan opiskella ja löydän työn ja sitten kun löydän ihanan miehen, voin perustaa perheenkin. Kaikki tämä mitä tulevaisuudenkuvaa pidin jo lapsena itsestään selvänä, sai toteutua elämässäni. Vaikka herkkänä naisena koenkin ajoittain olevani mielenterveyteni suhteen jossain reunalla, tiedän, että minua ympäröivät vahvat tukirakenteet. Minulla on lapsuuden perhe, minulla on hyviä ystäviä, minulla on ihana aviomies ja tarvittaessa saan myös yhteiskunnalta tukea. Ja näiden kaikkien maallisten tukirakenteiden lisäksi minulla on myös kaiken ymmärryksen ylittävä taivallinen tuki, rakas Jumalani, jonka puoleen saan aina kääntyä, oli huoli kuinka pieni tai suuri tahansa.

Mutta tuo mies. Hänellä ei mitä ilmeisimminkään ole elämä mennyt yhtä iloisesti kuin minulla. Haluaisin niin kuulla hänen elämäntarinansa, mutta se ei nyt ole mahdollista. Haluaisin kuulla millainen hän oli lapsena, millaisessa perheessä hän kasvoi, millaisia ihmisiä hänen ympärillään oli, miten hänellä meni koulu, mitä hän on tehnyt kouluvuosien jälkeen. Minkälainen on se elämäntilanne, missä joutuu haluamaan ottaa riskin ja yrittää varastaa repullisen olutta? Miten muut ihmiset ovat kohdelleet tätä miestä? Onko hän saanut elämässään osakseen rakkautta?  Kuka kertoisi hänelle, että hän on arvokas ja rakastettu, vaikkei ehkä täyttäisikään yhteiskunnan asettamia odotuksia?  Miten voisin auttaa häntä ja jakaa hänelle jotain saamastani hyvästä?

Sinä joka nyt luit tämän kirjoituksen. Pyydän, jos rukoilu ei sinusta nyt ihan älyttömän typerältä tunnu, niin voisitko hetkeksi avata yhteyden sinun ja Jumalan välille. Kokeilla lausua muutama sana tämän miehen puolesta. Tule mukaan kokeilemaan voisiko rukous muuttaa ihmisen elämää. Jos tuo mies on jäänyt vaille rakkautta ja hyvää niin annetaan hänelle sitä hyvää nyt rukouksen muodossa ja jätetään hänen elämänsä hyvän ja rakastavan Jumalan käsiin.  ❤

Voiton juhlaa

Viime viikkoina olen saanut kunnostautua lajissa, joka ei ole aiemmin erityisesti ollut oma juttuni, nimittäin penkkiurheilu. On ollut yllättävän mukava nojata oman kullan kylkeen ja jännittää jääkiekko-otteluita. Alkuerissä olin vielä varsin rauhallinen peruspessimisti ”ei Suomi kuitenkaan voita, mutta ihan kiva tätä peliä on katsoa”. Kuitenkin ihmeiden ihme tapahtui - Leijonat todellakin voittivat  maailman mestaruuden! Siis ihan oikeasti! Siis ihan mieletöntä, että Suomi voitti maailman mestaruuden! Ja millä edellytyksillä? Ei NHL-vahvistuksia, ei MM-konkareita. Ensikertalaisia, monille vieraita nimiä. Nyt kaikki tietävät kuka on Kaapo Kakko ja Marko ”Mörkö” Anttila.  Ensin taisteltiin tie jatkoon, sitten kaatui Ruotsi, sitten Venäjä ja lopulta sunnuntai-illalla viimeinen kova vastus, Kanada. Suomen kansa meni voittohuumasta selaisin. Havis Amanda näki juurellaan alusvaatteisia ja alastomia juhlijoita hyppimässä riehakkaasti. Ei väliä miten juhlitaan kunhan juhlitaan! Kerrankin syytä kunnon revittelylle! HYVÄ SUOMIIIII!!!

Tiedättekö, nämä on taas niitä hetkiä kun koe itseni vähän oudoksi, mutta..  Minun voitonhuumaa häiritsee kuitenkin eräs pieni juttu. Menikö Suomi jopa liian sekaisin? Tuttavani fb-sivuilta lainattuna:  ”Jääkiekko on suomalaisten uskonto!! Mörkö on messias”. Tietysti voisi ajatella, että ylireagoin. Yksittäisen ihmisen kommentti. Mutta kun katsoo sitä huumaa mitä kiekkoleijonien voitto aiheutti, mietin vaan, että meneekö universaalisti ajatellen suurin mahdollinen hypetys väärään osoitteeseen? Siis kunhan ajattelen.

Itse, kuten arvata saattaa, haluaisin kovasti pitää Jeesuksen ykkösenä elämässäni. Leijonat voittivat Suomen mestaruuden, mutta Jeesus kuitenkin meni ristille kuolemaan, jotta minä saisin elää. Kumpi on kovempi juttu? Kumpi ansaitsee kovemman hypetyksen? Oletko koskaan hypettänyt Jeesuksen takia? Kuinka moni edes jaksaa vielä uskoa Jeesukseen? Leijonat me näemme omin silmin, Jeesusta emme. Leijonat ovat televisiossa silmiemme edessä ja Kaisaniemen voitonjuhlassa konkreettisesti elävinä ihmisinä edessämme. Mutta Jeesus? Hei ihan totta, uskooko joku vielä Jeesukseen? Hah!

Monille voitto tuntui olevan kaikki kaikessa. Jotain niin mahtavaa, ettei sitä mahtavampaa juuri voi enää saavuttaa. Itse olen joka tapauksessa saanut kokea jotain vielä mahtavampaa. Se usko, joka sisälläni on kasvanut, on antanut minulle jotain vielä enemmän. Leijonien voitto oli minustakin ihan mieletöntä ja upeaa ja olen äärettömän onnellinen mahtavan joukkueemme puolesta. Mutta silti. Se oli vain jääkiekkoa. Ikään kuin sirkushuvia. Kovan työnhän nuoret suomalaispojat olivat tehneet saavuttaakseen kiiltävimmän mitalin, mutta silti. Se oli vain jääkiekkoa. Se ansaitsee mitalijuhlat ja mahtavan kotimaahanpaluujuhlan, mutta silti. Mikä on elämän arvoasteikolla tärkeysjärjestys?

Meillä luterilaisille ylistys ja palvonta ovat aika vieraita tapoja toteuttaa uskoamme. Meille tutumpaa on pitää Jeesuksemme varaston hyllyllä odottamassa hetkiä, jolloin Hänet sopii ottaa sieltä päivänvaloon. Niitä hetkiä voivat olla esim. joulu, pääsiäinen ja vaikeudet, jolloin kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Helluntailaisille taas ylistäminen on peruskauraa, mutta seurakunnan ulkopuoliset katsovat sitä touhua usein aika kieroon. Jeesuksen ylistäminen voi olla ulkopuolisista jopa luotaantyöntävää. Hulluja ovat tuollaiset hihhulit. Mutta oikeasti. Jos uskoo, että Jumala on olemassa, jos uskoo, että Jumala on luonut tämän maailman ja sinut ja minut, jos uskoo, että Jumala oikeasti tuli itse kuolemaan meidän ihmisten huonojen valintojen takia meidän puolestamme ja voitti kuoleman vallan niin eikö sen pitäisi olla ihan mielettömän ylistämisen arvoinen juttu? Miksi sitä fiilistä on niin vaikea saavuttaa?

Joopa joo. Kuulostaa nyt ehkä siltä, että olen tosikko ja ilonpilaaja ja lukematon määrä vastaavanlaisia synonyymeja. Taas uskovaiset synkistelevät eivätkä osaa nauttia elämän hienoista jutuista ja pitää hauskaa. En kuitenkaan halua viedä pois oikeutta juhlia nyt kun on juhlaan syytä. Vantaalainen Korson seurakuntakin haluaa olla mukana maailmanmestaruusmitalista iloitsevien ihmisten arjessa soittamalla kirkkonsa kelloja.  Se mitä haluan, on vain laittaa elämän mageet jutut oikeaan arvojärjestykseen. Leijonien voitto oli ihan mielettömän kova juttu. On kuitenkin jotain, joka on vieläkin kovempaa. Jesus on kingi! Se on jotain, mikä ei lakkaa olemasta totta siinäkään vaiheessa kun dementia vie unholaan Leijonien kultamitalin vuonna 2019. 

