Voiton juhlaa

Viime viikkoina olen saanut kunnostautua lajissa, joka ei ole aiemmin erityisesti ollut oma juttuni, nimittäin penkkiurheilu. On ollut yllättävän mukava nojata oman kullan kylkeen ja jännittää jääkiekko-otteluita. Alkuerissä olin vielä varsin rauhallinen peruspessimisti ”ei Suomi kuitenkaan voita, mutta ihan kiva tätä peliä on katsoa”. Kuitenkin ihmeiden ihme tapahtui - Leijonat todellakin voittivat  maailman mestaruuden! Siis ihan oikeasti! Siis ihan mieletöntä, että Suomi voitti maailman mestaruuden! Ja millä edellytyksillä? Ei NHL-vahvistuksia, ei MM-konkareita. Ensikertalaisia, monille vieraita nimiä. Nyt kaikki tietävät kuka on Kaapo Kakko ja Marko ”Mörkö” Anttila.  Ensin taisteltiin tie jatkoon, sitten kaatui Ruotsi, sitten Venäjä ja lopulta sunnuntai-illalla viimeinen kova vastus, Kanada. Suomen kansa meni voittohuumasta selaisin. Havis Amanda näki juurellaan alusvaatteisia ja alastomia juhlijoita hyppimässä riehakkaasti. Ei väliä miten juhlitaan kunhan juhlitaan! Kerrankin syytä kunnon revittelylle! HYVÄ SUOMIIIII!!!

Tiedättekö, nämä on taas niitä hetkiä kun koe itseni vähän oudoksi, mutta..  Minun voitonhuumaa häiritsee kuitenkin eräs pieni juttu. Menikö Suomi jopa liian sekaisin? Tuttavani fb-sivuilta lainattuna:  ”Jääkiekko on suomalaisten uskonto!! Mörkö on messias”. Tietysti voisi ajatella, että ylireagoin. Yksittäisen ihmisen kommentti. Mutta kun katsoo sitä huumaa mitä kiekkoleijonien voitto aiheutti, mietin vaan, että meneekö universaalisti ajatellen suurin mahdollinen hypetys väärään osoitteeseen? Siis kunhan ajattelen.

Itse, kuten arvata saattaa, haluaisin kovasti pitää Jeesuksen ykkösenä elämässäni. Leijonat voittivat Suomen mestaruuden, mutta Jeesus kuitenkin meni ristille kuolemaan, jotta minä saisin elää. Kumpi on kovempi juttu? Kumpi ansaitsee kovemman hypetyksen? Oletko koskaan hypettänyt Jeesuksen takia? Kuinka moni edes jaksaa vielä uskoa Jeesukseen? Leijonat me näemme omin silmin, Jeesusta emme. Leijonat ovat televisiossa silmiemme edessä ja Kaisaniemen voitonjuhlassa konkreettisesti elävinä ihmisinä edessämme. Mutta Jeesus? Hei ihan totta, uskooko joku vielä Jeesukseen? Hah!

Monille voitto tuntui olevan kaikki kaikessa. Jotain niin mahtavaa, ettei sitä mahtavampaa juuri voi enää saavuttaa. Itse olen joka tapauksessa saanut kokea jotain vielä mahtavampaa. Se usko, joka sisälläni on kasvanut, on antanut minulle jotain vielä enemmän. Leijonien voitto oli minustakin ihan mieletöntä ja upeaa ja olen äärettömän onnellinen mahtavan joukkueemme puolesta. Mutta silti. Se oli vain jääkiekkoa. Ikään kuin sirkushuvia. Kovan työnhän nuoret suomalaispojat olivat tehneet saavuttaakseen kiiltävimmän mitalin, mutta silti. Se oli vain jääkiekkoa. Se ansaitsee mitalijuhlat ja mahtavan kotimaahanpaluujuhlan, mutta silti. Mikä on elämän arvoasteikolla tärkeysjärjestys?

