Niin vihainen, että pää hajoaa

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle, jossa kerroin keskeytyneestä raskaudestani. Kirjoitin tekstin tilanteessa, jossa vielä oli pientä toivoa raskauden jatkumisesta. Silloin osasin ajatella vielä varsin ”pyhästi”. Sellainen ajattelutapa oli ehkä aistittavissa myös kirjoituksessani. Kun blogia kirjoitin, en ollut vielä käynyt lääkärissä todentamassa tilannetta, vaikka oireet kyllä olivat varsin selvät.

Mutta silti, hitunen toivoa oli ja siitä syystä kykenen myös näkemään tilanteessa lohdullisuutta. Pari päivää kirjoituksen kirjoitettuani kävin etukäteen sovitulla lääkärikäynnillä. Sen lääkärikäynnin piti alun perin olla onnellinen kurkistus, jossa mieheni kanssa olisimme ensimmäistä kerta nähneet tulevan perheenjäsenemme vilkuttamassa kohdussani. No, eihän siellä kukan vilkuttanut. Tuulimuna. Sama diagnoosi kuin reilua vuotta aiemmin. Sillä hetkellä todellisuus lävähti taas kerran kasvoilleni. Ei enää toivoa. Sillä hetkellä usko hyvään rakastavaan Jumalaan romahti. Ihan oikeasti. Mikä ihmeen hyvä, rakastava Jumala? Miten Jumala saattoi sallia tällaista meille jos kerran on hyvä ja näkee sydämeeni ja haluaa minulle hyvää???

Olin ihan sekaisin sen päivän. Omat resurssini olivat loppu. En jaksanut. En sitten mitään. Makasin vain sängyssä. Oli vihainen Jumalalle ja vihainen miehelleni, joka ei ihan täysin ymmärtänyt miltä minusta tuntui. Siinä hetkessä en pystynyt kuvittelemaan valoisaa tulevaisuutta. Ja kun ei ole toivoa eikä iloa ei ole myöskään voimavaroja. Sinä päivänä onnistuin tyhjänä ihmisenä olemaan maailman surkein äiti jo olemassa oleville lapsilleni. Ja siitäkös soppa paheni. Olo oli niin kurja, niin kurja.

Sairauslomaa en ollut halunnut ja hyvä niin. Seuraavana päivänä töissä on vapauttavaa keskittyä ihan johonkin muuhun kuin oman tilanteen voivotteluun.  Mutta matka töihin meni hieman erilaisissa tunnelmissa kuin tavallisesti. Tavanomaisena aamuna kuuntelen autossa Radio Deitä. Tuonakin aamuna Radio Dein musiikki alkoi soida kun käynnistin auton. Jumalaa ylistävä kappale. Sammutin radion. En yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan sellaista. Olin niin niin vihainen ja pettynyt ja katkera ja surullinen ja koin tulleeni ehdottomasti väärin kohdelluksi. Silloin ei vaan pysty kuuntelemaan iloisin mielin laulettua ylistystä Jumalan mahtavuudesta.

Koko ajan ajattelin, että tällainen Jumalalle kiukuttelu ei ole mikään hieno juttu. Ylevämpää olisi ollut luotta Jumalaan vaikeuksien keskellä. Eikö Raamatussa sellaista opeteta? En kuitenkaan kyennyt sellaiseen. En, koska olin niin pettynyt. Vaikka en kyennyt näkemään toimintatapaani ihanteellisena, uskoin kuitenkin, että Jumala kestää kiukutteluni ja kyseenalaistamiseni. Oikein märehdin kiukuttelussani ja epäilyissäni. Mieheni oli minulle isona tukena kun hän kuunteli kaikki vuodatukseni. Mieheni heitti minulle myös hyvän kysymyksen: mitä hyötyä minulle olisi jos en uskoisikaan Jumalaan tai Jumalaa ei olisi olemassa. Vastasin suoraan, että silloin nauttisin siitä, että saisin oikeasti tuntea pahat tunteeni ja huutaa tuskani ääneen tuntematta siitä syyllisyyttä.  –Niin, siis mitä sanoinkaan? Että tuntuisi hyvältä aidosti tuntea surun, pettymyksen ja vihan tunteet. Ilman, että pitäisi tavoitelle ylevää ”kaikki tapahtuu Jumalan hyvyydestä”-ajattelua. Pysähdyin miettimään. Oikeastiko Raamatussa kielletään tunteiden näyttäminen ja tunteminen?

