Onko järkee vai ei?

Tiedättekö mitä mua vaivaa? Mieheni mukaan monikin asia ;) mutta nyt puhun säännöllisesti mielen luikertelevasta epäilyksestä siitä, onko tämä koko uskon juttu huijausta. Onko minut vaan kasvatettu uskomaan vanhaan juutalaiseen satuun? Koska vanhempani rakastaessaan meitä lapsia vakuuttelivat tarinan olevan totta ja koska elämäni aikana olen hakeutunut paikkoihin, jossa tuon tarinan totena pitämistä on vahvistettu mieleeni. Ja nyt sitten ollaan tässä. Pidän itseäni periaatteessa ihan fiksuna naisena, mutta vanhaan tarinaan uskominen saa epäilemään olenko kuitenkaan ole ihan täysin fiksu. Paineita olisi luopua tästä naurettavasta uskomisesta ja liittyä muiden järkevien aikuisten joukkoon.

Luen aika paljon Helsingin Sanomia. Koulussa opetettiin, että Helsingin Sanomat on laatulehti. Siellä kirjoitetaan asiaa. Siellä toimittajien on hankittava perusteelliset tiedot kirjoittamaistaan aiheista ja juttujen pitää edustaa asiallisuutta ja mahdollisimman totuutta. Helsingin Sanomissa kirjoitetaan usein kristinuskon vastaisia artikkeleita. Vuosi, pari sitten kirjoitettiin iso juttu nuoresta naisesta, joka kertoi nuorena tulleensa höynäytetyksi uskovaisten maailmaan. Nyt aikuisena hän mietti, miten se saattoi olla mahdollista. Artikkelin sävy oli, että aika outoa se uskovaisen elämä oli, mutta kun siitä päästi eroon, niin elämä muuttui taas asiapohjaiseksi ja paljon normaalimmaksi ja toimittajan näkökulmasta myös paremmaksi. Takaisin kristinuskon pariin tuo nainen ei kaivannut.

Viime viikolla Helsingin Sanomat nosti esille asiantuntijan, joka korkean koulutuksensa ja aikaisemman henkilökohtaisen kosketuksensa uskovaisten maailmaan pohjaten toimi nyt tukemassa muita uskontojen höynäyttämiä. Hän työskenteli uskontojen uhrien parissa. Taas viestiä lukijoille, kuinka jo mielenterveyden säilyttämisenkin takia kannattaa pysytellä etäällä uskon hömpötyksistä.

Muutaman päivän päästä oli iso juttu Antti Tuiskusta, joka myös kertoi jossain nuoruutensa vaiheessa olleen mukana koulussa uskovaisten piireissä, oliko heillä peräti koulussa joku Raamattu-/rukousryhmä. Mutta Antti Tuiskukin onneksi pääsi siitä eroon. Sellaista nuoruuden hairahdusta. Kyllä ne uskovaiset kaverit olivat silloin ihan ok, mutta tänä päivänä Antti Tuisku on pessyt kätensä siitä touhusta.  Palannut normaalien ihmisten joukkoon.

Tällaisten piiloviestien tukemana omaa uskoa on ajoittain vaikea pitää vankkumattomana. Kyllä minäkin haluan olla järkevä aikuinen. Ja tietenkään en haluaisi, että minulle naurettaisiin, että minua pidettäisiin typeränä. Kun ”koko maailma” huutaa, että vanhaan juutalaiseen tarinaan uskominen on ihan naurettavaa, niin helpostihan käännyn omassa uskossanikin sisäänpäin. Sisällä sydämessäni kukaan ei pääse tuomitsemaan minua. Saan pitää pienen lämmittävän uskon salaisuuteni. Mutta siellä se liekki on. Vaikka kuinka yrittäisin järkeillä itselleni uskoni järjettömyyttä, niin uskoni ei tunnu katoavan mihinkään. Olen joskus kuullut sanottavan, että yhtä vähän kuin uskon voi itse saada aikaan niin yhtä vähän siitä voi itse päästä eroon. Olen nähnyt ja kokenut liikaa, että voisin enää lakata uskomasta.

Usko on niin käsittämätön asia. Niin mielelläni toivoisin, että se olisi sellainen selkeä juttu, mikä olisi helposti selitettävissä muille ihmisille. Että nyt kun rukoilet Jumalaa tulemaan sydämeesi, niin sen jälkeen elämäsi muuttuu ihan selkeästi ja hyviä asioita alkaa tapahtua ja saat sellaisen yliluonnollisen tunteen Jumalana olemassa olosta. Se tunne kannattelee sinua ja pitää sinut onnellisena kaikissa elämän myrskyissä ja kaikki ihmiset kadehtivat onneasi ja haluavat sinun lailla päästä osalliseksi uskon ihanuudesta. Mutta kun ei asia noin mene. Käytännössä Jumala kutsuu ihmisiä seuraansa hyvin erilaisin tavoin, antaa ihmisille hyvin erilaisia uskoontulon kokemuksia, vakuuttaa toiset selkeämmin olemassa olostaan ja rakkaudestaan, antaa ihmisille hyvin erivahvuisia uskoja, toisille niin palavia, että eivät voi elää enää muuten kuin lähteä levittävään ilosanomaa kaikkeen maailmaan, ja toisille taas pienempää uskoa, joka tuntuu horjuvan herkästi. Toiset Jumala kutsuu helluntailaisiksi ylistämään itseään eläväisesti, toiset tasaisemmiksi luterilaisiksi, toiset katolisiksi, toiset ortodokseiksi, toiset babtisteiksi, toiset lestadiolaisiksi tai vaikka mihin muuhun suuntaukseen. Uskon ilmeneminen eri suuntauksissa voi olla hyvinkin erilaista, mutta silti kaikkia yhdistää usko samaan Jumalaan. Ei ole väliä millaisista vaatteista pitää, pääasia, että jotain pukee päälle, mieluummin toki vaatteet, jotka kokee omanlaisikseen.

