En ole koskaan ollut aamuihminen. Lapsuudestani asti minä
olin se, jolle unet maittoivat myöhempään kuin kenellekään muulle. Kun aloitin
työelämän, olin iloinen mahdollisuudesta työskennellä kolmessa vuorossa.
Välttelin aamuvuoroja. Aikaiset herätykset olivat tuskaa.
Aamuvuoropäivinä minulla oli aina selkeä strategia.
Herätyskellon laitoin soimaan niin myöhään kuin mahdollista. Sitten kellon
soidessa pikaisesti vaatteet päälle, pikameikki, pika-aamupala ja samassa pyrähdyksessä
autoon ja töihin. Yleensä tulin töihin
minuutilleen kun työpäivä alkoi. Halusin ehdottomasti maksimoida aamu-uneni ja
siinä onnistuin varsin tehokkaasti. Usein aamuisin lähtiessäni kiireellä töihin
mietin haikeudella, että kunhan eläkkeelle pääsen ja kiire loppuu, alan
vapaehtoisesti herätä aikaisin nauttimaan nousevan auringon kauneudesta,
aamu-usvasta ja maailman pysähtyneisyydestä. Sitten joskus kun olisi aikaa.
Vuorotyö oli kivaa oman aikansa. Lasten kanssa vuorotyö alkoi
kuitenkin näyttää nurjan puolensa. Ei ollut enää kivaa olla töissä
viikonloppuisin vaikka palkka parempi silloin olikin. Perheen kanssa oli kovin
vaikea sopia yhteisiä menoja. Minä vapaapäiväilin viikolla ja muu perhe
viikonloppuisin. Minä vietin omaa aikaa arkiaamuisin ja muu perhe ilman minua
iltaisin. Viime joulukuussa tein entiselle itselleni yllättävän vedon: vaihdoin
vapaaehtoisesti vuorotyöni säännöllisen aamuvuoron töihin. Kahdeksasta neljään,
viitenä päivänä viikossa. Yllättäen päälle 4-kymppisenä säännöllinen elämän
rytmi ei tuntunutkaan enää hullummalta. Oli luksusta olla joka ilta kotona
osallistumassa lasten iltatoimiin. Ja kiireettömän
viikonloppuaamut kotona yhdessä perheen kanssa. Vähitellen työpäivien
aamuherätyksetkään eivät tuntuneet niin raskailta kun elimistö tottui
säännölliseen rytmiin. Uni tuli helposti illalla ja aamulla aloin herätä
välillä jo ennen herätyskelloa. Kiire-kiire-aamut eivät enää tuntuneet
palkitsevilta. Uutta palkitsevuutta elämään toi kun ehdin aamulla viikata
pienen vuorellisen pyykkiä tai laittaa laatikkoruoan uuniin odottamaan että
mieheni ottaisi sen pois hoitaessaan omat aamutoimensa tuntia myöhemmin.
Kolme viikkoa sitten tein uuden entistä radikaalimman
aamuliikkeen: Laitoin kellon soimaan 15 minuuttia aiemmin ja päätin lähteä
aamukävelylle. Meillä on postilaatikko 300m päässä. Postilaatikolle ja
takaisin. Raikkaassa loppukesän aamussa. Maailmassa rauha ja hiljaisuus.
Pellolla sumua, aurinko nousemassa. Lintujen äänet metsässä. Nautin. Todella
nautin. Jotain epätodellista siinä kyllä olo. Minä ”I hate mornings”-ihminen
kävelemässä vapaaehtoisesti klo 6:15 rauhassa hiljaisella hiekkatiellä
hengittämässä syvään raikasta aamuilmaa. Pyörittämässä rauhallisesti käsivarsia,
kuulostelemassa oman kehon tuntemuksia.
Kokemus oli sellainen, etten voinut jättää sitä yhteen
kertaan. Tein saman seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.
Nyt olen ulkoillut aamuisin jo kolmen viikon ajan. Sadekaan ei estänyt
kävelylle lähtöä. Ja olen nauttinut.
Aamukävelyissä on parasta pysähtyminen. Aamun kiireputki oli
osa päivän suoritusputkea. Kauhealla vauhdilla töihin ja työpäivän suorittaminen.
Vuosien varrella minulle on tullut enemmän halua kuulostella itseäni ja omia
tuntemuksia. Nyt koen tärkeäksi pysähtyä kuuntelemaan itseäni jo ennen töihin
menoa. Pysähtyä muistuttamaan itselleni kuka olen, missä maaperässä juureni
ovat, mistä lähtökohdista ponnistan uuteen työpäivään. Haluan muistuttaa itselleni mikä minulle on
tärkeää. Haluan käyttää 15 minuuttia joka aamu raikasta aamuilmaa hengittäen,
elimistöäni liikkeessä herätellen ja samalla tiedostaen mitkä arvoni ovat. En
ehkä muista kiireisen työpäivän aikana aamuajatuksiani, muta uskon, että
aamukävelyt ovat kuin lempeää aivohierontaa. Aivot nauttivat pysähtymisestä ja
hiljaisuudesta ihan niin kuin lihakset nauttivat hieronnassa käymisestä.
On hauskaa huomata kuinka ihminen voi muuttua elämän aikana.
Aamu-unisesta minästä on tullut aikaisten aamujen rauhasta nauttiva minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti