Joulun rauhaa ja tip, tap

Kovasti odotettu ja stressattukin joulunaika alkaa olla loppusuoralla. Minä tunnustaudun ehdottomasti jouluihmiseksi. Tunnen edelleen ylitsepursuavan ihanuuden lapsuuden jouluja muistellessa: kuusen tuoksun, jonka silloin niin voimakkaasti haistoin, joulutortut, piparit, mummolta perityt jouluiset seinäkuvat ja kasetilta soivat lasten joululaulut. Joulukuusen alla köllöttely oli parasta siinä onnellisuuteen pakahtumisfiiliksessä.

Aikuisena olen parhaani mukaan jatkanut lapsuuden jouluperinteitä ja omaksunut uusiakin tapoja, joista vähitellen muodostunut uusia perinteitä. Kinkun tilalle on tullut lohihyytelö, kirkossa on kiva käydä laulamassa kauneimpia joululauluja, lahjoja olen alkanut ostaa jo pitkin vuotta, jotta voisin välttää viime hetken lahjaostelut ruuhkaisissa kaupoissa, jossa mainokset huutavat ostamaan läheisille joulumielen. Mainostajat kyllä tuntevat joulun ja sen tarjoamat mahdollisuudet lisätä myyntiä. Joulun tunnelmaa markkinoidaan kaikille ja uskotellaan sen löytyvät uudesta Playstationista tai i-Padista.

Varsinkin nyt työssä käyvänä lapsiperheen äitinä olen joulun aikaan joutunut kohtaamaan aivan erityistä riittämättömyyden tunnetta. Toki vuosi vuodelta olen oppinut järjestelemään joulun aikaani niin, että jätän siitä pois asioita, jotka kokemukseni perusteella ovat pilanneet joulufiilistä kuten viime hetken lahjojen ostaminen, mutta valitettavasti edelleen tuntuu olevan liikaa ehdottomia must-juttuja, joita ilman jotenkin kuvittelen, ettei joulua tulisi. Ja se lista on minulla piiiiiitkä: tee itse joulukortit, tee itse piparkakkutaikina ja leivo lasten kanssa pipareita, leivo piparkakkutalo ja järjestä lapsille tarvikkeet (itse tehty pikeeri + ranskanpastillit) piparkakkutalon koristeluun, tee itse rahkatorttutaikina ja leivo torttuja niin että niitä riittää pakastimeen asti, osta lahjat omille lapsille, sisarusten lapsille, kummilapsille ja yhden ystävän lapsille, osallistu johonkin hyväntekeväisyysjuttuun, tee joulusiivous, koristele koti ja kuusi, osta jouluruokia, tee lohihyytelöä, tee saaristolaisleipää, tee kotikalja, tee kotijuustoa. Meillä tämä joulutouhottaminen on nimenomaan minun juttu. Miehelle joulu tulee vaikka katsoisi tv:tä pahimman joulukiireen aikaan. Kieltämättä olen tuosta asiasta vähän kateellinen miehelleni.

Mutta tämän kaiken touhotuksen keskellä - mikä joulussa ihan oikeasti on tärkeää? Toki lapsuuden muistot puskevat päälle ja vaativat järjestämään erityisiä joulufiilisjuttuja omille lapsillekin. Mutta kyllä Jeesuksen syntymä on se juttu. Isompana lapsena ja nuorena nautin kovasti jouluaamun kirkosta. Kun kirkkokansa nousi seisomaan ”Nyt Jumalalle kunnia kun antoi ainoon poikansa..” Kyllä tulivat liikutuksesta kyyneleet silmiin.

Meidän lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät malttaisi kirkossa istua, joten toistaiseksi joulukirkko-perinne on meillä ollut hyllyllä. Sen sijaan Lasten kauneimmat joululaulut on ollut sellainen tilaisuus, johon olemme saaneet lapset viedä kirkkoon joulun sanoman äärelle.  Tänä vuonna kuitenkin joululaulutilaisuus oli pettymys. Tilaisuuden juontaja tuli paikalle tontuksi pukeutuneena ja lauloimme Tip tap, tip tap ja Petteri Punakuono. Vanhan kirkon kauneus ja arvokas tunnelma latistuivat tonttuilun alle ja minulta puuttui kokonaan ilo yhtyä mukaan lauluihin. Eikö sitä tonttuhömpötystä ole tarjolla ihan riittävästi kirkon ulkopuolella, oliko tontut pakko tuoda sisälle kirkkoon asti? Tuo joululaulutilaisuus päättyi siihen, että tonttu löysi seimestä Jeesus-lapsen. Kiva, kiva.

Perustin tänä vuonna ”Joulumuistettavaa”-listan. Siihen kirjoitan muistiin seuraavia jouluja varten asioita, jotka haluan muistaa jatkossakin, jotten uudestaan laskisi joulufiilistä kerran tehdyillä erehdyksillä. Ensi joulua varten haluan painottaa muistilistalleni ajan antamista lapsille. Kortilla olevan vapaan aikani haluaisin käyttää mieluummin vaikka seurapelien pelaamiseen lasten kanssa kuin pakonomaiseen  pipareiden leivontaan, jossa todennäköisesti hermot kuitenkin menevät kun taikina on liian pehmeää tai piparit palavat uunissa. Lisäksi haluaisin katsoa mitä seurakunnalla olisi tarjota lapsille – siis jotain muutakin kuin Lasten kauneimmat joululaulut.  Haluaisin tarjota lapsille muistoja rakkaudesta, kiireettömyydestä, yhdessä vietetystä ajasta ja ennen kaikkea sen muistamisesta, että vietämme joulua Jeesuksen syntymän muistoksi. Kyllä maailma pitää siitä huolen, että tontut ja mässäilyt eivät pääse unohtumaan. Niihin pitäisi itse muistaa olla painottamatta.

Riittävästi uskoa

Synnyin luterilaiseen perheeseen. Äiti piti pyhäkoulua ja niin minäkin jo ihan pienenä nukeilleni. Näin ollen voinen sanoa, että olen pienestä pitäen saanut kasvaa uskoon. 8-vuotiaana elämän realiteetit lävähtivät kasvoilleni kun sain koulussa huomata, että kaikki kaverini eivät pidäkään Jumalan olemassa oloa yhtä ilmiselvänä kuin että kesän jälkeen tulee syksy. Sillä hetkellä muistan mielessäni ajatelleeni, että minä ainakin uskon Jumalaan vaikka kaverini eivät uskoisi. Kolmannella luokalla Gideonit lahjoittivat pienet punaiset Uudet Testamentit jokaiselle luokkamme oppilaalle. Uuden Testamentin takana oli päivittäinen Raamatunlukuopas. Aloin lukea sitä. Pyhäkoulussakin kävin 12-vuotiaaksi saakka. Uskoani toteutin kuitenkin koko ajan salassa. Koulussa vaikenin siitä. Koulukulttuuri edusti hienomuotoista uskovaisuuden halveksintaa ”Äiti nauroi, että onko musta tullut uskovainen kun sain niin hyvän numeron ussan kokeesta” ja ”Mun pikkuserkkujen perheessä on 10 lasta, muttei ne mitään uskovaisia ole”.