Minun on hirveän vaikea markkinoida uskoani. Yhden vanhan gospel-biisin sanoin haluaisin vana sanoa ”Tule ja kazo” tai ”Tule niin näet”. Mutta todellisuudessahan juttu ei välttämättä ole noin selkeä. Valitettavasti tiedän ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan, eläneet hetken aikaa uskovan elämää ja sitten luopuneet siitä. Miten minä voisin, vakuuttaa ketään, että kannattaa ehdottomasti lähteä seuraamaan tätä tietä, et tule katumaan. Kun kuitenkin on ihmisiä, jotka mitä ilmeisimminkin ovat alkaneet katua ja halunneet sen jälkeen pestä kätensä puhtaiksi koko touhusta. 

Miksei Jumala kosketa kaikkia ihmisiä niin voimakkaasti, että ihmiset vakuuttuisivat uskosta? Uskostahan opetetaan, että sitä ei voi itse hankkia. Se saadaan Jumalalta lahjaksi. Miksei Jumala sitten anna sitä kaikille lahjaksi? Pitääkö ihmisen saavuttaa ensin omilla teoillaan joku tarpeeksi vahva halu uskoon tulemisesta tai muuten otollinen maaperä, jotta Jumala näkisi hyväksi uskon lahjan antaa?

En usko, että uskoon tullessa Jumala synnyttää valmiita täydellisiä kristittyjä. Itse ainakin olen huomannut uskoni olevan koko elämäni mittainen oppimisen polku. Rainer Friman sanoi ihanasti Radio Dein Ihmisen ääni –ohjelmassa, että nuorena sitä kokee olevansa täydellinen ja tietävänsä kaikki, mutta mitä vanhemmaksi tulee sit vähemmän huomaa asioista ymmärtävänsä. Itse allekirjoitan tuon ajatuksen. Ehkä tuolla tavalla ajatellen voisi myös ajatella, että usko on ihan turhaa jos siinä eläessä ymmärrys ei lisäännykään. Se on kuitenkin yksi uskon elämän paradokseista. Elämä Jumalan seurassa on ihan jotain muuta kuin se elämä, minkä täällä ihmisten keskellä usein näemme. Kun tässä maailmassa tavoitellaan tietojen ja taitojen lisääntymistä ja ihmisten arvostamaa ulkokuorta niin Jumalan seurassa SAAMME kasvaa ymmärtämään oman pienuutemme ja saamme nauttia heikkouksistamme. Pienuudessa ja heikkoudessa on ihan käsittämätöntä voimaa. Vain pienet ja heikot kokevat tarvitsevansa Jumalaa. Ja kun myöntää tarvitsevansa Jumalaa, saa rinnalleen valtavan voimavaran, joka täydentää omaa heikkouttamme ja täten meistä tulee vahvoja yhdessä Jumalan kanssa. Se vahvuus ei ole kuitenkaan sellaista vahvuutta, mitä toiset ihmiset ihailevat. Jos lähdet etsimään uskoa saavuttaaksesi ihailua toisten ihmisten silmissä, kuljet hyvin todennäköisesti harhaan.

Suomea voi ilmeisesti edelleen sanoa kristityksi maaksi. Suomella ja Länsimailla on tunnetusti kristinuskoon perustuva arvopohja. Suurin osa suomalaisista on osallistunut uskonnon tunneille ja kokee kyllä tietävänsä mistä kristinuskossa on kyse. Suomalaisten uskominen on usein sellaista arkista ”niin kauan kuin uskonasioille ei anna liikaa valtaa niin uskominen on ok”, ”kirkossa on ihan jees käydä jouluna kun siellä on niin arvokas tunnelma”.  Mutta ei sitten enempää. Ettei vaan lähtisi lapasesta. Mutta jos alkaisi seurakunnan tapahtumissa käydä, niin se olisi jo aika extremeä ja silloin olisi vaarallisilla vesillä, ettei vaan saisi hihhulin leimaa. Kukapa hihhuliksi haluaisi.

Ulkopuolelta katsottuna uskovaisuus ei välttämättä näytä kauhean houkuttelevalta. Vaikka Länsimaissa on kristinuskoon pohjautuva arvoperusta, niin uskallan kuitenkin sanoa, että todellisuudessa kristinuskon sisällä vallitsee erilainen arvomaailma kuin ”tässä maailmassa”. Ne arvot eivät houkuttele välttämättä niitä, jotka ovat tottuneet tavoittelemaan tämän maailman arvoja, jossa on tärkeää ja arvostettavaa pärjätä, menestyä, nauttia ja saada ihmisten ihailua. Voi tuntua jopa uhkaavalta kääntää kelkka nurinpäin. ”Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt pääsevät minne vain”. Uskon valitseminen mielletään uhkaksi, että joutuu luopumaan kaikesta hauskasta ja tilalle saa ..no, vaikka tympeää virrenveisuuta ja epämääräisten ja jotenkin outojen ihmisten seuraa. Elämä muuttuisi radikaalisti huonompaan suuntaan. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole.

Uskovaisuus vapauttaa ihmisen käyttöön ihan mielettömät mahdollisuudet ja avaa silmät näkemään maailman väreissä. Jumala ei kuitenkaan väkisin tyrkytä lahjojaan ihmisille. Rakkaudessaan Jumala on antanut ihmisille oman tahdon. Ei Jumala sido rautapalloa niiden nilkkaan, jotka uskon tien haluavat valita. Ihmisellä on koko ajan vapaus tulal ja vapaus lähteä. Maailmassa on paljon houkutuksia. Näennäisesti ja lyhytkatseisesti tosi hyvää lupaavia. Houkutuksia voi tulla monesta eri suunnasta. Itse olen useasti lähtenyt kulkemaan houkutusten perässä. Luullut, että nyt on auennut edessä tie mahtavaan elämään. Yksi tällainen houkutusten tie oli baarielämä nuorena aikuisena. Kännissä oli tosi hauskaa. Eivät huolet painaneet ja kaveriporukan yhteisistä kännikokemuksista sai jälkeenpäinkin hauskaa puhuttavaa. Joitain vuosia sitä kesti. Sitten vähitellen aloin huomata, ette baari-känni-hauskuus ei tyydyttänytkään sitä kaipausta, mikä minulla oli. Valitsin taas Jumalan suositteleman elämäntavan. Se sisäinen ilo ja tyytyväisyys, mikä siitä seurasi. Ei ole sanoja selittää.

