Autuasta uskoa

Helmikuussa kirjoitin tässä blogissa aiheesta ”Miksi uskon”. Kun päätin aiheesta kirjoittaa, en arvannut kuinka setulisi ravistelemaan uskon identiteettiäni. Ajattelen, että olen saanut elää ihanan pitkän aikaa varsin viattomassa lapsen uskossa. Minulla ei ole tullut syitä kyseenalaistaa sitä, mitä lapsena opin pyhäkoulussa, sitä mitä koulun uskonnon tunneilla kerrottiin ja sitä mitä seurakunnassa olen kuullut. Koin vahvasti, että kaikki mitä opetettiin, antoi eväitä onnellisempaan elämään. Ja näin itseasiassa ajattelen edelleenkin. Kristinusko edustaa minulle hyvää, mitä on mielekästä tavoitella.

Nyt kuitenkin kun perusteellisesti päätin pohtia miksi oikeastaan uskon ja miten uskontoani markkinoisin kristinuskoa tuntemattomalle ihmiselle, jouduin ihan uuden näkökulman eteen. Mistä saatoin tietää, että Jumala ja Raamatun kertoma olisi todella, TODELLA totta? Kuulun niiden ”autuaitten” joukkoon, joista Johanneksen evankeliumissa kerrotaan ”Jeesus sanoi hänelle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe”. Joh. 20:29. Minä en ole saanut mitään yliluonnollisen järisyttävää kokemusta Jumalasta elämäni aikana. Uskoni on hiljaista luottamusta ja epätoivoista kaipausta täydellistä rakkautta kohtaan. Joku voisi kenties sanoa, että olen säälittävä tapaus, joka ei kestä todellisuutta ja hakee lohtua kuulemastaan vanhasta sadusta.

Blogipohdintani seurauksena pysähdyin ensimmäisen kerran ehkä ikinä todella tarkastelemaan uskoani objektiivisesti. Lapsen usko sydämessäni on alkanut kasvaa ja vahvistunut, mutta edelleen uskossani on lapsenkaltaista viattomuutta ja ehkä naiiviuttakin. Nyt kuitenkin, ihan viime aikoia olen huomannut yhä useammin havahtuneeni pohtimaan uskoni kyseenalaistamista.

Myös elämäntilanteeni on kannustanut tähän pohdintaan. Tähän asti elämäni on ollut Jumalan kanssa käsi kädessä taivaltamista. On ollut vaikeitakin hetkiä, mutta aina olen kokenut saaneeni lohdun siitä, että Jumala näkee minut, kuulee rukoukseni ja johdattaa kulkuni kohti onnellisempia päiviä. Nyt kahden vuoden ajan olen kokenut, että onnellisimmat päivät ovat olleet menneisyydessä. Uskoni tulevaan hyvään on alkanut horjua. Monet unelmani ovat toteutuneet ja muutaman vuoden ajan on tuntunut, että olen seissyt paikallani jotain odottamassa. En vaan tiedä mitä. Olen aika eläväinen ihminen ja tällainen paikallaan odottelu e tunnu minulle sopivan. Tuntuu, että elämä valuu hukkaan kun en ole elämässä sitä täysillä. Olen rukoillut paljon näiden viimeisten vuosien aikana. Olen kokeillut erilaisia rukoustekniikoita. Olen ääneen huutanut Jumalalle, olen huokaillut, itkenyt, hiljentynyt rauhassa puhumaan ja kuuntelemaan Jumalaa useat 30 min. työmatkani autossa, illalla ennen kukahtamista olen pyytänyt Jumalaa johdattamaan elämääni ja aamulla herätessäni olen pyytänyt siunausta rakkaimmilleni ja pyytänyt Jumalaa mukaan päivän töihin.