Jeesus on kingi nyt ja aina ja se kingeys jatku vielä kuolemanrajan ylikin. Jes Hyvä Jeesus!!! Kiitos ihan mielettömästi että olen saanut syntyä Suomeen! Tähän sitkeiden ja sisukkaiden kansalaisten maahan! Kiitos että annoit Suomen leijonille hyvän valmentajan! Kiitos, että annoit Suomen joukkueelle taitavaa pelisilmää, taitoa pelata vahvasti ja pitää päät kylmänä kovan paineen alla! Kiitos Suomen voitosta!  Kiitos Herra, että Sinuun me voidaan luottaa nyt ja aina! Leijonat ovat mahtavia, mutta Jeesus sä oot kaikista suurin voittaja, kingien Kingi!

Pois omasta kuplasta

Tällä kertaa en kirjotakaan itsestäni vaan blogikirjoituksen päähenkilö on tuttavani Laura (nimi muutettu). Lauraan tutustuin suurin piirtein 15 vuotta sitten kristittyjen nuorten aikuisten porukassa. Sittemmin Lauran elämä kulki kristinuskon parista uskonnottomuuden suuntaan. Nyt Laura ilokseni vastasi myöntävästi kun kysyin häntä vastaamaan blogiani varten syvällisemmistä elämään liittyvistä kysymyksistä. Haastattelulla en tavoittele kristittyjen ja uskonnottomien vastakkainasettelua vaan enemmänkin sitä, että hyppäisin pois omasta kuplastani ja antaisin teille lukijoillenikin mahdollisuuden sukeltaa eri tavalla ajattelevan ihmisen ajatusmaailmaan. Ole hyvä Laura! 

1) Millainen ilmapiiri uskonnollisuuden /hengellisyyden kannalta lapsuuden kodissasi oli?

Ihan lapsesta saakka rukoilin aina iltaisin, koska muuten en saanut unta iltaisin. Olen tapakristillisestä perheestä, jossa kristinuskoon suhtauduttiin pääasiassa positiivisesti. Jo pienenä opin iltarukoilemisen ja minun lapsuuden kaverit olivat uskovaisia. Vanhemmilleni uskonto ei ole ollut mitenkään hirveän suuressa roolissa elämässä, mutta kävin mm. seurakunnan päiväkerhossa. Isoäitini oli uskonnollinen ja hän vei minua kinkereihin ja opetti rukouksia ja virsiä. 

2) Mikä sai sinut aikoinaan kiinnostumaan kristinuskosta?

Olin kavereiden kautta heti aktiivinen seurakuntanuori rippikoulun jälkeen. Sen jälkeen menin osalliseksi isostoimintaan ja muuhun seurakunnan toimintaan (nuorten illat, Maatan näkyvissä- festivaalit) Ajattelin silloin, että koen jotain "pyhää" ja kristinusko tuntui turvalliselta ja houkuttelevalta ja vastasi myös omaan identiteetti-kysymykseen nuoruuden etsintävaiheissa. Minua oli koulukiusattu, koska olin hyvin kiltti tyttö ja muut kaverit osallistuivat kaikenlaisiin "biletyksiin" ja sitten seurakunnassa koin olevani omani kaltaisten seurassa. Luterilaisessa kirkossa minua silloin ärsytti, että suuri osa nuorista tuntui suhtautuvan välinpitämättömästi kristinuskoon. Minulle tuli hetki, jolloin kaipasin jotain enemmän ja siksi kiinnostuin myös helluntaiseurakunnan toiminnasta. Siellä koin vahvaa yhteisöllisyyttä. Se kuitenkin alkoi minusta tuntua myös ahdistavalta, koska siellä oli aika tarkkoja määritelmiä siitä, millainen kuuluisi olla. En puhunut kielillä enkä ollut erityisen "pyhä". Jo tuolloin minua hämmensi eettiset kysymykset, joista pohjimmiltani koin vahvasti ajattelevani eri tavalla. Tuntui, että minun olisi pitänyt kieltää nämä erilaiset ajatukset ja samaistua ja suoraan vastaanottaa se muotti, jonkalainen kuului olla. 

3) Mikä oli parasta silloin kun olit mukana kristittyjen porukoissa?

Uskonnosta itsestään olen kokenut vahvasti turvallisuuden tunnetta, joka on varmaan ollut se syy, miksi se on minua kiinnostanut. Varsinkin murrosikä tuntui minusta kovin hämmentävältä ajalta oman identiteettini etsinnän kanssa, johon uskonto antoi vastauksia. Koin yksinäisyyttä, johon seurakunnasta sain kavereita ja vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta. 

4) Mitä uskossa oleminen mielestäsi tarkoittaa? Piditkö itseäsi uskovaisena?

Uskossa oleminen tuolloin tarkoitti mielestäni sitä, että turvaa Jumalaan ja yrittää elää hänen tahtonsa mukaisesti. Helluntaiseurakunnassa puhuttiin paljon myös uudestisyntymisestä, joka minun luottamusta Jumalaan horjutti, koska uskoni oli ollut vain luottamusta Jumalan olemassaoloon. En kokenut mitään valtavaa muutosta tai hetkeä, jolloin olisin tullut uskoon, täyttynyt Pyhästä Hengestä ja tehnyt parannusta tms. 

5) Mikä sai sinut luopumaan kristinuskosta?

Minua alkoi ahdistaa aluksi eettiset keskustelut, joista olin eri mieltä syvimmällä sisimmässäni ja koin, että jouduin esittämään, että ajattelen joistakin asioista niin, kuin on määrätty, että kuuluu ajatella. Tällaisina asioina mm. homoseksuaalisuus, esiaviollinen seksi, ajatusta siitä, että joutuuko ne, jotka eivät usko helvettiin. En saanut ajatusta helvetistä sopimaan ajatukseen rakastavasta Jumalasta. Myös ajatus evoluutioteoriasta ei mahtunut uskoon. Ehkä ennen sitten olin nämä kysymykset vain ohittanut tai pyrkinyt ajattelemaan niin kuin seurakunnassa on opetettu. Sittemmin en myöskään enää kokenut samanlaista tarvetta samaistua uskovaisten joukkoon. Ryhdyin myös ajattelemaan, että tieteellinen maailmankuva antaa varsin paljon vastauksia, siihen miten maailma on syntynyt jne.

6) Minkä varaan (nykyään) turvaat elämäsi jos sinulle tulee tunne, että olet vaikeuksissa /vaikeassa elämäntilanteessa?

Turvaan elämässäni rakkaisiini, ystäviini ja ajatukseen siitä, että elämä kantaa. 

7) Mitä ajattelet Jumalasta nykyään?

Olen agnostikko ja ajattelen, ettei Jumalan olemassaolosta voi kukaan tietää.

8) Mietitkö koskaan vaihtoehtoa, että Jumala ja/tai kristinuskon opetukset olisivat sittenkin totta?

Varmasti minulla voi olla elämän ahdistuksissa hetkiä, jolloin haluaisin, että Jumala olisi olemassa ja vastaisia ja auttaisi. En kuitenkaan pysty luottamaan, että näin tapahtuisi.

9) Mitä nykyään ajattelet kristinuskosta ja ihmisistä, jotka uskovat kristinuskon opetuksiin?

Minulle uskonnonvapaus on tärkeä arvo. Jokainen saa ajatella asioista, niin kuin itse haluaa. Minua eniten eniten se, jos joku perustelee vaikka sitä, millaiseksi Suomen laki kuuluisi kirjoittaa kristinuskon tai seurakuntien opetuksilla. Mielestäni jokainen saa muodostaa itselleen omat elämänsä säännöt ja ohjenuorat, mutta ei kukaan voi niitä yleisiksi, kaikille sopiviksi säännöiksi asettaa. Se rajoittaa muiden oikeuksia.

10) Mitä ajattelet kuolemasta?

Ajattelen, että kuolema on kaiken loppu. Sitä en pelkää, koska sen jälkeenhän ei ole mitään, mitä tarvitsisi pelätä. Eniten minua kuolemassa pelottaa se kuolemishetki, että jos joutuu kokemaan kovia kipuja tai kärsimystä. Kristinusko vastaa minusta erittäin huonosti kuolemanpelkoon, koska siinähän opetetaan, että ihminen, joka ei usko, joutuu kuoleman jälkeen helvettiin. Mielestäni tämä on suurempi ahdistuksen kuin toivon lähde.

11) Mitä opetat lapsillesi uskonnoista /kristinuskosta?