Meillä luterilaisille ylistys ja palvonta ovat aika vieraita tapoja toteuttaa uskoamme. Meille tutumpaa on pitää Jeesuksemme varaston hyllyllä odottamassa hetkiä, jolloin Hänet sopii ottaa sieltä päivänvaloon. Niitä hetkiä voivat olla esim. joulu, pääsiäinen ja vaikeudet, jolloin kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Helluntailaisille taas ylistäminen on peruskauraa, mutta seurakunnan ulkopuoliset katsovat sitä touhua usein aika kieroon. Jeesuksen ylistäminen voi olla ulkopuolisista jopa luotaantyöntävää. Hulluja ovat tuollaiset hihhulit. Mutta oikeasti. Jos uskoo, että Jumala on olemassa, jos uskoo, että Jumala on luonut tämän maailman ja sinut ja minut, jos uskoo, että Jumala oikeasti tuli itse kuolemaan meidän ihmisten huonojen valintojen takia meidän puolestamme ja voitti kuoleman vallan niin eikö sen pitäisi olla ihan mielettömän ylistämisen arvoinen juttu? Miksi sitä fiilistä on niin vaikea saavuttaa?

Joopa joo. Kuulostaa nyt ehkä siltä, että olen tosikko ja ilonpilaaja ja lukematon määrä vastaavanlaisia synonyymeja. Taas uskovaiset synkistelevät eivätkä osaa nauttia elämän hienoista jutuista ja pitää hauskaa. En kuitenkaan halua viedä pois oikeutta juhlia nyt kun on juhlaan syytä. Vantaalainen Korson seurakuntakin haluaa olla mukana maailmanmestaruusmitalista iloitsevien ihmisten arjessa soittamalla kirkkonsa kelloja.  Se mitä haluan, on vain laittaa elämän mageet jutut oikeaan arvojärjestykseen. Leijonien voitto oli ihan mielettömän kova juttu. On kuitenkin jotain, joka on vieläkin kovempaa. Jesus on kingi! Se on jotain, mikä ei lakkaa olemasta totta siinäkään vaiheessa kun dementia vie unholaan Leijonien kultamitalin vuonna 2019. 

Jeesus on kingi nyt ja aina ja se kingeys jatku vielä kuolemanrajan ylikin. Jes Hyvä Jeesus!!! Kiitos ihan mielettömästi että olen saanut syntyä Suomeen! Tähän sitkeiden ja sisukkaiden kansalaisten maahan! Kiitos että annoit Suomen leijonille hyvän valmentajan! Kiitos, että annoit Suomen joukkueelle taitavaa pelisilmää, taitoa pelata vahvasti ja pitää päät kylmänä kovan paineen alla! Kiitos Suomen voitosta!  Kiitos Herra, että Sinuun me voidaan luottaa nyt ja aina! Leijonat ovat mahtavia, mutta Jeesus sä oot kaikista suurin voittaja, kingien Kingi!

Pois omasta kuplasta

Tällä kertaa en kirjotakaan itsestäni vaan blogikirjoituksen päähenkilö on tuttavani Laura (nimi muutettu). Lauraan tutustuin suurin piirtein 15 vuotta sitten kristittyjen nuorten aikuisten porukassa. Sittemmin Lauran elämä kulki kristinuskon parista uskonnottomuuden suuntaan. Nyt Laura ilokseni vastasi myöntävästi kun kysyin häntä vastaamaan blogiani varten syvällisemmistä elämään liittyvistä kysymyksistä. Haastattelulla en tavoittele kristittyjen ja uskonnottomien vastakkainasettelua vaan enemmänkin sitä, että hyppäisin pois omasta kuplastani ja antaisin teille lukijoillenikin mahdollisuuden sukeltaa eri tavalla ajattelevan ihmisen ajatusmaailmaan. Ole hyvä Laura! 

1) Millainen ilmapiiri uskonnollisuuden /hengellisyyden kannalta lapsuuden kodissasi oli?

Ihan lapsesta saakka rukoilin aina iltaisin, koska muuten en saanut unta iltaisin. Olen tapakristillisestä perheestä, jossa kristinuskoon suhtauduttiin pääasiassa positiivisesti. Jo pienenä opin iltarukoilemisen ja minun lapsuuden kaverit olivat uskovaisia. Vanhemmilleni uskonto ei ole ollut mitenkään hirveän suuressa roolissa elämässä, mutta kävin mm. seurakunnan päiväkerhossa. Isoäitini oli uskonnollinen ja hän vei minua kinkereihin ja opetti rukouksia ja virsiä. 