Kuulin vuosia sitten Pascalin peliteoriasta, jolla ihan viime kädessä voin uskossa roikkumiseni perustella, vaikka heikko uskon motiivi se toki olisikin:

·         Jos Jumala on olemassa ja uskoo Jumalaan, voitto on mahdollisimman suuri

·         Jos Jumalaa ei ole, mutta uskoo häneen, saa kuitenkin suojakseen perhettä yms. suojelevia käskyjä ja jännittävämmän elämänkaaren, vaikka häviäisikin hetkellisissä nautinnoissa

·         Jos Jumala on, mutta ei usko Häneen, häviää suurimman kuviteltavissa olevan tappion verran

·         Jos Jumalaa ei ole eikä usko Häneen, ei häviä mitään – muttei myöskään voita.

Eli tämän mukaan usko kannattaa aina. Omalla kohdallani, kun jostain syystä edelleen koen vahvasti olevani uskossa, kysymykseen tulevat nuo kaksi ylintä kohtaa. Jos Jumala on olemassa (mitä en oikeastaan epäilekään), saan hymyillen, itkien ja nauraen jatkaa matkaa siihen suuntaan, mihin koko elämän ajan olen johdatettuna ollut kulkemassa. Jos taas Jumalaa ei jostain syystä olisikaan, en kuitenkaan koe menettäväni mitään. Usko rikastuttaa elämääni ja niin kuin tuossa ylempänä jo kirjoitin, antaa eväitä onnellisimpaan elämään.

Varmasti minulla on viime vuosina kasvua tapahtunut, mutta edelleen jotain järisyttävää tunnun kaipaavani. Jumala, oletko siellä? Miksi olet hiljaa?

Samaan tahtiin kun olen pohtinut, mitä jos Jumalaa ei olekaan olemassa, olen tuntenut pistoja sydämessäni. Kuinka huono kristitty olenkaan kun kehtaan maailman Luojaa ja elämäni Herraa epäillä???!!! Mutta sittenkin: Jos Jumala on yhtään niin suuri kuin vajaalla ymmärrykselläni pystyn edes jotenkin kuvittelemaan niin eikö Jumala ja Jumalan suuri rakkaus sulkisi sisälleen lempeästi myös tämän pienen ihmisen epäilyt? Onneksi minulla on Raamatussa kaltaiseni kyseenalaistaja, Jeesuksen opetuslapsi, Tuomas.

Toiset opetuslapset kertoivat hänelle: ”Me näimme Herran.” Mutta Tuomas sanoi: ”En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormiani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.” Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” Sitten hän sanoi Tuomaalle: ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pisä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Silloin Tuomas sanoi: ”Minun herrani ja Jumalani!” Joh 20:24-28.

Ei Jeesus vastannut Tuomakselle ”senkin epäilijä, paha ihminen, joudut tästä syystä kadotukseen”. Sen sijaan Jeesus antoi Tuomakselle hänen toivomansa todistuksen itsestään ja lisäsi perään tuon kohdan, jota jos edellä lainasin: ”Sinä uskoit, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jeesuksen omien joukossa on tilaa myös epäilijöille.

Herra, anna anteeksi kärsimättömyyteni! Teidät, että välillä epäilen sinua, ole silloinkin kansani! Todella haluan uskoa, että tälläkin vaiheella on tarkoitus. Ole kanssani jokaisena päivänä ja kulje rinnallani. Jos näet kohdallani tarpeelliseksi, anna minulle tarvitsemani todistus Itsestäni. Jos et näe todistusta tarpeelliseksi, anna minulle voimia uskoa ilman sellaista. Ja lopuksi Jaakko Löytyn laulun sanoin: ”Kaukaa sinua hain. Nyt on pyyntöni vain: pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään. Aamen.

¯¯ Pidä minusta kiinni ¯¯

¯¯ Anna mun etsiä ¯¯

Täyttä ymmärrystä vailla

8-vuotias tyttäreni sanoi eräänä päivänä ”Äiti mä en ymmärrä tätä elämää”. Voi rakas lapseni, minun teki mieli sanoa, minäkään en ymmärrä!