Olemme keskustelleet lasten kanssa siitä, että on olemassa erilaisia uskontoja ja ihmiset eivät tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Olen sanonut, etten itse usko Jumalaan. Kun lapsellani on ollut myös voimakkaita kuolemanpelko ahdistuksia, niin olen kuitenkin sitten puhunut myös taivaasta ja ajatellut, että ei kai siihen taivaaseen uskominen mitään haittaakaan, jos se sillä hetkellä lasta lohduttaa. Että hän saa sitten aikuisena itse muodostaa näistä asioista käsityksensä. Varsinkin, kun lapselle ei tarvitse puhua helvetistä.

12) Minkä ajattelet olevan elämän tarkoitus?

Mielestäni elämällä ei välttämättä ole mitään kaikille yhteistä tarkoitusta. Minulle elämäntarkoitus on olla hyvä äiti ja puoliso sekä ystävät ja elämä itsessään.

13) Voitko kuvitella mitään, mikä saisi sinut valitsemaan uudestaan kristinuskon (mitä pitäisi tapahtua sitä ennen)?

Koska ajatukseni on, että kun kukaan ei voi tietää, onko Jumalaa olemassa niin jos uskoo kristinuskon Jumalaa, niin samalla voi elämään kuulua myös epäuskoa. Samoin voi olla tilanteessa, että ei usko kristinuskoon, että mieleen kuitenkin tulee ajatuksia, että entä jos se Jumala onkin olemassa. Eli en usko, että epäuskoisuudesta voi päästä eroon, kun kukaan ei kuitenkaan voi tietää. 

14) Mitkä ovat tärkeimmät arvosi?

Tärkeimmät arvoni ovat rakkaus muita ihmisiä kohtaan. Oma perhe, ystävät ja läheiset. Sekä ylipäätään heikompien ja sorrettujen puolesta puhuminen ja heidän oikeuksien puolesta taisteleminen. Hyväksyntä ihmisiä ja erilaisuutta kohtaan. Se että muita ihmisiä tulee kohdella hyvin. 

15) Mitä haluaisit sanoa uskossa oleville ihmisille?

En erityisesti halua sanoa mitään. Nettikeskusteluissa voi sanominen kärjistyä ja riitautua. Mutta jos oikeasti kohtaa toisen ihmisen, niin ei sillä ole niin väliä uskooko tämä vai ei. Kohtaan ihmiset ihmisenä ja jokainen ihminen on erilainen oli uskovainen tai ei.

Kädet ristissä

Havahduin yöllä hereille. Tietoisuudessa minä vain. Minun herääminen. Ympärillä pimeää ja peitto. Voisin nukahtaa uudestaan hetkenä minä hyvänsä. Mutta tuntui myös hyvältä olla hereillä. Nauttia virikkeettömästä levollisesta tilasta. En halunnut kuitenkaan olla yksin. Halusin pyytää Jumalaa siihen hetkeen mukaan. Rukous. Rakas Jumala, siunaa meidän perhettä. Kiitos siitä miten olet siunannutkin, Ole edelleen meidän kanssamme. Aamen.

Rukous. Sanoa ääneen tai todeta hiljaa huokauksessa: ”minä en selviä tästä yksin, minä haluan antaa elämäni suuempii käsiin johdettavaksi.

Joku on joskus sanonut, että rukous on kuin hengitystä. Jatkuvaa läsnäoloa ja vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Me tarvitsemme happea koko ajan. Me tarvitsemme Jumalaa koko ajan. Rukous mahdollistaa jatkuvan yhteydenpidon Jumalan kanssa.

Aiemmissa blogitekstissäni olen epäillyt Jumalan olemassaoloa. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut sen jälkeen. Kuitenkin olen oppinut elämässäni turvautumaan Jumalaan. Saan rauhan kun ajattelen, että on Jumala, joka kuulee minua. Ja vaikka joskus osoittautuisikin, ettei Jumalaa ole, en katuisi rukouksiani. Ja vaikka epäilen, se ei estä minua rukoilemasta. Nykyisen uskonkriisini aikaan jatkan rukoilemista niin kuin aiemminkin. Nyt vaan huomaan usein aloittavani rukoukseni ”Herra, jos ole olemassa, jos kuulet minua…”

Lapsena minulle opetettiin iltarukous. Se oli sama, minkä mummoni oli opettanut äidilleni.

Rakas Jumala, taasen on ilta, yö joutuu, jo nukutaan

Surut lievitä vanhemmilta, ovat joskus he murheissaan.

Koko maailman kansoja siunaa.

Kotieläimet läävässä makaa, nuo lempeät, kiltit niin.

Rakas Jumala tähtein takaa, näe niidenkin vuoteisiin

Uni rauhaisa kaikille anna.

Aamen

Teini-ikäisenä rukoilin bussipysäkillä stressaantuneena kun bussia ei kuulunut. Huoli koulusta myöhästymisestä oli yllättävän suuri. Rakas Jumala, anna bussin tulla pian. Aamen.

Ja sitten parikymppisenä humalassa baarin vessassa. Rakas Jumala auta minua, tiedän, ettei tämä ole tahtosi mukaista elämää. Auta minua! Ole kanssani! Johdata minua elämässäni! Aamen.

Ja ne lukemattomat kerrat illalla yksin sängyssä. Rakas Jumala, tiedät kuinka paljon kaipaan omaa perhettä, kuinka haaveilen lapsista. Johdata minulle hyvä uskovainen aviomies. Aamen.

Ja joko Jumala on kuullut rukoukseni tai sitten olen elämän arpajaisissa saanut lottovoiton.

Rukous ja yhteydenpito Jumalan kanssa ovat antaneet minulle paljon voimia. Olen saanut aina uskoa, että on olemassa suurempi, joka on rakkaus ja tuo suurempi pitää minusta huolen. Se tietoisuus on luonut minulle perusturvallisuuden. Sen perusturvallisuuden voimin olen saanut olla luottavainen ja huoleton. Minun ei ole tarvinnut pelätä huomista. Olen saanut uskoa Jumalan olevan siellä jo ottamassa minut vastaan.

Tuon perusturvallisuuden tunteen olemme halunneet antaa myös meidän lapsillemme. Kaikkien kolmen kanssa luemme iltaisin yhdessä jokaisen oman iltarukouksen

Jeesus armossasi, auta lapsiasi

Kulje vierellämme, paras ystävämme.

Siunaa meitä kaikkia.

Aamen

Minä lapsi pienoinen

aamuin illoin rukoilen.

Pienet kädet yhteen liitän,

Taivaan Isää aina kiitän.

Siunaa meitä kaikkia.

Aamen.

Jeesus olen pieni, kanna sylissä.

Maailma on suuri, ole lähellä.

Siunaa meitä kaikkia.

Aamen.

Mutta kuuleko Jumala sitten kaikki rukoukset? Vastaako Jumala kaikkiin rukouksiin? Entä ne kerrat kun tuntuu että Jumala on hiljaa?  Ovatko ne todistusaineistoa sille, että ei siellä mitään Jumalaa ole? Vai onko totuus se, että me ihmiset emme vaan aina ymmärrä Jumalan suunnitelmia ja joskus pyydämme asioita, jotka eivät olisi oikeasti meille hyväksi. Voisiko Jumala rakkaudessaan olla toteuttamatta pyyntöjämme?

Minulle rukous on ollut ennen kaikkea kahden keskeinen heti Jumalan kanssa. Muistan kun opiskelijaillassa ensimmäisen kerran ”jouduin” tilanteeseen, jossa rukoiltiin vuorotellen pienryhmissä ääneen. Vähänkö hirvitti ja nolostutti! Mutta selvisin siitä. Yhdessä rukoileminenkin on tottumiskysymys. En ollut aiemmin tottunut sellaiseen ja siksi se hirvitti. Tilanteessa oli kuitenkin jotain todella hienoa, rakkaudellista ja yhdistävää.

Nykyään ihania hetkiä ovat ne kun mieheni kanssa olemme rukoilleet yhdessä. Avanneet sydämemme ihan auki. Puhuneet ääneen Jumalalalle sydämellämme olevia asioita. Siinä on jotain todella intiimiä ja herkkää.  Oman kokemukseni mukaan yhdessä rukoileminen todella vahvistaa parisuhdetta.