Se mikä toki mietityttää on, että kun uskossa eläminen on niin mieletöntä niin miksi kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka kertovat aiemmin olleet mukana seurakunnan toiminnassa, mutta sitten kasvaneet siitä yli ja kokevat nyt olevansa tyytyväisempiä kuin ”uskovaisuus”-aikoina.  Uskosta on toki halutessaan helppo irtautua. Usko tarvitsee hoitamista. Siitä puhutaan Raamatussakin. Itse miettinyt, miksei Jumala sitten pidä paremmin omistaan kiinni vaan päästää heidät niin helposti lähtemään toiseen suuntaan.

Ja tässä minäkin taas olen. Säännöllisesti harhailemassa elämässä. Aina ei ihan tunnu, että pitäisin Jumalaa kädestä. Kuitenkin tunnen, että meitä yhdistää näkymätön naru. Jumala on armollinen. Antaa minua kasvattaa narua niin pitkäksi kuin itse haluan. Välillä tuntuu, että olen päästänyt narun hyvinkin pitkäksi ja koen olevana kaukana Jumalasta. Silloin elämä tuntuu tyhjältä, pelottavalta ja tarkoituksenmukaisettomalta. Onneksi Jumala on aina ottanut tuhlaajalapsensa takaisin luokseen. Tuntuu hyvältä keriä lankaa ja kulkea lähemmäksi Jumalaa. Sen paremmalta tuntuu, mitä lähemmäksi Jumalaa pääsen. Miten sitten pääsee lähemmäksi Jumalaa? Luovuttamalla aikaa Jumalan kanssa seurusteluun: rukoilemalla, lukemalla Raamattua, käymällä kirkossa ja seurakunnan tapahtumissa, lukemalla kristillistä kirjallisuutta, kuuntelemalla Radio Deitä ja puhumalla uskon asioista toisten ihmisten kanssa. Silloin elämä saa merkityksen ja ilo kasvaa sisällä. Joskus voi olla hyvä vetäytyä hiljaisuuteen viettämään intensiivisesti aikaa Jumalan kanssa, mutta se ei kuitenkaan ole pidemmän päälle suurimmalle osalle ihmisistä sitä, mitä Jumalaa elämältämme tahtoo. Jokaisella meillä on oma elämä, jossa saamme elää. Käydä töissä ja harrastukissa ja viettää aikaa perheemme ja ystäviemme seurassa. Uskon valitseminen tuo kaikkeen tähän uuden rikkaan ulottuvuuden: kaikkeen tähän normaaliin arkeen saamme pyytää Jumalan seuraksi: joskus kuljemme käsi kädessä, joskus –oman halumme mukaan – pidemmän tai lyhemmän narunmitan päässä. Enää emme ole koskaan yksin.

Vaarallinen vihreä valhe -pienen maallikon kriittisiäkin ajatuksia teologian tohtorin kirjoittamasta kirjasta

Joskus jotkut asiat jäävät mieleen vaivaamaan, etkä niitä tahdo saada sieltä pois. Siitä on ehkä vuosi kun kuulin Radio Deissä kirjasta Varallinen vihreä valhe. Kirjan esittelystä minulle jäi mieleen, että vihreä aate ja luonnonsuojeluun liittyvät asiat olisivat väärin eivätkä sopisi kristityn arvomaailmaan. Ensi reaktioni oli suuri ärsyyntyminen. Kyllähän Jumala kutsui meidät ihmiset jo luomiskertomuksessa ”viljelemään ja VARJELEMAAN” (1 Moos 2:15).  Itse olen aina kokenut luonnon minulle todella tärkeäksi asiaksi. Samalla myös luonnon suojeleminen ja säästäminen tuleville sukupolville on kuulunut arvomaailmaani. Olen innokas kierrättäjä, yritän kiinnittää huomioni siihen mitä kulutan ja lisäksi olen ollut kasvissyöjä jo monta vuotta. Tähän taustaani vasten ”Vaarallinen virheä valhe” todellakin herätti minussa suurta ärsytystä. En kuitenkaan voinut jättää asiaa pelkän ärsytyksen toteamisen tasolle vaan kiukuspäissäni päätin mielessäni, että tuosta kirjasta on otettava enemmän selvää ja osoittaa sen väittämät vääriksi.

Meni kuitenkin kuukausia ennen kuin sain laitettua kirjan kirjastosta varaukseen. Lopulta sain kirjan käsiini. Kun aloin kirjaa lukemaan, ajatuksissani oli, että tästä haluan kirjoittaa blogissani. Välillä meinasin hylätä blogiajatuksen, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kirjoitan miten itse koin kirjan. En välitä kokemaani totuudeksi. Kirjoittamani ovat yhden pienen ihmisen ajatuksia.

Kirjan Vaarallinen vihreä valhe on kirjoittanut Juha Ahvio. Ahvio on teologian tohtori ja dosentti. Tässä vaiheessa mietin ensimmäisen kerran olisiko järkeä lähteä kritisoimaan teorian tohtorin ja dosetin opetuksia. Olinko asettanut itselleni liian ison haasteen? Olisiko edes oikein kritisoida kristillistä opetusta? Tähän onneksi saan tukea Raamatusta. Siellä kun oikein kehotetaan koettelemaan kaikkea. 1 Tess 5:21: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää”. Näillä ajatuksilla lähdin kahlaamaan kirjaa läpi.