2) Mikä sai sinut aikoinaan kiinnostumaan kristinuskosta?

Olin kavereiden kautta heti aktiivinen seurakuntanuori rippikoulun jälkeen. Sen jälkeen menin osalliseksi isostoimintaan ja muuhun seurakunnan toimintaan (nuorten illat, Maatan näkyvissä- festivaalit) Ajattelin silloin, että koen jotain "pyhää" ja kristinusko tuntui turvalliselta ja houkuttelevalta ja vastasi myös omaan identiteetti-kysymykseen nuoruuden etsintävaiheissa. Minua oli koulukiusattu, koska olin hyvin kiltti tyttö ja muut kaverit osallistuivat kaikenlaisiin "biletyksiin" ja sitten seurakunnassa koin olevani omani kaltaisten seurassa. Luterilaisessa kirkossa minua silloin ärsytti, että suuri osa nuorista tuntui suhtautuvan välinpitämättömästi kristinuskoon. Minulle tuli hetki, jolloin kaipasin jotain enemmän ja siksi kiinnostuin myös helluntaiseurakunnan toiminnasta. Siellä koin vahvaa yhteisöllisyyttä. Se kuitenkin alkoi minusta tuntua myös ahdistavalta, koska siellä oli aika tarkkoja määritelmiä siitä, millainen kuuluisi olla. En puhunut kielillä enkä ollut erityisen "pyhä". Jo tuolloin minua hämmensi eettiset kysymykset, joista pohjimmiltani koin vahvasti ajattelevani eri tavalla. Tuntui, että minun olisi pitänyt kieltää nämä erilaiset ajatukset ja samaistua ja suoraan vastaanottaa se muotti, jonkalainen kuului olla. 

3) Mikä oli parasta silloin kun olit mukana kristittyjen porukoissa?

Uskonnosta itsestään olen kokenut vahvasti turvallisuuden tunnetta, joka on varmaan ollut se syy, miksi se on minua kiinnostanut. Varsinkin murrosikä tuntui minusta kovin hämmentävältä ajalta oman identiteettini etsinnän kanssa, johon uskonto antoi vastauksia. Koin yksinäisyyttä, johon seurakunnasta sain kavereita ja vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta. 

4) Mitä uskossa oleminen mielestäsi tarkoittaa? Piditkö itseäsi uskovaisena?

Uskossa oleminen tuolloin tarkoitti mielestäni sitä, että turvaa Jumalaan ja yrittää elää hänen tahtonsa mukaisesti. Helluntaiseurakunnassa puhuttiin paljon myös uudestisyntymisestä, joka minun luottamusta Jumalaan horjutti, koska uskoni oli ollut vain luottamusta Jumalan olemassaoloon. En kokenut mitään valtavaa muutosta tai hetkeä, jolloin olisin tullut uskoon, täyttynyt Pyhästä Hengestä ja tehnyt parannusta tms. 

5) Mikä sai sinut luopumaan kristinuskosta?

Minua alkoi ahdistaa aluksi eettiset keskustelut, joista olin eri mieltä syvimmällä sisimmässäni ja koin, että jouduin esittämään, että ajattelen joistakin asioista niin, kuin on määrätty, että kuuluu ajatella. Tällaisina asioina mm. homoseksuaalisuus, esiaviollinen seksi, ajatusta siitä, että joutuuko ne, jotka eivät usko helvettiin. En saanut ajatusta helvetistä sopimaan ajatukseen rakastavasta Jumalasta. Myös ajatus evoluutioteoriasta ei mahtunut uskoon. Ehkä ennen sitten olin nämä kysymykset vain ohittanut tai pyrkinyt ajattelemaan niin kuin seurakunnassa on opetettu. Sittemmin en myöskään enää kokenut samanlaista tarvetta samaistua uskovaisten joukkoon. Ryhdyin myös ajattelemaan, että tieteellinen maailmankuva antaa varsin paljon vastauksia, siihen miten maailma on syntynyt jne.