Lapsena opin iltarukouksen. Aikuisena olen opetellut rukoileman myös aamuisin. En sitä aina muista, mutta jotenkin jännästi tuntuu, että niinä aamuina kuin olen muistanut rukoilla, päivä on mennyt paljon paremmin kuin niinä päivinä, jolloin rukous on unohtunut. Joko sitten Jumala kuulee rukoukseni ja on auttamassa minua töissäni tai sitten asenteeni muokkautuu rukoillessani. Ennen työpäivän alkua pyydän Jumalaa siunaamaan ihmisiä, joita kohtaan työpäivän aikana. Pyydän Jumalaa tulemaan vaikuttaman työpaikalle luoden välittävää ja rakkaudellista ilmapiiriä. Rukoilun jälkeen mieleni valtaa rauha ja levollisuus ja huomaan kuinka asenteeni on positiivinen ja luottavainen. Jes, uusi työpäivä edessä ja saan elää sen maailman parhaan opastajan johdatuksessa! Ja oikeasti, en nyt taas tiedä olenko hyväuskoinen, höynäytetty ja itsesuggestion vallassa, mutta koen todella, että rukous vaikuttaa työpäivääni.

Tämän aiheen loppuun haluan liitää Antti Kleemolan kappaleen Auta mua. Siinä tulee ihanasti esille miten rukoukset vaihtuvat elämän aikana, mutta aina sama perustarve säilyy: emme selviä tästä elämästä yksin ja vaikeuksien keskellä on huojentavaa kun on joku, jonka puolen kääntyä.

Antti Kleemola: Auta mua

Pinnan alla

Osa 1. Kävimme perheen kanssa kylpylässä pari viikkoa sitten. Kylpylä oli tupaten täynnä. Katselin sitä ihmismassaa. Paljon ihmisiä altaissa, suihkutiloissa ja saunan lauteilla. Saunassa oli aika rentoutua enkä voi itselleni mitään, mutta kaiken maailman ajatuksia alkoi tulvia mieleeni. Mietin niitä ihmisiä, joita näin ympärilläni. Kaikki erilaisia, kukin omalla tavallaan ainutlaatuisia. Voi sitä rikasta moninaisuutta! Laihoja, lihavia, omenavartaloita, päärynävartaloita. Alastomuus, jotain mikä kaikilla ihmisillä on vaatteiden alla. Jotain herkkää, jotain mitä haluamme verhota. Raamatussa kerrotaan luomiskertomuksessa, että aluksi mies ja nainen käyskentelivät puutarhassa alastomina, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiset tiedostivat alastomuutensa, häpesivät sitä ja halusivat verhota itsensä. Kuinka vaikeaa onkaan nähdä itsensä ihanana samaan aikaan kun tiedostaa, ettei näytä yhteiskunnassa vallitsevalta ihannevartalotyypiltä. Kovin ristiriitaisia ajatuksia. Samaan aikaan ajattelen kuitenkin, että toisaalta olen kyllä aika ihana, ihana omana itsenäni. Eihän ihmisten kuulukaan olla samasta muotista tehtyjä.

Osa 2. Mieheni hieman kaukaisemmat sukulaiset piipahtivat meillä joku aika sitten kylässä. He olivat vierailemassa mieheni vanhemmilla ja samalla halusivat tulla katsomaan nopeasti miten me asumme. Mieheni isä esitteli heille kotiamme, jota hän itse oli ollut rakentamassa. Koska tiesimme etukäteen vieraiden tulosta, olimme siivonneet asuntomme siistiksi. Sukulaisten vierailu kesti vain lyhyen hetken. Kainoina ihmisinä he eivät halunneet olla vaivoiksi. Lyhyt visiitti. Näkivät hienon siistin talon ja ujostelevat lapset kerrankin rauhallisina. Itse olin ollut väsyneenä ja hikipäässä leipomassa seuraavan päivän synttärijuhlia varten, mutta vierailun ajaksi esitin rauhallista kodinhengetärtä. Näinhän kuuluu tehdä. Kun vieraita tulee, heille esitetään parhaat puolet. Kodissamme vallitsi idyllinen sisustuslehtitunnelma. Sukulaiset jatkoivat matkaansa ja saivat mitä olivat tulleet hakemaan. Saivat nähdä, miten sukulaispoika perheineen eli. Idyllistä leppoisaa kiiltokuvaelämää. Vastasiko se todellisuutta? No ei todellakaan!!!! Todellisuudessa meillä on kotona jatkuva perussotku. Lapset eivät aina muista laittaa takkejaan naulakoihin. Kun astuu sisälle, näkee kenkiä hujan hajan, takin ja toisenkin lattialla, parittomia sukkia, koulurepun, vähän villakoiria nurkissa, penkillä silitystä odottavia pyykkejä, keittiön pöytä usein pyyhkimättä, muutamia likaisia astioita pöydällä, parin päivän lehdet, lakastumassa oleva tarjoushintainen tulppaanikimppu, sohvatyynyjä lattialla ja sitä perushälinää mikä tekee meidän kodista kodin. Keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Merkkejä siitä, että aika ei riitä ylläpitämään kulisseja pystyssä. Paitsi silloin kun vieraita tulee. Halutaan esitellä jotain parempaa. Jotain mikä ei vastaa todellisuutta. Miksi?

Osa 3. Tänään keskustassa kävellessäni katselin ihmisiä. Varmasti monia älyttömän mielenkiintoisia tarinoita käveli ohitseni. Miten olisikaan kiva tutustua uusiin ihmisiin. Niin kuin oikeasti. Mutta kuitenkin itsekin arastelen todella paljon paljastaa itsestäni. Pelkään kovasti että en kelpaakaan sellaisena kuin olen. Että saan ikävää arvostelua. Ja sitten sattuu. Joten valitsen etäisyyden, sulkeutuneisuuden ja tarkkailijan roolin. Olen aika ristiriitainen tyyppi. Tarkkailijaluonne, joka ei osaa keskustella normaalisti leppoisista teemoista vaan haluaisi mennä suoraan arkaluonteisiin asioihin.

Olen heikoimmillani normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Smo-talk on painajaiseni. Työssäni nautin kun kulissit heitetään pois ja minulle tullaan puhumaan peräpukamista tai syöpähoidoista. Silloin ollaan jonkun todellisen äärellä. Pinnan alla. Ihmisyyden juurilla. Jokaisen ihmisen sisällä on paljon jotain, mitä ei yleensä tuoda esille. Ajattelen, että jokainen ihminen on kuin jäävuori. Se kuinka paljon vuoresta näkyy pinnan päälle riippuu meistä itsestämme. Toiset näyttävät vain ihan pienimmän kärjen, toiset hieman enemmän. Syitä itsensä piilottamiseen pinnan alle on varmasti monia. Ainakin häpeä ja samanlaisuuden paine. Minua jäi harmittamaan kovasti se, mitä kuvaa annoimme perheestämme mieheni sukulaisille. Annoimme pienen ripauksen kauniiksi maalattua kulissia. Vastalahjaksi saimme jotain samaa. Näimme miltä sukulaispariskunta näytti siististi kylään pukeutuneina. Varsin surullinen kohtaaminen. Jäävuoren huiput moikkasivat toisiaan. Pinnan alla olisi ollut monta mielenkiintoista tarinaa aidosta ihmisyydestä. Niitä emme kuitenkaan toisillemme paljastaneet.

Tätä samaa teemaa sivuttiin tällä viikolla Radio Deissä Ilta Lauran kanssa –lähetyksessä. Puhuttiin kuinka merkittävää on totta olemisen kokemus. Että ei tarvitse esittää muuta kuin mitä oikeasti on. Että saa rehellisesti olla täysin oma itsensä. Sellainen tunne on suurinta rakkautta. Olla täysin oma itsensä. Tarvittaessa myös muutokset lähtevät totta olemisen kokemuksesta, rehellisestä tunnustamisesta siitä minkälainen on. Ei myöskään voi epäonnistua jos tavoitteena on olla vain oma itsensä. Yhden keskustelijan kommentti oli ”naamarit pois ja ollaan totta! ”. Vähänkö se olisi hienoa! Että voitaisiin tässä elämässä elää paljaina, omina itseinämme. Yrittämättä esittää jotain muuta kuin mitä olemme. Tavoittelematta yleisiä ihanteita. Tuomitsematta myöskään muita sen takia, että eivät täytä yleisiä ihanteita. 

Miten voisin vaikuttaa siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka, jossa ihmiset voisivat elää mahdollisimman avoimesti omina itseinään? Voisinko näyttää esimerkkiä olemalla itse avoin? Ehkäpä introvertille helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisikö minun tai voisinko edes jotenkin muuttaa itseäni? Totuutta on myös tunnustaa, että minussakin asuu välillä arvosteleva ja varsin herkästikin erilaisuuden tuomitseva ihminen. Varsinkin jos erilaisuus on minun arvojeni vastaista. Jos sen sijaan, että tuijottaisin itseäni, kääntäisinkin katseeni lähimmäisiini ja miettisin kuinka ihania ja arvokkaita he voivatkaan olla omassa ainutlaatuisessa erilaisuudessaan. Myös he, joilla on erilaiset arvot kuin minulla.