Heti aluksi pääsin myhäilemään mielessäni. Skeptinen asenteeni sai vahvistusta aloittaessani kirjan lukemisen. Ainakin kirjan puoliväliin saakka kirjan ydin oli aivan kadoksissa. Ahvio lähti liikkeelle todella kaukaisista teorioista ja vuosisatoja vanhojen aatteiden esittelystä.  Ei tullut epäselväksi, etteikö Ahvio olisi professorin kammiossaan oppinut hienoja sanoja. Mietin yrittikö hän näillä sanoilla ja vaikeaselkoisilla toteamuksilla vakuuttaa lukijan siitä, että nyt viisas mies puhuu ja näin vaikeaselkoista tekstiä kirjoittavaa miestä kannattaa todella uskoa?  Mitä mieltä itse olet tällaisesta lauseesta? ”Vihreän ekologismin uskonnollisena ytimenä vaikuttaa teosofinen ja antropologinen New Age –tyyppinen esoteerisuus”? Selkokielelle käännettynä ymmärsin asian niin, että on olemassa kristinuskon opetusten kanssa ristiriidassa olevia liikkeitä, jotka kristinuskon opetusten sijasta nostavat ekologisuuden tärkeimmäksi arvokseen.

Vielä pitkälle kirjan puolivälin jälkeenkin Ahvio yhdistää epäkristilliset ja ekologisten pyrkimykset samalle puolelle. Toisin sanoen koska epäkristilliset pyrkimykset (ateismi, kristinuskon todistaminen vääräksi) eivät tietenkään ole kristityn näkökulmasta ok, eivät ekologiset pyrkimyksetkään voi olla ok. Esimerkki sivulta 23: ”Adolf Hitlerin johtamassa kolmannessa valtakunnassa pyrittiin ohjelmallisesti noudattamaan sellaisia ekovihreitä pyrkimyksiä kuten luomuravintoa, luonnonsuojelualueita, naturismia, pakanallisia alkuperäisuskomuksia, holistista tiedettä, eläinten oikeuksia, aurinkokulttia, kasvissyöntiä, kapitalismin- ja modernisminvastaista sosialismia, kaupungistumisvaltaisuutta, rotuhygieenistä eutanasiaa ja abortteja sekä Amerikka-vastaisuutta”. Itse koen tämän tekstin olevan hieman hakemalla haettu ja tarkoituksellisesti yrittää mustamaalata kaikki luonnon suojeluun liittyvä. Valitettavaksi tässäkin vaiheessa kävi mielessäni, onko kirjailuja mennyt aivan sekaisin. Eikö Ahvio ole nähnyt maapallon saastuneita kolkkia, lapsia syntyy saasteiden takia sairaina, syövät yleistyvät, likaiset järvet haisevat, järvissä ei voi uida, hengityssairaudet lisääntyvät ilman pienhiukkasten lisääntyessä. Väittikö Ahvio tosissaan, että kaikki ”ekoilu” on harhaoppista?

Kaukaa haettujen teorioiden jälkeen Ahvio vihdoin tuo esille jotain, minkä itsekin koen voivani allekirjoittaa. Kristinuskoa ja hyötyajattelua on syytetty luonnon tuhoamisesta. Toki, kristinuskohan opettaa, että luonto on luotu ihmistä varten. Osa kristityistä on varmasti elänyt ja edelleen elää edelleen sokeasti tämän ajatuksen mukaisesti. Koska ihminen on luomakunnassa ylimpänä, voi ihminen alistaa luonnon ja kaiken siihen kuuluvan kuten eläimet, alaisuuteensa. Ilman vastuullista ajattelua tuollainen ajattelu voi viedä ihmisen toiminnan itsekkääseen riistotalouteen. Silloin ei ajatella kuin itseään. Sellaisen toiminnan uskoisi Ahviokin ymmärtävän vääräksi. Ja jos ateistit ovat tutustuneet näin ajatteleviin kristittyihin, on heidän helppo saada lisää vettä myllyyn näkemään kristityt itsekkäinä luonnon riistäjinä.

Vasta kirjan puolivälin jälkeen huomio siirtyi ilmastonmuutokseen. Ja tämän tulkitsin olevankin kirjan ydin. Tuotiin esille sitä oliko tämän hetkisessä ilmastonmuutoksessa todella jotain poikkeavaa. Kysyttiin onko ilmasto ylipäänsä edes lämpiämässä. Maapallon ilmastohan on aiemminkin lämmennyt ja kylmennyt riippumatta ihmisen toimista. Kirjassa tuotiin esille ajatus, että maapallon lämpötilan mittaukset eivät olisi aivan valideja mm. jonkun kylmän alueen mittarin oltua hetken pois käytöstä, se nosti mittausten keskiarvolämpöä. Ilmastotutkijat eivät ole yksimielisiä siitä onko nykyinen ilmastonmuutos ihmisperäinen vai ei. Ahvio toki asettuu sille kannalle, että ilmaston muutos ei olisi lainkaan ihmisen aiheuttama.  Kirja väittää, että vihreä liike haluaa tahalleen uskotella ilmaston muutoksen olevan ihmisperäinen, jotta syylisyydentunne saisi ihmiset uskomaan vihreään ohjelmaan ja sen epäkristillisiin juuriin Gaia-uskonnossa. Kirja jopa tuo esille uskaliaan väitöksen: koululaisetkin aivopestään uskomaan ilmastonmuutokseen ja käytetään henkistä väkivaltaa pelottelemalla ekokatastrofin mahdollisuudella.

Miksi Ahvio sitten niin kovasti haluaa kieltää ihmisperäisen ilmastonmuutoksen? Hieman eteenpäin luettuani ymmärsin vihdoin Ahvion pointin, jonka takia olisi hyötyä ajatella, että ilmaston muutosta vastaan ei tarvitse taistella. Fossiilisia polttoaineita pidetään yhtenä pahimmista hiilidioksidin lisääjistä ilmakehässä ja niiden käyttöä on haluttu ilmastosopimuksilla vähentää. Ahvion mukaan kehitysmaiden haasteet olisivat selätettävissä jos maihin saisi rakentaa fossiilisia energialaitoksia.  Ahvio on myös sitä mieltä, että huoli fossiilisten polttoaineiden loppumisesta olisi turhaa. Ylipäänsä kaikki huoli maapallon resurssien riittämisestä on turhaa: Jumala on luonut meille asuinpaikan, jossa on riittävästi resursseja ihmisten tarpeisiin. Ihanan lohdulliseltahan tuo kuulostaa, mutta en silti ole aivan vakuuttunut voinko Ahvion näkemystä uskoa. Vaikka USA:n liuskekaasu- ja öljyreservit kestäisivät vielä vuosiksi eteenpäin niin eikö silti ole ihan hyvä juttu tavoitella uusiutuvaa energiaa? Ahvion mielestä ei, sillä uusiutuvaa energiaa on aivan liian tehotonta ja kun sitä tarjotaan varsinkin kehitysmaihin, jossa se ei riitä kattamaan energian tarvetta, se siten ylläpitää kehitysmaiden köyhyyttä. Tehokkaiden energianlähteiden avulla sen sijaan voitaisiin parantaa vesihygieniaa, terveyttä sekä taloudellinen tilanne saataisiin kohenemaan.