Tunteet ovat minussa todella suuressa roolissa. Olen tunneihminen. Vahvasti tunteva. Koen tunteideni olevan merkittävä osa minuuttani. Vahvat tunteeni tuovat minulle paljon hyvää. Pystyn kokemaan todella syvää rakkautta miestäni ja lapsiani kohtaan. Kykenen empatiaan monia vieraitakin ihmisiä kohtaan. Hyppimään ilosta ilostuessani. Olemaan super-innostunut. Mutta tunteilla on myös toinen puoli. En voi valita kokea vain hyviä tunteita. Tunnerikkaaseen elämään kuuluu koko paketti. Valitettavasti myös kyky tuntea valtavaa pettymystä, surua ja vihaakin. Enkä usko, että Jumala pahastuu näistäkään tunteistani.

Itseasiassa selkiyttäessäni ajatuksia keskustelemalla mieheni kanssa oivalsin, että jos olisin pyrkinyt sellaiseen ylevyyteen, jossa olisin sivuttanut negatiiviset tunteeni, olisivat tunteet varastoituneet syvälle sisimpääni aiheuttaen sieltä käsin salakavalaa pahaa elämääni. Olisin ehkä masentunut, ehkä jostain ”käsittämättömästä syystä” tiuskinut enemmän lapsilleni, kokenut pahaa oloa. Sen sijaan vapautuneen tunteiden ilmaisun kautta sain päästää totuuden tunteistani ulos sisältäni. Taas sain tuntea konkreettisesti, kuinka totuus vapauttaa.

Nyt kun tuon oivalsin sain mielenrauhan. Voin edelleen säilyttää uskoni. Jumalan rakkaus kyllä ylettyy pettyneen, surullisen ja vihaisen lapsenkin ylle. Saan tuntea ja saan näyttää tunteeni. Minun ei tarvitse väkisin yrittää olla hyvä ja ylevä ja kieltää negatiivisia tunteita.

Aikansa on myös surussa rypemiseen. Sitähän varmasti perinteinen hautajaiskulttuuri itkijänaisineenkin edusti. Ehkä on vain nykyajan juttu kontrolloida tunteita ja ylläpitää tyyntä kuorta, järjestää negatiivisetkin ajatukset siististi varaston hyllylle.

Lopuksi vielä halua kertoa teille, jotka tämän luitte: Tuulimuna-diagnoosin saaminen tuntui hirveältä! Olin niin pettynyt, pettynyt ja pettynyt ja äärettömän vihainen. Tuntui että Jumala on todella julma eikä yhtään välitä minun tunteistani. Istuu pyhyydessään ja yrittää jotenkin ikävästi kasvattaa minua taas uuden kivun kautta. Halusin itkeä ja huutaa tuskani ulos (– en vaan voinut, etten pelottaisi lapsiamme.). Olin niin väsynyt ja uupunut. En todellakaan nähnyt ja tuntenut Jumalan huolenpitoa tuossa hetkessä. Koin itseni hylätyksi ja yksinäiseksi. Koin olevani täysin arvoton hylkiö.

Edelleenkään prosessi tuulimunasta toipumisen ei ole ohi. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Prosessi jatkuu. Onneksi kuitenkin niin laimealta kuin kuulostaakin ”aika parantaa haavat”. Itse uskon, että haavojen paranemista edistää nimenomaan tunteiden myöntäminen ja lupa niiden ilmaisemiseen. Todennäköisesti olisin nyt enemmän rikki jos minun olisi pitänyt ylläpitää ylevää uskovaisen kuorta, jossa vihastuminen on syntiä. Nyt sen sijaan olen saanut käydä rehellistä keskustelua Jumalan kanssa ja se on puhdistanut ilmapiiriä. Olen saanut tuoda rikkinäisen minän Jumalan eteen ja sanoa Jumalalle, ”tässä olen vihaisena ja pettyneenä, uskoni on riekaleina. Ota minut vastaan tällaisena ja hoida minua.”