Eräässä kristillisessä julkaisussa oli ajatus, joka sopinee jaettavaksi tässä. ”Tonight before you tuck yourself in for the night, say a little prayer that God will give you strength you need to accept people as they are, and to help us all be more understanding of those who are different from us” Eli jotakuinkin suomennettuna ”Tänään, ennen kuin käyt yöunille, lausu pieni rukous, että Jumala antaisi voimia hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat ja auttaisi meitä kaikki olemaan ymmärtäväisempiä heitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin me”.

 Näihin ajatuksiin. Hyvää yötä kaikille! J

Aika paastota

Saimme mieheni kanssa inspiraation. Paastonaika alkoi ja tekisi ihan hyvää paastota ainakin jostakin. Joku ihan pieni tavallinenkin juttu riittäisi. Tekisi varmasti hyvää luopua hetkeksi jostain arjen luksuksesta. Ainakin oppisi arvostamaan taas sen jälkeen ”tavallista luksustakin” enemmän. Itse mietin, että luovun hissin käytöstä ja alan käyttää portaita. Ja leivästä voisin luopua. Joulun aikoihin olin saanut kolme lisäkiloa ja tammi-helmikuussa ne kilot olivat vakiinnuttaneet tukevasti paikkansa kehossani. Ei etteivätkö ne siihen voisi normaalipainoisella jäädäkin, mutta mieluummin kuitenkin halusin jatkaa elämääni ilman niitä. Eli miten olisi leipä? Hiilareiden vähentäminen.

Jostain googletteluista ajatus paastosta muokkautui kuitenkin vähitellen kevyen extremen puolelle. Miten olisi Nutrilett-kuuri? Minulla ei ole pakonomaista tarvetta laihduttaa, mutta ehkä taas elämyshakuinen puoleni kaipasi vähän haastetta. Ei siis niinkään laihtumisen takia vaan 1) jotta saisin kokemuksen miten Nutrilett toimii, 2) jotta saisin haastaa tahdonvoimani, 3) jotta oppisin lujuutta välttää kiusauksia ja toki siinä sivussa tokikaan 4) en laittaisi pahitteeksi jos jouluna kertyneet 3kg haihtuisivat matkalla pois.

Nyt on sitten 1vk ”osanutrausta” ja 1 vk ”täysnutrausta” takana. Päivät töissä ovat menneet ihan ok:sta. Jumpassa olen jaksanut käydä, mutta kotona on ollut vaikeaa. Varsinkin iltaisin. Kun kotona on jääkaappi. Ja kun lapsille pitää laittaa ruokaa. Lapsillekin on joutunut vähän selittelemään miksemme mieheni kanssa syö samaa ruokaa kuin lapset ”Äiti ja isi tässä nyt pitävät vähän hassua ruokajuttua jonkun aikaa ja juodaan vaan tällaisia ravitsemusjuomia”. En halua lapsille tehdä numeroa, että tässä äiti ja isi nyt LAIHDUTTAVAT tai KITUUTTAVAT. Mieheni kanssa toinen toistamme pyritään tsemppaamaan tässä projektissa. En kyllä tajua netissä olevia leppoisia kirjoituksia ”Laihdutin Nutriletin avulla kuukaudessa 14 kg”, ”Nuriletilla lähti kuukaudessa 12kg”, Pudotin 15kg kuukaudessa Nutriletilla”. Kuulostaa niin helpolta. Kuulostaa täysin vaivattomalta. Sen kuin vain laihtuu. Ihan kuin mitään ei tekisi eikä mitään uhraisi.

Minulla ainakaan ei ole ollut helppoa! Voi kuinka sitä kaipaakaan kunnon dopamiini-boostia, jonka syömisellä saa! Siis ihan tavallisellakin syömisellä. Kun tulee mukavan kylläinen olo. Nutrileteista ei kyllä mukavan kylläistä oloa tule. Nälkä voi lähteä, mutta se ei ole sama kuin kylläinen olo.  Kunpa minä vaan saisin syödä. Tuntea suklaan sulavan suussa, täyttää mahani millä tahansa hyvällä ruoalla, tuntea raukea kylläisyyden tunne. Kuinka dopamiinia vapautuu aivoissani. Kuinka mielihyvä valtaa kehoni. Ihanaa! Sitä kaipaan! Kuinka helppoa dopamiiniboostiin olisi jäädä koukkuun. Kun on tylsää, se piristäisi, kun on hauskaa, se kruunaisi kaiken, kun on ikävää, se lohduttaisi. Aina löytyy syy herkutteluun! Syöminen…  Ja nämä ovat normaalipainoisen ihmisen ajatuksia.

Haluaisin suhtautua ruokaan energian ja välttämättömien ravintoaineiden antajana. Haluaisin käyttää ruokaa. En haluaisi olla ruoan käytettävänä. En halua olla dopamiiniriippuvainen. Miksi houkutusten vastustaminen kotona on vaikeampaa? Onko kotona tylsää? Kaipaavatko aivot kotona enemmän virikettä? Mistä muualta voisi saada hyvänolon tunnetta kuin syömisestä? Liikunnasta.. läheisyydestä… Näitä muita keinoja haluaisin löytää vielä lisää! Olisi myös hyvä erottaa onko syömisen halun taustalla todellinen nälkä vaiko vain jano vai kaipaanko vaan hemmottelevaa hyvänolon tunnetta.

Tuntuu terveeltä toiminnalta hetkeksi katkaista riippuvuus ruoan palkitsevuudesta. Aina ei ole pakko toteuttaa mielitekoja. Eihän kaupastakaan voi ostaa kaikkea mitä mieli tekee.  Tämän Nutrilett-paaston tarkoitus on puhdistaa ajatukset kieroutuneesta ajatuksesta siitä, että usein tulee syötyä vain mielihyvän saamiseksi. Jatkossa haluaisin nähdä ruoan enemmän energian ja ravintoaineiden antajana. En kuitenkaan halua tiukasti kieltää ruoan ja hyvien makujen tarjoamaa nautintoa. Ja sitä leppoisaa kylläisyyden tunnetta, minkä syöminen voi antaa. Joskus on myös juhlan ja herkuttelun aika. Ehkäpä yksi herkuttelupäivä viikossa oli paikallaan?

Eilen siivotessa löysin paperipinosta lapun, johon olin joskus kirjoittanut erilaisten roskaruokien ravintosisältöjä. Megahampurilainen: 1091 kcal, Soijatortilla 689 kcal, Mexicana-pizza 1024 kcal ja päälle 5 dl Cokista 210 kcal. Vähän eri lukuja kuin Nutrilett ateriankorvikekeet Quinoa nut crunch –patukka 200 kcal, Thai-keitto 119 kcal tai Banana caramel shake 117 kcal. Tietenkään elämä ei ole joko Nutrilettia tai pitsaa vaan välille mahtuu paljon terveellisiä oikean ruoan vaihtoehtoja. Mieliteot kuitenkin usein suuntautuvat juuri tuohon roskaruokaan ja muuhun erityisen kaloripitoiseen. Silloin kyse ei välttämättä ole nälän vaan jonkun muun tarpeen tyydyttämisestä.

Elämässä ei ole kyse aina minusta tai sinusta. Elämä ei ole jatkuvaa tarpeiden tyydyttämistä. Joskus on hyvä harjoitella omien tarpeiden sivuun laittamista, vaikka sisäinen ääni huutaisi nautintoa. Oli se sitten todellista nälän tunnetta tai pelkkää dopamiiniboostin tarvetta. Voin tietoisesti valita sanoa ei haluilleni. Kokonaan tarpeitaan ja halujaan ei kuitenkaan tarvitse torjua.  Riittää kun niille vastaan ”odota”. Vielä ei ole aika tarpeen tyydyttämiselle.  Itse näkisin hyväksi jo paaston alkaessa asettaa päivämäärä paaston loppumiselle.  Silloin pystyy paremmin tietoisesti rajaamaan mielitekojen vaativaa ääntä. Tiedän päivämäärän ja se ei ole vielä. Jos päivämäärää ei ole asettanut vaan antaa paastolle luvan päättyä ”kun ei enää jaksa kärsiä ja pelleillä paaston kanssa”, paasto tulee päättymään mielitekojen voittoon. Se ei ehkä ihan vastaa paaston alkuperäistä ajatusta tietoisesti laitta mieliteot sivuun ja suostua elämään pienen kärsimyksen kanssa. Paaston avulla on hyvä palata lähtötilanteeseen jos syömis- tai muiden tottumisten reitti on lähtenyt menemään väärään suuntaan. Puhtaalta pöydältä on hyvä ottaa uusi alku uuteen elämään, jossa elämän valinnat perustuvat siihen mitä todella haluaa eikä siihen mihin mieliteot yllyttävät.  