Ahvio on siis fossiilisten polttoaineiden puolestapuhuja. Fossiilisten polttoaineiden etuna on säästä riippumaton saatavuus. Fossiiliset polttoaineet edistäisivät maapallon ihmisten hyvinvointia ja fossiilisten polttoaineiden kieltäminen luonnon säilyttämisen kustannuksella heikentää monien jo heikossa asemassa olevien tilannetta entisestään. Imastomuutokseen käytettävät varat voisi käyttää terveyteen, koulutukseen ja ruokaan. Näiden asioiden priorisointi auttaisi vähäosaisia enemmän kuin päästötavoitteet. Kyllähän tämä periaatteessa ihan hyvältä kuulostaa.

Kirjassa toiseksi viimeisessä luvissa Ahvio tyrmää perusteluineen monet ilmaston lämpiämiseen liittyvät väittämät kuten sen, että ilmaston muutoksen seurauksena merien pinta nousisi tai että suuret jäätiköt sulaisivat erityisen nopeasti ja vaarallisesti juuri nyt ja että ilmaston muutos olisi pahin uhka maapallon köyhille alueilla. Viimeisessä luvussa Ahvio kertoo mitä Raamattu ja kristinusko opettavat ympäristöstä ja luonnosta. Luvussa muistutettiin kuinka Jumala on luonut maapallon resursseineen ja maapallon kantokyky on Jumalan suunnitelmaa. Ahvio vakuuttaa maapallon ja sen biosfäärin olevan vankkarakenteisia, eivät toki täysin haavoittumattomia, mutta hyvin kestäviä ja itseään korjaavia . Koska maapallo ei ole syntynyt sattumalta, se ei ole myöskään herkkä katastrofaaliselle häiriintymisele. Maapallon on suunniteltu ihmisen tarpeita silmällä pitäen.  Ahvio myös vakuuttelee, että maapallon resurssit eivät lopu eikä ihmisen lisääntyminen ole maapallolle ongelma. Kristinuskon mukaan ihminen ei ole uhka luonnolle.

Vihreän ideologian mukaan ihmiset ovat ensisijaisesti uhkaavia kuluttajia ja saastuttajia. Raamatun mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Raamatun mukaan ihmisen ei tule säilyttää maapalloa alkuperäisenä vaan parantaa luomakunnan tilaa oman toimintansa avulla. Ihmisen ja luomakunnan hyvinvointi eivät ole vastakkaisia asioita. Molemmat pyrkimykset tukevat toisiaan!

Vasta aivan kirjan lopussa, sivulla 165/169 Ahvio vapauttaa lukijan ajatuksesta, että kaikki ekoilu olisi epäkristillistä. ”Todellinen luonnonsuojelu on erotettava ideologisesta ekologismista ja vihreästä aatteesta. -- Vihreä liike on samaistettavissa todellisen luonnonsuojelun kanssa yhtä vähän kuin sosialismi on samaistettavissa aidon sosiaalisuuden ja lähimmäisen välittämisen kanssa.”

Harmillista kyllä Ahvio ei tuonut sen enempää esille mitä tämä todellinen luonnonsuojelu sitten on. Aiemmin Ahvio kuitenkin tuomitsi vihreän liikkeen tavoitteina jo luonnonsuojelualueet, luomuravinnon, eläinten oikeudet ja kasvisravinnon. Ehkä kuitenkin Ahvon mukaankin hyviä asioita olisi estää saasteiden päätyminen luontoon, veden säilyttäminen juomakelpoisena ja ilman puhtaana hengitettäväksi.

Loppujen lopuksi. Mitä sain tästä kirjasta. Ainakin hämmennystä. Kirja väittää, että täällä maailmassa on tarkoituksen mukainen vihreän liikkeen agenda, joka yrittää taistella ovelasti kristinuskoa vastaan. Jossain mielessä saan kyllä kiinni tästä ajatuksesta. Kyllähän täällä maailmassa näkyvät erilaiset arvot. Kristilliset ihanteet ovat usein ihan muita kuin maailman markkinoimat ihanteet. Ja näyttäytyyhän tämä maailma toki ihan eri valossa sen perusteella ajatteleeko kristinuskon opetuksen mukaisesti ihmisellä olevan erityisasema luotujen joukossa vai onko luonto syntynyt itsestään evoluution periaatteilla ja lopulta yksi eläin, ihminen alkanut tuhota kaunista maapalloamme. Ateistinen näkökanta näkee maapallon tulevaisuuden olevan vain ihmisten käsissä ja jos ei usko Jumalaan niin varmasti tulevaisuus pelottaa paljon enemmän. Ei ole ketään, jonka hyvään johdatukseen luottaisi. Kristityn ei ainakaan periaatteessa tarvitsisi pelätä ekokatastrofeja.

Luulen ymmärtäväni miksi luontoarvot tuntuvat niin tärkeältä ateistisille liikkeille. Jumalan luoma luonto on kaikkien nähtävillä, Jumalan luomistyössä voimme ymmärtää ja saada kosketuksen myös luonnon Luojasta. Amerikaksi luonnon herättämää tuntemusta voisi kuvailla adjektiivilla ”awesome”. Käännettynä ehkä jotakuinkin ”mielettömän upea” tai ”kunnioitusta herättävä”. Ei kai sitten ihme ole, että vaikka Jumalan haluaisi kieltää, niin luontoa ei voi olla näkemättä ja kokematta ja sille on siten helppo antaa jumalallinen asema.