Mutta voi kuinka haluaisin ymmärtää! Mikä tämän koko elämän juttu on? Miten Jumala oikein toimii suhteessa ihmisiin? Onko Jumala läsnä ihan koko ajan? Mikä on rukoilun merkitys? Riittääkö hiljainen huokaus? Onko rukous tehokkaampi jos sen rukoilee yhdessä ystävän kanssa? Onko seurakunnan yhteinen esirukous vielä tehokkaampi? Kuuleeko Jumala paremmin jos saman asian tuo rukouksessa esille useana päivänä? Entä jos vielä paastoaisi päälle? Välillä jotkut ihmiset ovat yhtäkkiä tulleet ajatuksissa minun mieleeni. Silloin olen rukoillut heidän puolestaan. Auttaako Jumala vain jos ihmisen puolesta on rukoiltu? Jos en olisi rukoillut niin eikö Jumala olisi auttanut ja johdattanut näitä ihmisiä?

En epäile etteikö rukous toimisi. Avoin rukousyhteys Jumalan kanssa on ihana kokemus. Mutta miten tämä rukousjuttu menee? Jotenkin vaan haluaisin ymmärtää!

Entä sitten johdatus elämässä. Jumala on varmasti tiennyt syntymästäni lähtien miten elämäni tulee menemään, mutta miten Jumala ohjailee meitä ihmisiä? Minä olen pyytänyt Jumalalta johdatusta ja että ohjaisi minut tekemään mielensä mukaisia valintoja ja uskon kyllä, että kaikki koituu minun parhaakseni, vaikka ajoittain elämä tuntuu upottavassa suossa rämpimiseltä. Näin Raamatussa luvataan. Mutta miten Jumala vaikuttaa niiden ihmisten elämään, jotka eivät Jumalan johdatusta ole pyytäneet? He, jotka eivät ole saneet elämässään samanlaista lähtökohtaa kuin minä, että olisivat syntyneet kristittyyn perheeseen, jossa äiti piti pyhäkoulua? Itse en ihan koe, että minun uskoni olisi oma hieno saavutukseni ja uskonnottomassa kodissa kasvaneen ateistin uskomattomuus hänen omaa tyhmyyttään. Emmehän me ole olleet samalla viivalla tekemässä uskon ratkaisujamme! Mutta siitä huolimatta olemme molemmat Jumalalle äärettömän rakkaita. Ihan hävettää kuinka helpolla olen oman uskoni edellytykset saanut. Ja sekin on loppujen lopuksi Jumalalta lahjana tullut. Miksi Jumala on ollut minua kohtaan niin hyvä, mutta lähimmäiselleni ei ole uskon lahjaa antanut? Ja entä lähimmäiseni, joka luopui uskostaan kun koki uskonasiat negatiivisiksi? Miksei Jumala koskettanut häntä niin vahvasti uskossa ollessaan, että usko olisi juurtunut syvälle ja pysynyt siellä? Miksi Jumala antaa toisille vahvoja ilmestymisiä ja kokemuksia itsestään, toisille rauhallisen luottamuksen ilman ihmeitä ja toisille ei mitään mikä saisi aikaan tai ylläpitäisi uskoa?

Tiedän kyllä. Jumala on tarkoituksella jättänyt itsensä salatuksi. Meidän ihmisten ei kuulu vielä ymmärtää. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä tuntuu, että haluaisin olla puolustamassa heitä, jotka eivät ole uskon lahjaa saaneet ja jotka peräti vastustavat kristinuskoa. Miksei Jumala kirkasta itseään heille, mutta joillekin pakanoille kuten Paavalille hän antoi vahvan todistuksen itsestään ja ”pakotti” uskomaan Itseensä?  

Mutta kyllä tähän tietämättömyyteen tuntuu vaan vaikealta suostua. Kun niin haluaisin ymmärtää! Haluaisin toimia oikein, mutta läheskään aina en ymmärrä miten minun missäkin hetkessä pitäisi toimia. Välillä ei edes tajua mikä on oikein ja mikä väärin. Ja kun monet työt tai menemiset painavat päälle samaan aikaan, mikä minun pitäisi niistä valita. Ja valitseminen, mitä tuskaa sekin minulle aiheuttaa.