Uskonkriisissä

Ihan oikeasti. Mitä jos Jumalaa ei olekaan olemassa? Tuota kysymystä olen sivuuttanut aiemminkin tässä blogissani. Epäilyksen ajatukset ovat ajoittain välähtäneet ajatuksissani. Olen kyllä tiennyt, että epäilykset kuuluvat luonnollisena osana varmasti kaikkien uskovaisten elämään, mutta jotenkin aina olen päässyt niistä melko vaivatta eroon. Nyt täytyy kuitenkin sanoa, että viime aikoina olen epäillyt ja kyseenalaistanut uskoani enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sysäyksen tähän kyseenalaistamiseen antoi viimekädessä tuulimunaraskaus-kokemus, josta kirjoitin kahdessa edellisessä päivityksessäni. Kuitenkaan se ei ollut ainoa tilanne, jossa olin kokenut, että Jumala ei kuule minua. Samaan tunteeseen olin törmännyt aiemminkin. Kun on tuntunut, että minulla on vaikea hetki, olen rukoillut eikä tuskaisuuteni ole vähentynyt mielestäni yhtään rukoilun jälkeenkään.

Nyt pettymys sai todella miettimään miksi oikein jatkaa uskomista. Ja mitä uskominen ylipäänsä on? Voisiko oikeasti olla mahdollista, että monet ihmiset olisivat vaan sukupolvelta toiselle levittäneet vanhaa juutalaista tarinaa? Onko nykymaailmassa enää tilaa sellaiselle tarinoinnille? Kun tiedekin on selittänyt sateenkaaren synnyn ja homouskin on aikalailla todistettu geneettiseksi ominaisuudeksi. Ihan oikeasti, kuka viitsii enää uskoa Raamattua?

Mitä jos nyt valitsisin oivalluksen, että Raamattu on vain satua? Muuttaisiko se jotenkin minua? Minulla on eräs tuttava, johon tutustuin nuorempana uskovaisten piireissä. Hänen kanssa koimme ihanaa uskovaisten nuorten sielujen sympatiaa. Hän kuitenkin luopui jossain vaiheessa uskostaan ja elää tänä päivänä ateismin puolestapuhujana. FB:ssä hänen käytöksensä on kärkästä niin uskovaisia kuin kaikkia muitakin kohtaan, joiden kanssa hän ei ajattele samalla tavalla.

Itseasiassa ajattelen uskovaisuuden vaikuttavan melko paljonkin identiteettiini. Ei kuitenkaan niin, että se sitoisi minua tai tekisi minusta kontrolloidun ja ahdasmielisen. Raamattu on aika mieletön kirja, varsinkin jos sitä lukee toisella tavalla kuin piru. Evankeliumeista löytyy kristityn elämää ohjaavat periaatteet ja elämänohjeet. Ne ovat niitä arvoja, joiden varaan Suomenkin kansakuntaa on rakennettu. Kristilliset perusarvot. Joku voi sanoa, että vastaavia arvoja on muissakin uskonnoissa ja että on ihmisen sisäänrakennettua tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Se voi olla mahdollista, mutta yksi asia erottaa kristinuskon kaikista muista uskonnoista. Se on se, että kristinuskon perussanoma on ”se on täytetty”. Kaikki uskonnot toki kehottavat ihmisiä tekemään hyvää. Kristinusko on kuitenkin ainoa, jossa hyvän tekemisen motiivina ei ole itsensä pelastaminen. Kristittynä en lunasta taivaspaikkaa yhtään sen varmemmin vaikka kuinka paljon tekisin ylimääräisiä hyviä tekoja.  Raamatussa kerrotaan varsin selkeästi, että Jumala itse tuli maailmaan Jeesuksen hahmossa, koska rakasti meitä surkeita ihmisiä niin paljon, että halusi meidän kaikkien pelastuvan. Jumala itse meni ristille meidän kaikkien ihmisten vikojen tähden. Nyt niillä teoilla ei ole enää mitään merkitystä pelastumisemme kanssa. Ilo siitä, että Jumala on rakastanut meitä niin valtavasti saa kristityt tekemään hyviä tekoja ihan vapaasta tahdosta ilman omaa lehmää ojassa. Kristityt rakastavat toisia, koska Jumala on rakastanut ihmisiä ensin.  Aika huikeaa! –Vaikka samalla myös tosi outoa… tieteen selityksiin tottuneelle tuottaa hieman vaikeutta uskoa tuollaiseen mahtavaan pelastustarinaan. Onko täällä maailmankaikkeudessa myös henkimaailman totuuksia, jotka ylittävät ihmistieteen ymmärryksen? Näkymättömään on niin vaikea uskoa. Ja se pelko – jos Jumalaa ei olekaan olemassa ja teen itsestäni hölmön. Sehän olisi ihan vihoviimeinen asia, mitä ihminen haluaa.

Mutta sitten kristinuskon vaikutus yhteiskunnassamme.  Seurakunnissa tehdään paljon hyvää. Huomioidaan lapsiperheitä, sinkkuja, lapsia, nuoria, pariskuntia, mielenterveyskuntoutujia, taloudellista hätää kärsiviä ja ties mitä muita ihmisryhmiä. Motiivina halu auttaa, halu jakaa rakkautta, koska Jumala rakasti ensin.  Mielestäni tuo on todella hienoa asia. Miksi alkaisin vastustaa kristinuskoa? Miksi haluaisin ottaa etäisyyttä kristinuskoon? Voisiko kuitenkin olla mahdollista, että joku olisi keksinyt koko Raamatun. Kirjoittanut varsin fiksun ja yhteiskunnassa toimivan tarinan? Joka saa höpsöt yksinkertaiset ihmiset tekemään hyvää?

Missään en ole kohdannut samanlaista vilpitöntä rakastamisen ilmapiiriä kuin seurakunnassa. Missään en ole kokenut saavani olla täysin oma itseni kaikkine suurimpine vikoinenikin päivineen kuin seurakunnassa ja rukouksessa Jumalan edessä. Se vapauttaa minut. Tämä yhteiskunta asettaa minulle jatkuvasti vaatimuksia. Työssä pitäisi olla tosi hyvä, pätevä, tehokas, pitäisi muistaa kaikki mitä kertaalleen on sanottu, ihmisten seurassa pitäisi olla sosiaalisesti taitava, suotavaa olisi olla myös hauska tyyppi, kotona pitäisi riittää energiaa, pitäisi olla hyvä siivooja, taitava kokki, loistava arjen organisoija, kun hakee töitä, olisi hyvä, että omaisi pitkän listan arvokkaita työ- ja koulutuskokemuksia, myös huoliteltu ulkonäkö nostaa tunnetusti ihmisarvoa. Jumalan edessä saan levähtää vaatimuksilta. Saan olla helkutin lahopää, väsynyt, saamaton, introvertti, lyhytpinnainen ja ulkonäkökin huolittelematon. Silti saan tietää olevani äärettömän ihana ja arvokas.

Elämän vastoinkäymisten ja pettymysten kohdatessa on vaikea uskoa hyvää tahtovaan Jumalaan. Eikö elämän Jeesuksen kanssa pitänyt olla jotenkin ihanaa? Tällaisiin väitteisiin ainakin usein törmään. Varmasti kaikkien ihmisten elämä on välillä ihanaa ja välillä kurjaa. Sinänsä ymmärrettävää, että hyvinä hetkinä on kiva tehdä lauluja siitä kuinka ihanaa elämä on ja jos elää kristittynä niin on helppo sanoa, että on ihanaa elää Jumalan johdatuksessa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Välillä elämä totta todellakin on ihan kamalaa vaikka kuinka olisi antanut elämänsä Jumalan johdatukseen. 