Vaikka siis toisaalta kristittynä ymmärrän jossain määrin Ahvion pointin niin Ahvion jyrkkä asenne ja monien neutraalienkin asioiden ja epäselvien tutkimustulosten väittäminen kauheiksi harhaoppisiksi valheiksi ei vakuuttanut minua aivan perinpohjaisesti. Ahvio väittää tietävän totuuden. Hän ei jätä mitään epävarmuuden varaan. Kasvissyöjänä minua jäi häiritsemään kasvissyönnin mustavalkoinen tuomitseminen. Toki kasvissyönnillä ja kasvissyönnillä on iso ero. Siis sillä jättääkö lihan syömättä sen takia, että eläimet ovat ihmisten kanssa saman arvoisia, vaiko siksi, että eläinten syöminen kätkee sisälleen stressaavat teurastukset, sen, että tarvitaan paljon vähemmän peltoalaa kasvisten tuottamiseen kuin vastaavan energiamäärän lihan tuottamiseen tai koska kasvisruokavalio on todettu terveellisemmäksi kuin ylenmääräinen lihan syöminen.

Oliko kirjan lukeminen kannattavaa? Kyllä mielestäni. Kirja kaikessa vaikeaselkoisuudessaan ja jossain mielessä ärsyttävässä mustavalkoisuudessaan herätti minussa paljon ajatuksia. Mielestäni uudet näkökulmat ovat aina hyvä asia. On rikastuttavaa saada tarkastella maailmaa myös muusta kuin omasta tutusta perspektiivistä. Kuitenkin kirjaa lukiessani koin myös ahdistusta siitä, että olisinko mahdollisesti ollut aivan vihreän harhaopin johdateltavissa ilman Ahvion paljastamaa totuutta. Toisaalta Ahviolle haluaisin antaa ruusuja silmien avaamisesta, mutta myös risuja siitä, miten kirja pelottelee kammottavilla harhaopeilla, vaarallisilla vihreillä valheilla. Vaikka en olisi ikinä kirjaa lukenut, en usko, että olisin jäänyt yhtään huonommaksi kristityksi. Vaikka Jumala on antanut meille luonnon hyödynnettäväksi, emme saa turmella sitä mielemme mukaisesti. Jos vaihtoehtona on itsekäs luonnon turmeleminen tai ekokatastrofin pelossa luonnon suojeleminen niin kumpi vaihtoehto on pahempi? Valinnoillamme ja teoillamme on seuraukset. Mielestäni meidän ei tarvitse rakentaa valtavaa muuria vihreää liikettä kannattavien ja kristittyjen välille. Myös vihreän liikkeen kannattajat ovat arvokkaita Jumalan luomia ihmisiä, valitettavasti vain Jumalan tuntemisesta osattomia ja siksi antavat suurempaa painoarvoa pelolle ekokatastrofin uhkasta. Kunnioittavassa vuorovaikutuksessa voimme varmasti tehdä hyvää yhteistyötä ja saada vihreätkin kiinnostumaan kristillisestä näkemyksestä luontoa kohtaan. 

Meidän perhe matkalla

Hei kaikki blogin lukijat ja pahoitteluni pienestä hiljaiselosta. Kirjoittaminen on ollut monesti mielessä, mutta lomailevien lasten seurassa kirjoittamisaikaa ei ole oikein liiennyt. Itse palasin töihin Kaksi viikkoa sitten, mutta kesäloma on vielä niin tuoreessa muistissa, että siihen liittyen haluaisin kirjoittaa tämän kertaisen blogitekstini.

Tänä vuonna saimme perheemme kanssa olla niin etuoikeutettuja, että pääsimme viikon lomamatkalle Sisiliaan Italiaan. Matka oli varattu jo viime marraskuussa, joten merkittävää iloa matka toi jo 8kk odoteuksen muodossa. Odotukset olivat korkealla matkan suhteen. Näistä odotuksista matkaa kohtaan puhuimme mieheni kanssa etukäteen. Vaikka kovasti odotimme ihanaa matkaa, niin sen tarkempia suunnitelmia emme halunneet tehdä. Halusimme viettää viikon loman lasten ehdoilla. Halusimme, että erityisesti lapsille jäisi hyvät muistot lomasta ja sitä kautta myös me vanhemmat saisimme kokea loman onnistuneeksi.

Vaikka siis emme lähteneet rakentamaan mitään hienoja suunnitelmia ja odotuksia matkalle, huomasin jossain vaiheessa salaa kuitenkin odottavani täydellisen ihanan reissun. Sellaisen, jossa kaikilla olisi mukavaa koko ajan. Jossa ei riideltäisi. Jossa tunnelma olisi koko ajan mukava ja leppoisa. Toki lomallamme sitten olikin ihania hetkiä, mutta yllättävänkin paljon jouduin kokemaan tunteita, joita en ollut etukäteen itselleni käsikirjoittanut.

Tämä kesä, kuten tiedätte, oli Suomessa poikkeuksellisen kuuma. Suomessa rikottiin hellepäiväennätyksiä ainakin touko- ja heinäkuussa. Heinäkuussa kun matkalle lähdettiin, kuuma ilma oli tuskastuttanut jo pidemmän aikaa Suomessakin. Sisiliassa sää oli samanlainen, hitusen vielä kuumempikin. Oli todella hämmentävää huomata, kovasti odotetulla lomamatkalla kokevansa kuumuuteen kyllästymistä! Mehän olimme maksaneet siitä, että saisimme nauttia lämmöstä! Eihän tuollainen tunne voinut olla sallittua!

Viiden hengen perheessä oli vaikea toteuttaa koko ajan kaikkien perheenjäsenten tarpeita. Joku halusi rannalle, toinen altaalle, kolmas lepäämään ilmastoituun hotellihuoneeseen. Toki kompromisseja teimme ja yritimme parhaamme mukaan järjestää päivät ja viikko niin, että kaikkien toiveet saatiin jossain vaiheessa toteutettua, mutta siitä huolimatta emme voineet välttyä ajoittaiselta tyytymättömyyden aiheuttamalta narinalta.