6) Minkä varaan (nykyään) turvaat elämäsi jos sinulle tulee tunne, että olet vaikeuksissa /vaikeassa elämäntilanteessa?

Turvaan elämässäni rakkaisiini, ystäviini ja ajatukseen siitä, että elämä kantaa. 

7) Mitä ajattelet Jumalasta nykyään?

Olen agnostikko ja ajattelen, ettei Jumalan olemassaolosta voi kukaan tietää.

8) Mietitkö koskaan vaihtoehtoa, että Jumala ja/tai kristinuskon opetukset olisivat sittenkin totta?

Varmasti minulla voi olla elämän ahdistuksissa hetkiä, jolloin haluaisin, että Jumala olisi olemassa ja vastaisia ja auttaisi. En kuitenkaan pysty luottamaan, että näin tapahtuisi.

9) Mitä nykyään ajattelet kristinuskosta ja ihmisistä, jotka uskovat kristinuskon opetuksiin?

Minulle uskonnonvapaus on tärkeä arvo. Jokainen saa ajatella asioista, niin kuin itse haluaa. Minua eniten eniten se, jos joku perustelee vaikka sitä, millaiseksi Suomen laki kuuluisi kirjoittaa kristinuskon tai seurakuntien opetuksilla. Mielestäni jokainen saa muodostaa itselleen omat elämänsä säännöt ja ohjenuorat, mutta ei kukaan voi niitä yleisiksi, kaikille sopiviksi säännöiksi asettaa. Se rajoittaa muiden oikeuksia.

10) Mitä ajattelet kuolemasta?

Ajattelen, että kuolema on kaiken loppu. Sitä en pelkää, koska sen jälkeenhän ei ole mitään, mitä tarvitsisi pelätä. Eniten minua kuolemassa pelottaa se kuolemishetki, että jos joutuu kokemaan kovia kipuja tai kärsimystä. Kristinusko vastaa minusta erittäin huonosti kuolemanpelkoon, koska siinähän opetetaan, että ihminen, joka ei usko, joutuu kuoleman jälkeen helvettiin. Mielestäni tämä on suurempi ahdistuksen kuin toivon lähde.

11) Mitä opetat lapsillesi uskonnoista /kristinuskosta?

Olemme keskustelleet lasten kanssa siitä, että on olemassa erilaisia uskontoja ja ihmiset eivät tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Olen sanonut, etten itse usko Jumalaan. Kun lapsellani on ollut myös voimakkaita kuolemanpelko ahdistuksia, niin olen kuitenkin sitten puhunut myös taivaasta ja ajatellut, että ei kai siihen taivaaseen uskominen mitään haittaakaan, jos se sillä hetkellä lasta lohduttaa. Että hän saa sitten aikuisena itse muodostaa näistä asioista käsityksensä. Varsinkin, kun lapselle ei tarvitse puhua helvetistä.

12) Minkä ajattelet olevan elämän tarkoitus?

Mielestäni elämällä ei välttämättä ole mitään kaikille yhteistä tarkoitusta. Minulle elämäntarkoitus on olla hyvä äiti ja puoliso sekä ystävät ja elämä itsessään.

13) Voitko kuvitella mitään, mikä saisi sinut valitsemaan uudestaan kristinuskon (mitä pitäisi tapahtua sitä ennen)?

Koska ajatukseni on, että kun kukaan ei voi tietää, onko Jumalaa olemassa niin jos uskoo kristinuskon Jumalaa, niin samalla voi elämään kuulua myös epäuskoa. Samoin voi olla tilanteessa, että ei usko kristinuskoon, että mieleen kuitenkin tulee ajatuksia, että entä jos se Jumala onkin olemassa. Eli en usko, että epäuskoisuudesta voi päästä eroon, kun kukaan ei kuitenkaan voi tietää. 

14) Mitkä ovat tärkeimmät arvosi?