No entä sitten todennäköisyysasiat? Näkyykö Jumalan johdatus ja siunaus jotenkin kristittyjen elämässä? Onko kristittyjen elämä keskimäärin parempaa kuin ei-kristittyjen? Rukouksiin vastaamisesta usein opetetaan, että Jumala vastaa kyllä, ei tai odota. Eikö sattumakin anna elämäntapahtumille ja toiveille samanlaisia vastauksia? Esim. Lotto-voitto. Joku sen kai ilmeisesti aina saisi, vaikkei Jumalaa olisi olemassakaan? Ja suosittuun opiskelupaikkaan valitaan tietyn verran opiskelijoita, oli Jumala olemassa tai ei. Lotto-voitoista tai opiskelupaikasta kristitty kiittää Jumalaa, ateisti taas hyvää sattumaa. Hyviä ja huonoja asioita tapahtuu niin uskovaisille kuin ei-uskovaisullekin. Mitä hyötyä uskosta on? Ehkä asenne nyt ainakin – kristittyä eivät vastoinkäymiset mahdollisesti haittaa niin paljon kuin mitä ateistia haittaasivat? Ateistille se mitä nyt näemme, on kaikki. On tämä yksi elämä ja se pitäisi käyttää mahdollisimman hyvin ja nauttia niin paljon kuin voi. Kristityillä parhaat hetket odottavat kuitenkin tulevaisuudessa, kuoleman jälkeisessä elämässä. Siksi voisi yrittää lohduttautua sillä, että vaikka elämä ei menisikään niin täydellisen ihanasti nyt maanpäällä, niin peli ei kuitenkaan olisi täysin pelattu.  Elämä ei jäisi merkityksettömäksi tai turhaksi. Myös pahimpien rikosten tehneillä on toivoa. Se mitä nyt tapahtuu, ei ole kristitylle kaikki. On lohdullista uskoa, että oma elämä on osa jotain suurempaa ja Jumalan johdatuksessa saa ajatella, että vastoinkäymisetkin ovat voineet olla osana mahdollistamassa jotain suurempaan ja merkityksellisempää asiaan vaikkei sitä itse sinä hetkenä ymmärräkään.

Summa summarum. Uskoni ei ole edelleenkään muuttunut epäuskoksi vaan vain entistä suuremmaksi toivoksi siitä, että olisi olemassa jokin suurempi, Jumala joka on rakkaus. Joku, joka rakastaa minua niin että sattuu, joku joka näkee minut koko ajan ja ohjailee elämääni rakkaudestaan käsin, joku jonka luota löydän rauhan ja levon ja joka on minua vastassa kuoleman jälkeen ja viimeistään silloin saisin tajuta miten Jumala oli läsnä maanpäällisessä elämässäni silloinkin kuin en sitä itse kokenut.

Niin vihainen, että pää hajoaa

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle, jossa kerroin keskeytyneestä raskaudestani. Kirjoitin tekstin tilanteessa, jossa vielä oli pientä toivoa raskauden jatkumisesta. Silloin osasin ajatella vielä varsin ”pyhästi”. Sellainen ajattelutapa oli ehkä aistittavissa myös kirjoituksessani. Kun blogia kirjoitin, en ollut vielä käynyt lääkärissä todentamassa tilannetta, vaikka oireet kyllä olivat varsin selvät.

Mutta silti, hitunen toivoa oli ja siitä syystä kykenen myös näkemään tilanteessa lohdullisuutta. Pari päivää kirjoituksen kirjoitettuani kävin etukäteen sovitulla lääkärikäynnillä. Sen lääkärikäynnin piti alun perin olla onnellinen kurkistus, jossa mieheni kanssa olisimme ensimmäistä kerta nähneet tulevan perheenjäsenemme vilkuttamassa kohdussani. No, eihän siellä kukan vilkuttanut. Tuulimuna. Sama diagnoosi kuin reilua vuotta aiemmin. Sillä hetkellä todellisuus lävähti taas kerran kasvoilleni. Ei enää toivoa. Sillä hetkellä usko hyvään rakastavaan Jumalaan romahti. Ihan oikeasti. Mikä ihmeen hyvä, rakastava Jumala? Miten Jumala saattoi sallia tällaista meille jos kerran on hyvä ja näkee sydämeeni ja haluaa minulle hyvää???

Olin ihan sekaisin sen päivän. Omat resurssini olivat loppu. En jaksanut. En sitten mitään. Makasin vain sängyssä. Oli vihainen Jumalalle ja vihainen miehelleni, joka ei ihan täysin ymmärtänyt miltä minusta tuntui. Siinä hetkessä en pystynyt kuvittelemaan valoisaa tulevaisuutta. Ja kun ei ole toivoa eikä iloa ei ole myöskään voimavaroja. Sinä päivänä onnistuin tyhjänä ihmisenä olemaan maailman surkein äiti jo olemassa oleville lapsilleni. Ja siitäkös soppa paheni. Olo oli niin kurja, niin kurja.

Sairauslomaa en ollut halunnut ja hyvä niin. Seuraavana päivänä töissä on vapauttavaa keskittyä ihan johonkin muuhun kuin oman tilanteen voivotteluun.  Mutta matka töihin meni hieman erilaisissa tunnelmissa kuin tavallisesti. Tavanomaisena aamuna kuuntelen autossa Radio Deitä. Tuonakin aamuna Radio Dein musiikki alkoi soida kun käynnistin auton. Jumalaa ylistävä kappale. Sammutin radion. En yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan sellaista. Olin niin niin vihainen ja pettynyt ja katkera ja surullinen ja koin tulleeni ehdottomasti väärin kohdelluksi. Silloin ei vaan pysty kuuntelemaan iloisin mielin laulettua ylistystä Jumalan mahtavuudesta.

Koko ajan ajattelin, että tällainen Jumalalle kiukuttelu ei ole mikään hieno juttu. Ylevämpää olisi ollut luotta Jumalaan vaikeuksien keskellä. Eikö Raamatussa sellaista opeteta? En kuitenkaan kyennyt sellaiseen. En, koska olin niin pettynyt. Vaikka en kyennyt näkemään toimintatapaani ihanteellisena, uskoin kuitenkin, että Jumala kestää kiukutteluni ja kyseenalaistamiseni. Oikein märehdin kiukuttelussani ja epäilyissäni. Mieheni oli minulle isona tukena kun hän kuunteli kaikki vuodatukseni. Mieheni heitti minulle myös hyvän kysymyksen: mitä hyötyä minulle olisi jos en uskoisikaan Jumalaan tai Jumalaa ei olisi olemassa. Vastasin suoraan, että silloin nauttisin siitä, että saisin oikeasti tuntea pahat tunteeni ja huutaa tuskani ääneen tuntematta siitä syyllisyyttä.  –Niin, siis mitä sanoinkaan? Että tuntuisi hyvältä aidosti tuntea surun, pettymyksen ja vihan tunteet. Ilman, että pitäisi tavoitelle ylevää ”kaikki tapahtuu Jumalan hyvyydestä”-ajattelua. Pysähdyin miettimään. Oikeastiko Raamatussa kielletään tunteiden näyttäminen ja tunteminen?

Tunteet ovat minussa todella suuressa roolissa. Olen tunneihminen. Vahvasti tunteva. Koen tunteideni olevan merkittävä osa minuuttani. Vahvat tunteeni tuovat minulle paljon hyvää. Pystyn kokemaan todella syvää rakkautta miestäni ja lapsiani kohtaan. Kykenen empatiaan monia vieraitakin ihmisiä kohtaan. Hyppimään ilosta ilostuessani. Olemaan super-innostunut. Mutta tunteilla on myös toinen puoli. En voi valita kokea vain hyviä tunteita. Tunnerikkaaseen elämään kuuluu koko paketti. Valitettavasti myös kyky tuntea valtavaa pettymystä, surua ja vihaakin. Enkä usko, että Jumala pahastuu näistäkään tunteistani.

Itseasiassa selkiyttäessäni ajatuksia keskustelemalla mieheni kanssa oivalsin, että jos olisin pyrkinyt sellaiseen ylevyyteen, jossa olisin sivuttanut negatiiviset tunteeni, olisivat tunteet varastoituneet syvälle sisimpääni aiheuttaen sieltä käsin salakavalaa pahaa elämääni. Olisin ehkä masentunut, ehkä jostain ”käsittämättömästä syystä” tiuskinut enemmän lapsilleni, kokenut pahaa oloa. Sen sijaan vapautuneen tunteiden ilmaisun kautta sain päästää totuuden tunteistani ulos sisältäni. Taas sain tuntea konkreettisesti, kuinka totuus vapauttaa.

Nyt kun tuon oivalsin sain mielenrauhan. Voin edelleen säilyttää uskoni. Jumalan rakkaus kyllä ylettyy pettyneen, surullisen ja vihaisen lapsenkin ylle. Saan tuntea ja saan näyttää tunteeni. Minun ei tarvitse väkisin yrittää olla hyvä ja ylevä ja kieltää negatiivisia tunteita.

Aikansa on myös surussa rypemiseen. Sitähän varmasti perinteinen hautajaiskulttuuri itkijänaisineenkin edusti. Ehkä on vain nykyajan juttu kontrolloida tunteita ja ylläpitää tyyntä kuorta, järjestää negatiivisetkin ajatukset siististi varaston hyllylle.

Lopuksi vielä halua kertoa teille, jotka tämän luitte: Tuulimuna-diagnoosin saaminen tuntui hirveältä! Olin niin pettynyt, pettynyt ja pettynyt ja äärettömän vihainen. Tuntui että Jumala on todella julma eikä yhtään välitä minun tunteistani. Istuu pyhyydessään ja yrittää jotenkin ikävästi kasvattaa minua taas uuden kivun kautta. Halusin itkeä ja huutaa tuskani ulos (– en vaan voinut, etten pelottaisi lapsiamme.). Olin niin väsynyt ja uupunut. En todellakaan nähnyt ja tuntenut Jumalan huolenpitoa tuossa hetkessä. Koin itseni hylätyksi ja yksinäiseksi. Koin olevani täysin arvoton hylkiö.

Edelleenkään prosessi tuulimunasta toipumisen ei ole ohi. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Prosessi jatkuu. Onneksi kuitenkin niin laimealta kuin kuulostaakin ”aika parantaa haavat”. Itse uskon, että haavojen paranemista edistää nimenomaan tunteiden myöntäminen ja lupa niiden ilmaisemiseen. Todennäköisesti olisin nyt enemmän rikki jos minun olisi pitänyt ylläpitää ylevää uskovaisen kuorta, jossa vihastuminen on syntiä. Nyt sen sijaan olen saanut käydä rehellistä keskustelua Jumalan kanssa ja se on puhdistanut ilmapiiriä. Olen saanut tuoda rikkinäisen minän Jumalan eteen ja sanoa Jumalalle, ”tässä olen vihaisena ja pettyneenä, uskoni on riekaleina. Ota minut vastaan tällaisena ja hoida minua.”

Jos Jumala suo –ajatuksia keskenmenosta

Sain keskenmenon. Raskausviikkoja oli jotakuinkin 11 kun asia alkoi vaikuttaa selvältä. Epäilykset kyllä heräsivät jo aiemmin. Raskausviikon 9 paikkeilla raskausoireet hävisivät. Ei pahoinvointia, ei poikkeuksellista väsymystä, ei vatsan pömpötystä.  Alkaneesta raskaudestani tiesi vain kourallinen ihmisiä. Puolisoni ja minä, yksi ystäväni ja kolme työkaveria, joille pakon edessä olin joutunut raskaudesta kertomaan. Historiaamme mahtui myös toinen keskeytynyt raskaus reilu vuosi sitten. Se viimeistään opetti, että plussa raskaustestissä ei vielä tarkoita automaattisesti perheen lapsilukumäärän kasvua. Nyt olin valmiiksi jo vähän varuillani. Toki mietin jostain universaalista näkökulmasta oliko ok olla varuillaan. Olisiko ollut jotenkin ylevämpää luottaa 100% siihen, että kaikki tulee menemään hyvän?

Raskauden alku oli erikoinen. Useamman tuloksettoman yrityskerran jälkeen tärppäsi hieman erikoisissa olosuhteissa. Ei siitä sen enempää, mutta se antoi minulle vahvan tunteen, että tämä lapsi oli tarkoitettu syntymään tähän maailmaan. Kun keskenmenon oireet alkoivat, olin ihmeissäni. Miksi? Miksi kaikki tämä erikoisuus raskauden alun suhteen jos kaiken tarkoitus oli että raskaus päättyisi viikolla 11?

Kyllä, kyseenalaistin taas kerran Jumalan olemassaolon. Jos Jumala on olemassa, miksi Jumala salli tällaista? Miksi Jumala salli minun tulla raskaaksi juuri kun aloitin uudessa työssäni. Miksi raskauspahoinvoinnit vielä kaiken työnaloitusstressin päälle? Ja sitten. Kesken.  Miksi? Miksi? Miksi?

Minulla on ollut mielessä vahva ajatus siitä, että Jumala on lempeä, Jumala haluaa vain ihmisten parasta. Ja sitten sellainen ajatus, että uskossa oleminen ”kannattaa”. Että kun kulkee Jumalan kanssa käsi kädessä näitä maailman polkuja niin Jumala siunaa taivalluksen. Että kun minä annan itseni Jumalalle niin Jumala antaa minulle lahjojaan. Ajattelin: Minä rukoilen vastaantulevien ihmisten puolesta, kirjoitan blogiakin niin Jumala sitten siunaa elämäni ja antaa minulle lapsen, josta haaveilin. Ei se ihan niin mennytkään. Mikä meni pieleen? Oliko Jumala epäoikeudenmukainen? Vai olinko minä ymmärtänyt jotain väärin?

Tiedän kyllä, että Jumala näkee asiat paljon, paljon laajemmassa näkökulmasta kuin mitä itse näen. Minä näen elämän vain oman kokemukseni kautta. Ja näen vain tähän hetkeen. Jumala tietää mitä huominen tuo tullessaan. Jumala tietää miten minun elämäni vaikuttaa toisten ihmisten elämiin. Ja minä olen antanut Jumalalle luvan käyttää minua. Yritän hyväksyä sen, että bileet alkavat sitten taivaassa. Tämän maailman aikana tarkoitukseni ei ole maksimoida omaa elämännautintoa. Mutta ei tuollaista ajattelua aina ole helppo oikeasti hyväksyä. Onko se siten sitä perisyntiä, että aina haluaisi jotain lisää. Ja tavoittelee niitä asioita, mitä nauttii. Minä satun nauttimaan kovasti siitä kun näen vatsani kasvavan, pienestä ihmisen alusta potkuttelemassa sisälläni, vauvasta rinnoillani, ajatuksesta isoista sisaruksista leikkimässä vauvasiskon- tai –veljen kanssa. Tuntuu jotenkin tylyltä, että se ajatus, mikä kasvoilleni saa leveimmän hymyn, ei olekaan se juttu, mitä Jumala olisi suunnitellut elämäni varalle. Onko elämäni tarkoitus sittenkin palkkatyössäni? Viitenä päivänä viikossa 8h päivässä? Ja iltasella sitten väsyneenä resurssieni rippeet omille lapsilleni ja viikonloppuisin jotain extraa?

Tällä hetkellä oloni on tyhjä. Käsikirjoitukseni tulevaa kesää varten revittiin silpuksi. Mökki on vuokrattu. Mökkeilyn piti ajoittua juuri äitiysloman kynnykselle. Ajattelin äitiysloman olevan hyvä keino livahtaa pois uudesta työstäni, joka ei täysin omalta jutultani tunnukaan. Mitä nyt sitten?

Se mitä tämä keskenmeno on minulle kuitenkin antanut, on lisääntynyt ihmiselämän arvostus.  Kukaan ihminen ei ole itsestäänselvyys. Jokainen vastaantuleva aikuinen on joskus ollut hauras ihmistaimi äitinsä kohdussa. Ja Suuremman tahdosta saanut kehittyä valmiiksi ihmiseksi, syntyä ja jatkaa eloaan aikuiseksi. Se on ihme. Meidän kolme lastakin ovat ihmeitä. He saivat aikoinaan alkunsa helposti. Luulin, että kiitos siitä oli minun loistavan kroppani, joka oli niin hyvä raskautumaan ja kantamaan raskaudet. Kiitos meni kuitenkin väärään osoitteeseen.

Jumala antaa elämän ja päättää elämän pituuden. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” Psalmi 139: 13-16

En tiedä miten jatkaa tästä eteenpäin. Kiitän aviopuolisostani, joka kaiken tämän keskellä seisoo vierelläni. Voisin alkaa riitelemään Jumalan kanssa. Ottaa pesäeroa. Alkaa ajatelle, että ei Jumalaa ole olemassakaan. Että paremmin pärjään tässä maailmassa ilman ”joulupukkia”. Mutta ei minulla muutakaan ole. Uskoni ei ehkä ole kovin vahva, mutta jos hylkään epätoivoiset uskon rippeeni, niin mitä minulle jää? Vielä suurempi kyynisyys?

Vaikka kipujen keskellä on vaikea uskoa hyvää tahtovaan Jumalaan, niin muutakaan en voi kuin jatkaa hentoista uskomista ja toivomista. Pyydän: Jumala, näe minut. Hoida minua. Sinä tiedät mitä minä tässäkin tilanteessa tarvitsen.  Johdata sitä tietä, mitä sinä haluat minun kulkevan. Aamen.