Parasta ja odotetuinta varmasti oli uima-allaselämä. Lapset nauttivat uimisesta ja vesileikeistä. Minä ja mieheni olisimme ehkä kaivanneet hieman vaihtelevammasta lomaviikosta. Mutta lasten ehdoilla pyrittiin menemään. Toisena lomapäivänä kävimme hotellin yhteiskuljetusbussilla läheisen kaupungin keskustassa ostamassa joitain puuttuvia tarpeita. Lasten mielestä sekin lyhyt reissu olisi voinut jäädä tekemättä. Kuumuus vaivasi eivätkö lapset pystyneet näkemään kaupungissa kävelyä millään tavalla nautinnollisena. Oletuksena taisi olla, että lomalle oltiin tultu nauttimaan, ei kävelemään paahtavassa kaupungissa. Mutta Sisiliaan asti kun oltiin tultu, haluttiin kuitenkin sivistää lapsia sen verran, että tehtiin yhden päivän retki Etnalle. Ajatus tulivuorelle menemisestä innosti myös lapsia. Etnalle olisi voinut lähteä matkan järjestäjän omalle retkelle, mutta lapsemme ja perheemme tuntien vuokrasimme auton, koska arvostimme vapautta pysähtyä tai olla pysähtymättä tarpeen mukaan.

Lapsia retki innosti niin kauan kunnes oltiin istuttu autossa 10 minuuttia. Siitä alkoi kotoisa narina. ”Koska ollaan perillä”, ”Mulla on huono olo”, ”Montako minuuttia vielä?”, ”Sisko koski mua tahalleen!”, ”Enpäs koskenut!”, Kylläpäs koskit!”, ”Äiti, veli löi mua!”, ”Huono olo!”, En jaksa istua”, ”Kuuma!”, ”Eiku kylmä!”, ”Mennään takaisin hotellille!” Tiedättekö sen tunteen kun ajattelee, että kaikkien muiden perheissä loma on pelkkää idylliä ja oma perhe on poikkeava? J

Olen kuullut, että autossa istuminen ei ole kaikissa perheissä ongelma. Olen myös miettinyt miten olemme epäonnistuneet kasvatuksessa kun meidän lapsille autossa matkustaminen on niin kamalan vaikeaa. Emmekö ole vanhempina olleet tarpeeksi jämäköitä? Nyt tuon Etnan reissun aikana pohdin asiaa aivan erityisesti ja uskon oivaltaneeni jotain oleellista. Lapsissamme on samaa erityisherkkyyttä kuin minussa: tunteet koetaan potenssiin sata. Jos kokee kuumuutta, kokee TODELLAKIN kuumuutta, jos kokee tylsyyttä, kokee TODELLAKIN tylsyyttä, jos istumisasento tuntuu puuduttavalta, se TODELLAKIN tuntuu puuduttavalta ja jos siskon kosketus ärsyttää, se TODELLAKIN ärsyttää. Näin ollen on varsin ymmärrettävää miksi kolmen lapsen 1,5h istuminen takapenkillä voi olla aikamoinen suoritus. Kun tämän ymmärsin, huomasin, että minun oli hivenen helpompi ottaa vastaan lasten tunteita. Olennaista on myös oivaltaa, että lapset pahanolon purkaminen vanhempiin ei tarkoita sitä, että lapset tahalleen haluaisivat ärsyttää vanhempia. Narina on vain avunhuutoa ”auttakaa äiti ja isä, meillä on kurja olo, miten tätä voisi helpottaa?” Se mitä ilmeisesti voisimme tehdä, olisi sanoittaa lapsille tätä asiaa, jotta hekin ymmärtäisivät miksi matkan teko heille on niin kovin vaikeaa. Ehkä myös keskustellessa lapset itse oppisivat nimeämään keinoja, jotka heidän matkan tekoa voisivat helpottaa.

Toinen erityisherkkyyteenkin liittyvät elementti joka kulki reissulla mukana, oli alivirittyneisyys ja ylivirittyneisyys. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä olotila. Aika monelle lienee paras tunne kun aktiviteetti on siinä välillä. Toisille se väliin jäävä pätkä janalla on pidempi, toisille taas huomattavan lyhyt. Itse huomaan herkästi olevani alivirittynyt, jolloin en jaksa mitään ja mikään ei innosta. Se on varsin epämiellyttävä tunne. Sitä yritän välttää järjestämällä aivoilleni aktivointia. Vastapainona tunnen myös helposti ylivirittyneisyyttä, jolloin ajatukseni poukkoilevat kun kuula flipperissä. Tätä ali- ja ylivirittyneisyyttä oli havaittavissa myös lapsissamme Etnan matkan aikana. Alivirittyneisyys oli voittavampi: epämiellyttävä olo, jopa pahoinvointi tylsistymisestä paikallaan istumiseen. Kun tällaisessa mielentilassa yhtäkkiä huomasimme maastopalon tien vieressä, pahoinvointi katosi kuin sormia napsauttamalla. Paluumatkalla sitten saimme havaita poikkeavan päivän ja jännittävän retkikokemuksen aiheuttaneen ylivirittyneisyyttä, joka ilmeni varsin levottomana takapenkkikäytöksenä.