Tärkeimmät arvoni ovat rakkaus muita ihmisiä kohtaan. Oma perhe, ystävät ja läheiset. Sekä ylipäätään heikompien ja sorrettujen puolesta puhuminen ja heidän oikeuksien puolesta taisteleminen. Hyväksyntä ihmisiä ja erilaisuutta kohtaan. Se että muita ihmisiä tulee kohdella hyvin. 

15) Mitä haluaisit sanoa uskossa oleville ihmisille?

En erityisesti halua sanoa mitään. Nettikeskusteluissa voi sanominen kärjistyä ja riitautua. Mutta jos oikeasti kohtaa toisen ihmisen, niin ei sillä ole niin väliä uskooko tämä vai ei. Kohtaan ihmiset ihmisenä ja jokainen ihminen on erilainen oli uskovainen tai ei.

Kädet ristissä

Havahduin yöllä hereille. Tietoisuudessa minä vain. Minun herääminen. Ympärillä pimeää ja peitto. Voisin nukahtaa uudestaan hetkenä minä hyvänsä. Mutta tuntui myös hyvältä olla hereillä. Nauttia virikkeettömästä levollisesta tilasta. En halunnut kuitenkaan olla yksin. Halusin pyytää Jumalaa siihen hetkeen mukaan. Rukous. Rakas Jumala, siunaa meidän perhettä. Kiitos siitä miten olet siunannutkin, Ole edelleen meidän kanssamme. Aamen.

Rukous. Sanoa ääneen tai todeta hiljaa huokauksessa: ”minä en selviä tästä yksin, minä haluan antaa elämäni suuempii käsiin johdettavaksi.

Joku on joskus sanonut, että rukous on kuin hengitystä. Jatkuvaa läsnäoloa ja vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Me tarvitsemme happea koko ajan. Me tarvitsemme Jumalaa koko ajan. Rukous mahdollistaa jatkuvan yhteydenpidon Jumalan kanssa.

Aiemmissa blogitekstissäni olen epäillyt Jumalan olemassaoloa. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut sen jälkeen. Kuitenkin olen oppinut elämässäni turvautumaan Jumalaan. Saan rauhan kun ajattelen, että on Jumala, joka kuulee minua. Ja vaikka joskus osoittautuisikin, ettei Jumalaa ole, en katuisi rukouksiani. Ja vaikka epäilen, se ei estä minua rukoilemasta. Nykyisen uskonkriisini aikaan jatkan rukoilemista niin kuin aiemminkin. Nyt vaan huomaan usein aloittavani rukoukseni ”Herra, jos ole olemassa, jos kuulet minua…”

Lapsena minulle opetettiin iltarukous. Se oli sama, minkä mummoni oli opettanut äidilleni.

Rakas Jumala, taasen on ilta, yö joutuu, jo nukutaan

Surut lievitä vanhemmilta, ovat joskus he murheissaan.

Koko maailman kansoja siunaa.

Kotieläimet läävässä makaa, nuo lempeät, kiltit niin.

Rakas Jumala tähtein takaa, näe niidenkin vuoteisiin

Uni rauhaisa kaikille anna.

Aamen

Teini-ikäisenä rukoilin bussipysäkillä stressaantuneena kun bussia ei kuulunut. Huoli koulusta myöhästymisestä oli yllättävän suuri. Rakas Jumala, anna bussin tulla pian. Aamen.

Ja sitten parikymppisenä humalassa baarin vessassa. Rakas Jumala auta minua, tiedän, ettei tämä ole tahtosi mukaista elämää. Auta minua! Ole kanssani! Johdata minua elämässäni! Aamen.

Ja ne lukemattomat kerrat illalla yksin sängyssä. Rakas Jumala, tiedät kuinka paljon kaipaan omaa perhettä, kuinka haaveilen lapsista. Johdata minulle hyvä uskovainen aviomies. Aamen.

Ja joko Jumala on kuullut rukoukseni tai sitten olen elämän arpajaisissa saanut lottovoiton.

Rukous ja yhteydenpito Jumalan kanssa ovat antaneet minulle paljon voimia. Olen saanut aina uskoa, että on olemassa suurempi, joka on rakkaus ja tuo suurempi pitää minusta huolen. Se tietoisuus on luonut minulle perusturvallisuuden. Sen perusturvallisuuden voimin olen saanut olla luottavainen ja huoleton. Minun ei ole tarvinnut pelätä huomista. Olen saanut uskoa Jumalan olevan siellä jo ottamassa minut vastaan.