Rippikoulunkin suoritin suojamaski naamalla. Uskon asioita kontrolloidusti sopivassa määrin, etten vaan olisi erottautunut porukassa siinä kuinka tärkeänä uskon asioita pidin. Satunnaisen säännöllisesti luin Raamattua ja joka ilta pyrin lukemaan iltarukoukseni kun sen tavan olin lapsuudessani oppinut. Opiskeluvuosina elin kaksoiselämää: baarissa pyörin humalassa, mutta pissähädän yllättäessä vessan koppi oli oiva paikka myös rukoiluun. Vähitellen kuitenkin huomasin saavani paremmat kicksit sunnuntaimessusta kuin perjantain baari-illoista. Uskoni kasvoi ja vahvistui koko ajan askel askeleelta. Ihanaa oli käydä Maata Näkyvissä –festareilla, joissa koin olevani toisten uskovaisen keskellä kuin Taivaan odotushuoneessa, ihanaa oli löytää netin kautta uskovia (netti)ystäviä, ihanaa oli käydä rannalla istumassa laiturilla ja puhua huolista Jumalalle. Ihanaa oli rohkaistua yhdessä silloisen poikaystävän kanssa rukoilemaan yhdessä ja sen jälkeen olen kovasti kiittänyt Jumalaa kun antoi minulle tämän miehen aviopuolisoksi ja saan hänen kanssa yhdessä ihmetellä uskon salaisuuksia ja pyytää Jumalalta johdatusta avioliittoomme ja perheemme elämään.

Nyt 40-vuotiani uskoani määrittää edelleen kovasti lapsuudessani omaksumani salailu. Usko on edelleenkin ensisijaisesti minun ja Jumalan välinen juttu. Usko on minulle sydämen asia ja koska olen niin huono suullisessa ilmaisussa niin minua ahdistaa ajatus, että joutuisin häpeillen puolustamaan uskoani. Häpeillen. Kuinka heikkoa uskoni onkaan! Kuulen kyllä syyttävän äänen päässäni ”Joka kieltää Jumalan tässä elämässä, sen Jumala kieltää viimeisellä tuomiolla”. Voi kuinka olenkaan rukoillut Jumalalta rohkeutta avoimesti tunnustaa uskoni! Olen todella! Mutta edelleen, tässä minä olen säälittävä hiljainen hissukka, jolla ei ole rohkeutta tunnustaa ihmisten edessä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Kaiken senkään jälkeen miten ihanasti Jumala on minua elämässäni johdattanut. Jossain vaiheessa syyllistin kovastikin itseäni siitä. Vertasin itseäni sanavalmiisiin uskovaisiin ja koin heidän rinnallaan suurta huonommuutta. Sittemmin olen kuitenkin pyrkinyt pääsemään eroon syyllisyyden taakasta. Olen pyytänyt Jumalalta anteeksi uskoni häpeämistä, olen pyytänyt Jumalaa muuttamaan minut rohkeammaksi ja olen pyytänyt Jumalaa ottamaan minut tällaisena omana itsenäni käyttöönsä. Enempää en koe pystyväni asian suhteen tekemään.

Mutta silti välillä mietin: Olenko oikeasti uskossa? Kun vertaan itseäni moniin vapaiden suuntien edustajiin, tunnen suurta epäilyä. Ihmisen pitää uudestisyntyä ennen kuin voi pelastua. Missä vaiheessa minä uudesti synnyin? Milloin minä tulin uskoon? Silloin 8-vuotiaanako kun koulussa päätin, että minä ainakin uskon vaikkeivat kaverini uskoisi? Miksi minun uskoni kuitenkin on niin arkista? Pitäisikö minun tavoitella pakottavaa tarvetta todistaa Jumalasta toreilla ja turuilla? Entä jos en edes halua alkaa hihhuliksi? Entä jos minua peräti ärsyttää hihhulointi? Onko se merkki suuresta syntisyydestä ja siitä, että en ole tosiuskovainen? Riitänkö minä tällaisena? Jos en riitä, määrittääkö sen Jumala vai toiset uskovaiset?

Jumalan seurassa koen rauhaa. Kiitos Herra siitä, että olet luonut minut tällaiseksi. Sinä tunnet minut perin pohjin. Johdata minua. Ota minut sinut käyttöösi. Auta minua osoittamaan rakkautta lähimmäisilleni. Jos Herra haluat, käytä minua myös viemään sanaasi eteenpäin ja auttamaa toisia ihmisiä löytämään tie sinun luoksesi. Kiitos, että et vaadi suorittamista. Kun en jaksa tai en uskalla, ota minut syliisi lepäämään ja saamaan turvaa. Aamen.