Entäpä sitten  kaikki mielenterveyden häiriöt? Kuka on Jumalan silmissä sairas ja kuka terve? Kenen mieltä on syytä muuttaa lääkkein? Onko ahdistusta syytä turruttaa lääkkein? Entä jos ahdistuu tämän maailman menosta ja ahdistus olisikin kutsu tulla Jumalan eteen pyytämään apua? Voiko tuollaista ikinä edes ehdottaa ahdistuksesta kärsivälle? Entä kehitysvammaiset? Entä omaan voimaansa sairastuneet? Lasketaanko sellaista sairaudeksi? Katsooko Jumala viimeisellä tuomiolla sormien välistä täyttä ymmärrystä vailla olevia ihmisiä? Emmekö me kaikki ihmiset loppukädessä ole Jumalan edessä ”täyttä ymmärrystä vailla”? Entä todella huonoista lähtökohdista tulevat?

Mitä Jumala odottaa ihmisiltä maan päällä? Entä jos on väsynyt ja uupunut, mitä Jumala heiltä odottaa? Missä suhteessa ihminen saa levätä ja missä suhteessa tehdä töitä? Jos ei jaksa tai huvita käydä kirkossa niin onko se merkki riittämättömästä uskosta? Kuinka paljon ihmisen pitäisi tehdä töitä uskonsa vahvistamiseksi? Millainen usko on riittävää?

En tiedä kuinka paljon muut uskovat miettivät tällaisia kysymyksiä. Jotenkin ainakin radiossa ja kirkossa esillä olevat kristityt tuntuvat olevan melko vakuuttuneita siitä mitä Jumala sanoo. Minulla kulkee sisälläni rinta rinnan vahva rakkaus ja luottamus Jumalaan, mutta myös kysymysten, ihmettelyn ja kyseenalaistamisenkin kavalkadi. Pääasiassa minulla on turvallinen olo Jumalan hoidossa, mutta välillä tulee hetkiä kuin tuuliajolla olisi.

Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen. Minun ei ehkä pitäisi näin paljon miettiä asioita, joista Jumala ei ole nähnyt hyväksi antaa meille tarkempaa tietoa. Vai löytyisikö näihin kysymyksiin vastaus jos lukisin Raamatun läpi? Onko tällainen kysymysten määrä merkki siitä, että on ollut laiska siinä mitä Raamatun tutkimiseen tulee? Entä aikana kun Raamattua ei ollut käännetty kansan kielelle eikä kirjanpainantaa keksitty? Mitä silloin odotettiin hyviltä kristityiltä? Nyt kun meillä on mahdollisuus tutkia Raamattua omalla äidinkielellämme niin onko se meidän velvollisuus? Vaaditaanko tämän päivän kristityiltä enemmän mitä vaadittiin 500v sitten?

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: "Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää”. (Luuk. 10: 25-28)

Kristinuskon ydin on rakastamisessa. Sama kehotus rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä koski ensimmäisiä kristittyjä, heitä, jotka eivät voineet itse lukea Raamattua ja sama käsky koskee edelleen meitä 2000-luvun ihmisiä, jotka on opetettu kyseenalaistamaan kaikkea kuulemaamme. Rakastaa Jumalaa ja rakastaa lähimmäisiä, ihan kaikkia ihmisiä. Tuossa Raamatun kohdassa minua kosketti myös erityisesti se, että Jumalaa tulisi rakastaa koko ymmärryksellänsä. Omaa ymmärrystä enempää ei vaadita.

Tyttäreni kanssa kävimme ihan hyvän keskustelun siitä, miten ihan kaikkea ei voikaan ymmärtää. Onneksi äitinäkin saan tunnustaa lapselleni, että äideillekin on ihan ok olla ymmärtämättä. Taivaassa sitten saamme varmasti vastauksen kaikkeen siihen, mitä olemme maan päällä ihmetelleet. Siihen asti täytyy vaan sietää tätä ymmärtämättömyyttämme.

Herra, anna minulle riittävästi ymmärrystä jotta voisin elää sellaista elämää, mitä Sinä olet minulle tarkoittanut. Auta minua ymmärtämään sen mitä sinä haluat minun ymmärtävän. Tämänkin huoleni asioiden ymmärtämättömyydestä haluan jättää sinulle. Kiitos että johdatat ja pidät hyvää huolta. Aamen.