Tuon perusturvallisuuden tunteen olemme halunneet antaa myös meidän lapsillemme. Kaikkien kolmen kanssa luemme iltaisin yhdessä jokaisen oman iltarukouksen

Jeesus armossasi, auta lapsiasi

Kulje vierellämme, paras ystävämme.

Siunaa meitä kaikkia.

Aamen

Minä lapsi pienoinen

aamuin illoin rukoilen.

Pienet kädet yhteen liitän,

Taivaan Isää aina kiitän.

Siunaa meitä kaikkia.

Aamen.

Jeesus olen pieni, kanna sylissä.

Maailma on suuri, ole lähellä.

Siunaa meitä kaikkia.

Aamen.

Mutta kuuleko Jumala sitten kaikki rukoukset? Vastaako Jumala kaikkiin rukouksiin? Entä ne kerrat kun tuntuu että Jumala on hiljaa?  Ovatko ne todistusaineistoa sille, että ei siellä mitään Jumalaa ole? Vai onko totuus se, että me ihmiset emme vaan aina ymmärrä Jumalan suunnitelmia ja joskus pyydämme asioita, jotka eivät olisi oikeasti meille hyväksi. Voisiko Jumala rakkaudessaan olla toteuttamatta pyyntöjämme?

Minulle rukous on ollut ennen kaikkea kahden keskeinen heti Jumalan kanssa. Muistan kun opiskelijaillassa ensimmäisen kerran ”jouduin” tilanteeseen, jossa rukoiltiin vuorotellen pienryhmissä ääneen. Vähänkö hirvitti ja nolostutti! Mutta selvisin siitä. Yhdessä rukoileminenkin on tottumiskysymys. En ollut aiemmin tottunut sellaiseen ja siksi se hirvitti. Tilanteessa oli kuitenkin jotain todella hienoa, rakkaudellista ja yhdistävää.

Nykyään ihania hetkiä ovat ne kun mieheni kanssa olemme rukoilleet yhdessä. Avanneet sydämemme ihan auki. Puhuneet ääneen Jumalalalle sydämellämme olevia asioita. Siinä on jotain todella intiimiä ja herkkää.  Oman kokemukseni mukaan yhdessä rukoileminen todella vahvistaa parisuhdetta.

Lapsena opin iltarukouksen. Aikuisena olen opetellut rukoileman myös aamuisin. En sitä aina muista, mutta jotenkin jännästi tuntuu, että niinä aamuina kuin olen muistanut rukoilla, päivä on mennyt paljon paremmin kuin niinä päivinä, jolloin rukous on unohtunut. Joko sitten Jumala kuulee rukoukseni ja on auttamassa minua töissäni tai sitten asenteeni muokkautuu rukoillessani. Ennen työpäivän alkua pyydän Jumalaa siunaamaan ihmisiä, joita kohtaan työpäivän aikana. Pyydän Jumalaa tulemaan vaikuttaman työpaikalle luoden välittävää ja rakkaudellista ilmapiiriä. Rukoilun jälkeen mieleni valtaa rauha ja levollisuus ja huomaan kuinka asenteeni on positiivinen ja luottavainen. Jes, uusi työpäivä edessä ja saan elää sen maailman parhaan opastajan johdatuksessa! Ja oikeasti, en nyt taas tiedä olenko hyväuskoinen, höynäytetty ja itsesuggestion vallassa, mutta koen todella, että rukous vaikuttaa työpäivääni.

Tämän aiheen loppuun haluan liitää Antti Kleemolan kappaleen Auta mua. Siinä tulee ihanasti esille miten rukoukset vaihtuvat elämän aikana, mutta aina sama perustarve säilyy: emme selviä tästä elämästä yksin ja vaikeuksien keskellä on huojentavaa kun on joku, jonka puolen kääntyä.