Jos automatka unohdetaan hetkeksi, niin retki Etnalle oli kuitenkin lasten kanssa mukava kokemus. Ajoimme autolla niin korkealle kuin pääsimme. Sieltä korkeimmalta autojen paikalta löytyi alppikylää muistuttava parkkipaikka-alue kauppoineen ja ravintoloineen, jossa sai varustaa itsensä loppumatkaa varten. Paljon näkyi heitä, jotka olivat valinneet haasteekseen patikoida Etnan rinteille. Etnan päähuippuhan on aktiivinen kraatteri, jonka luokse ei voi mennä. Jos autopaikalta halusi ylöspäin muuten kuin kävellen, piti lompakko kaivaa esille. Viiden hengen perheeltä seuraavalle tasolle nouseminen vaijerihissillä olisi maksanut 120€. Hissi ei kuitenkaan mennyt korkeimmalle kohdalla asti ja jos sinne halusi, piti jatkaa hissin jälkeen matkaa vielä maastobussilla. Hissi ja bussi maksoi perheeltämme yhteensä 260€. Hinta todella mietitytti, mutta kun Etnalle asti olimme kerran tulleet, niin halusimme kuitenkin viedä kokemuksen loppuun asti ja käydä siellä kaikkein korkeimmalla, aktiivisen kraatterin vieressä olevalla sammuneella kraatterilla. Vaijerihissi oli itsessään jo hauska elämys. Yhteen hissin koppiin mahtui helposti meidän perheen kokoinen seurue. Huipulla oli ilma hieman viileämpi, mutta heinäkuussa legginssit + pitkähihanen paita –yhdistelmällä pärjäsi loistavasti. Huipulla kova tuuli yllätti meidät. 5-vuotiasta kraaterin reunalla kovassa tuulessa seisominen pelottikin. Maisemat toki olivat hienoja ja mukaan lähti pari laavakiveä matkamuistoksi.

Aivot narikkaan-lomailun lisäksi viikkoon mahtui minun osalta myös varsin paljon itsetutkiskelua. Pyörittelin mielessä ristiriitaisia tunteitani. Eikö matkasta olisi pitänyt olla vain ja ainostaan kiitollinen? Huomasin tuskastuvani jatkuvasta kuumuudesta. Lisäksi harmittelin herkkää kuormittumistani.  Tiedän, että kuormitun helposti. Tiedän myös, että minun on todella vaikea tunnistaa milloin olen kuormittumassa. Yleensä kuormittumisen kokemus tulee kuin sormia napsauttamalla. Yhtäkkiä höyhen laskeutuu kuorman päälle ja höyhenen tuoma paino on se viimeinen pisara, jolloin hetkessä oivaltaa saaneensa liikaa taakkaa päälleen. Tiedän, että monet erityisherkät kokevat tarvitsevansa omaa aikaa päivän aikana. Itse en ole oman ajan merkitystä tainnut aivan sisäistää. Nyt matkan aikana sain huomata miltä tuntuu olla 24h perheen saatavilla. Se oli kuormittavaa. Uima-altaalla kyllä sain levätä aurinkotuolissa, mutta silloinkin piti katsoa lasten perään jatkuvasti ja huolehtia, että saivat riittävästi juotavaa, jatkuvasti myös lapset halusivat että katson ja kommentoin heidän temppujaan ja kävivät pyytämässä minua mukaan altaaseen tai pyysivät selvittämään erimielisyyksiään. Tuntui kamalalta huomata, että en olisi jaksanut katsoa ja kommentoida enkä mennä yhdessä altaaseen leikkimään. En olisi halunnut olla sellainen äiti. Olisin halunnut olla äiti, joka on koko ajan aktiivinen ja innokas osallistuman lasten touhuihin. Jos nyt saisimme uudestaan suunnitella tuon lomamme, valitsisimme todennäköisesti hotellin, jossa on lastenkerho. Jotenkin hassusti minulle tuntuu erätappiolta tunnustaa, että tarvitsisin päivittäin lepoajan lapsista. Niin ihania kuin lapset ovatkin, niin minä kuormitun jatkuvasta hälystä ja jatkuvasta käytössä olemisesta. Olen parempi ja virkeämpi äiti kun saan omaa rauhallista aikaa akkujeni lataamiseen.

Ja muut ajatukset. Altaan reunalla aurinkovarjon alla mietin: ”Onko tämä ok? Onko lupa nauttia ja unohtaa maailman murheet?” Kaupustelijat hotellin ulkopuolella muistuttivat maailman todellisuudesta. Kaikki eivät ole yhtä hyvässä tilanteessa kuin me. Päivittäisen toimeentulon hankkiminen on monelle todella raadollista. Kyllähän matka antoi paljon perheellemme. Oli ihana katsella lapset riemua altaalla. Ja kyllä loman saldo perheemme yhteisen olemisen suhteen jäi plussalle. Mutta silti ne muut ihmiset, joille tällainen loma olisi aivan liian kaukainen haave. Miten me voimme nauttia samaan aikaan kun lähimmäisemme kärsivät? Tämän ajatuksen jouduin tietoisesti siirtämään pois aktiivisesta ajattelustani. Aikansa on kaikella. On hyvä tiedostaa lähimmäisten avun tarve, mutta omat akutkin on ajoittain ladattava. Aika on kantaa lähimmäisten taakkoja, mutta aika on varmasti myös lomailuun ja itsensä ja perheensä hemmotteluun.

Kaikesta tästä kuumuus-, syyllistymis- ja kuormittuneisuusnarinasta huolimatta lomamme saldoon mahtui kuitenkin ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa. Parhaita hetkiä olivat kun kaikille sattui hyvä vireystila ja silloin pelleilimme koko perhe yhdessä altaalla. Illan viileydessä rauhalliset perhekävelyt hotellialueella jättivät myös hyviä muistoja. Ihanaa reissussa oli myös kun ei-vielä-englantia-opiskellut arka lapsemme rohkaistui tilaamaan englanniksi ”two Pepsis” ja ”three ice-creams”. Josko tästä heräisi pieni lisämotivaatio syksyllä koulussa alkavaan englannin opiskeluun.

Tästä lomastakin haluan antaa kiitoksen Jumalalle. Kiitos tätä maailmasta, jonka olet luonut. Kiitos, että saamme matkustaa ja nähdä ihmeitäsi myös tosissa maissa. Siunaa Italian ihmisiä. Siunaa Sisiliaa ja anna peltojen kasvaa vaikka kuivuus haittaakin viljelyä. Kiitos yhteisestä loma-ajasta perheemme kanssa. Kiitos ajatuksista, joka pyörivät päässäni. Kiitos että taas sain oppia lisää itsestäni ja lapsistamme. Auta minua hyväksymään itseni kokonaisena pakettina, myös herkkä kuormittuneisuuteni. Siunaa työni äitinä. Auta, että voisin olla riittävän hyvä äiti ja välittää rakkauttasi lapsillemme. Kiitos. Aamen.