Antti Kleemola: Auta mua

Pinnan alla

Osa 1. Kävimme perheen kanssa kylpylässä pari viikkoa sitten. Kylpylä oli tupaten täynnä. Katselin sitä ihmismassaa. Paljon ihmisiä altaissa, suihkutiloissa ja saunan lauteilla. Saunassa oli aika rentoutua enkä voi itselleni mitään, mutta kaiken maailman ajatuksia alkoi tulvia mieleeni. Mietin niitä ihmisiä, joita näin ympärilläni. Kaikki erilaisia, kukin omalla tavallaan ainutlaatuisia. Voi sitä rikasta moninaisuutta! Laihoja, lihavia, omenavartaloita, päärynävartaloita. Alastomuus, jotain mikä kaikilla ihmisillä on vaatteiden alla. Jotain herkkää, jotain mitä haluamme verhota. Raamatussa kerrotaan luomiskertomuksessa, että aluksi mies ja nainen käyskentelivät puutarhassa alastomina, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiset tiedostivat alastomuutensa, häpesivät sitä ja halusivat verhota itsensä. Kuinka vaikeaa onkaan nähdä itsensä ihanana samaan aikaan kun tiedostaa, ettei näytä yhteiskunnassa vallitsevalta ihannevartalotyypiltä. Kovin ristiriitaisia ajatuksia. Samaan aikaan ajattelen kuitenkin, että toisaalta olen kyllä aika ihana, ihana omana itsenäni. Eihän ihmisten kuulukaan olla samasta muotista tehtyjä.

Osa 2. Mieheni hieman kaukaisemmat sukulaiset piipahtivat meillä joku aika sitten kylässä. He olivat vierailemassa mieheni vanhemmilla ja samalla halusivat tulla katsomaan nopeasti miten me asumme. Mieheni isä esitteli heille kotiamme, jota hän itse oli ollut rakentamassa. Koska tiesimme etukäteen vieraiden tulosta, olimme siivonneet asuntomme siistiksi. Sukulaisten vierailu kesti vain lyhyen hetken. Kainoina ihmisinä he eivät halunneet olla vaivoiksi. Lyhyt visiitti. Näkivät hienon siistin talon ja ujostelevat lapset kerrankin rauhallisina. Itse olin ollut väsyneenä ja hikipäässä leipomassa seuraavan päivän synttärijuhlia varten, mutta vierailun ajaksi esitin rauhallista kodinhengetärtä. Näinhän kuuluu tehdä. Kun vieraita tulee, heille esitetään parhaat puolet. Kodissamme vallitsi idyllinen sisustuslehtitunnelma. Sukulaiset jatkoivat matkaansa ja saivat mitä olivat tulleet hakemaan. Saivat nähdä, miten sukulaispoika perheineen eli. Idyllistä leppoisaa kiiltokuvaelämää. Vastasiko se todellisuutta? No ei todellakaan!!!! Todellisuudessa meillä on kotona jatkuva perussotku. Lapset eivät aina muista laittaa takkejaan naulakoihin. Kun astuu sisälle, näkee kenkiä hujan hajan, takin ja toisenkin lattialla, parittomia sukkia, koulurepun, vähän villakoiria nurkissa, penkillä silitystä odottavia pyykkejä, keittiön pöytä usein pyyhkimättä, muutamia likaisia astioita pöydällä, parin päivän lehdet, lakastumassa oleva tarjoushintainen tulppaanikimppu, sohvatyynyjä lattialla ja sitä perushälinää mikä tekee meidän kodista kodin. Keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Merkkejä siitä, että aika ei riitä ylläpitämään kulisseja pystyssä. Paitsi silloin kun vieraita tulee. Halutaan esitellä jotain parempaa. Jotain mikä ei vastaa todellisuutta. Miksi?

Osa 3. Tänään keskustassa kävellessäni katselin ihmisiä. Varmasti monia älyttömän mielenkiintoisia tarinoita käveli ohitseni. Miten olisikaan kiva tutustua uusiin ihmisiin. Niin kuin oikeasti. Mutta kuitenkin itsekin arastelen todella paljon paljastaa itsestäni. Pelkään kovasti että en kelpaakaan sellaisena kuin olen. Että saan ikävää arvostelua. Ja sitten sattuu. Joten valitsen etäisyyden, sulkeutuneisuuden ja tarkkailijan roolin. Olen aika ristiriitainen tyyppi. Tarkkailijaluonne, joka ei osaa keskustella normaalisti leppoisista teemoista vaan haluaisi mennä suoraan arkaluonteisiin asioihin.

Olen heikoimmillani normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Smo-talk on painajaiseni. Työssäni nautin kun kulissit heitetään pois ja minulle tullaan puhumaan peräpukamista tai syöpähoidoista. Silloin ollaan jonkun todellisen äärellä. Pinnan alla. Ihmisyyden juurilla. Jokaisen ihmisen sisällä on paljon jotain, mitä ei yleensä tuoda esille. Ajattelen, että jokainen ihminen on kuin jäävuori. Se kuinka paljon vuoresta näkyy pinnan päälle riippuu meistä itsestämme. Toiset näyttävät vain ihan pienimmän kärjen, toiset hieman enemmän. Syitä itsensä piilottamiseen pinnan alle on varmasti monia. Ainakin häpeä ja samanlaisuuden paine. Minua jäi harmittamaan kovasti se, mitä kuvaa annoimme perheestämme mieheni sukulaisille. Annoimme pienen ripauksen kauniiksi maalattua kulissia. Vastalahjaksi saimme jotain samaa. Näimme miltä sukulaispariskunta näytti siististi kylään pukeutuneina. Varsin surullinen kohtaaminen. Jäävuoren huiput moikkasivat toisiaan. Pinnan alla olisi ollut monta mielenkiintoista tarinaa aidosta ihmisyydestä. Niitä emme kuitenkaan toisillemme paljastaneet.

Tätä samaa teemaa sivuttiin tällä viikolla Radio Deissä Ilta Lauran kanssa –lähetyksessä. Puhuttiin kuinka merkittävää on totta olemisen kokemus. Että ei tarvitse esittää muuta kuin mitä oikeasti on. Että saa rehellisesti olla täysin oma itsensä. Sellainen tunne on suurinta rakkautta. Olla täysin oma itsensä. Tarvittaessa myös muutokset lähtevät totta olemisen kokemuksesta, rehellisestä tunnustamisesta siitä minkälainen on. Ei myöskään voi epäonnistua jos tavoitteena on olla vain oma itsensä. Yhden keskustelijan kommentti oli ”naamarit pois ja ollaan totta! ”. Vähänkö se olisi hienoa! Että voitaisiin tässä elämässä elää paljaina, omina itseinämme. Yrittämättä esittää jotain muuta kuin mitä olemme. Tavoittelematta yleisiä ihanteita. Tuomitsematta myöskään muita sen takia, että eivät täytä yleisiä ihanteita. 

Miten voisin vaikuttaa siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka, jossa ihmiset voisivat elää mahdollisimman avoimesti omina itseinään? Voisinko näyttää esimerkkiä olemalla itse avoin? Ehkäpä introvertille helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisikö minun tai voisinko edes jotenkin muuttaa itseäni? Totuutta on myös tunnustaa, että minussakin asuu välillä arvosteleva ja varsin herkästikin erilaisuuden tuomitseva ihminen. Varsinkin jos erilaisuus on minun arvojeni vastaista. Jos sen sijaan, että tuijottaisin itseäni, kääntäisinkin katseeni lähimmäisiini ja miettisin kuinka ihania ja arvokkaita he voivatkaan olla omassa ainutlaatuisessa erilaisuudessaan. Myös he, joilla on erilaiset arvot kuin minulla.

Eräässä kristillisessä julkaisussa oli ajatus, joka sopinee jaettavaksi tässä. ”Tonight before you tuck yourself in for the night, say a little prayer that God will give you strength you need to accept people as they are, and to help us all be more understanding of those who are different from us” Eli jotakuinkin suomennettuna ”Tänään, ennen kuin käyt yöunille, lausu pieni rukous, että Jumala antaisi voimia hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat ja auttaisi meitä kaikki olemaan ymmärtäväisempiä heitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin me”.

 Näihin ajatuksiin. Hyvää yötä kaikille! J