Joulun rauhaa ja tip, tap

Kovasti odotettu ja stressattukin joulunaika alkaa olla loppusuoralla. Minä tunnustaudun ehdottomasti jouluihmiseksi. Tunnen edelleen ylitsepursuavan ihanuuden lapsuuden jouluja muistellessa: kuusen tuoksun, jonka silloin niin voimakkaasti haistoin, joulutortut, piparit, mummolta perityt jouluiset seinäkuvat ja kasetilta soivat lasten joululaulut. Joulukuusen alla köllöttely oli parasta siinä onnellisuuteen pakahtumisfiiliksessä.

Aikuisena olen parhaani mukaan jatkanut lapsuuden jouluperinteitä ja omaksunut uusiakin tapoja, joista vähitellen muodostunut uusia perinteitä. Kinkun tilalle on tullut lohihyytelö, kirkossa on kiva käydä laulamassa kauneimpia joululauluja, lahjoja olen alkanut ostaa jo pitkin vuotta, jotta voisin välttää viime hetken lahjaostelut ruuhkaisissa kaupoissa, jossa mainokset huutavat ostamaan läheisille joulumielen. Mainostajat kyllä tuntevat joulun ja sen tarjoamat mahdollisuudet lisätä myyntiä. Joulun tunnelmaa markkinoidaan kaikille ja uskotellaan sen löytyvät uudesta Playstationista tai i-Padista.

Varsinkin nyt työssä käyvänä lapsiperheen äitinä olen joulun aikaan joutunut kohtaamaan aivan erityistä riittämättömyyden tunnetta. Toki vuosi vuodelta olen oppinut järjestelemään joulun aikaani niin, että jätän siitä pois asioita, jotka kokemukseni perusteella ovat pilanneet joulufiilistä kuten viime hetken lahjojen ostaminen, mutta valitettavasti edelleen tuntuu olevan liikaa ehdottomia must-juttuja, joita ilman jotenkin kuvittelen, ettei joulua tulisi. Ja se lista on minulla piiiiiitkä: tee itse joulukortit, tee itse piparkakkutaikina ja leivo lasten kanssa pipareita, leivo piparkakkutalo ja järjestä lapsille tarvikkeet (itse tehty pikeeri + ranskanpastillit) piparkakkutalon koristeluun, tee itse rahkatorttutaikina ja leivo torttuja niin että niitä riittää pakastimeen asti, osta lahjat omille lapsille, sisarusten lapsille, kummilapsille ja yhden ystävän lapsille, osallistu johonkin hyväntekeväisyysjuttuun, tee joulusiivous, koristele koti ja kuusi, osta jouluruokia, tee lohihyytelöä, tee saaristolaisleipää, tee kotikalja, tee kotijuustoa. Meillä tämä joulutouhottaminen on nimenomaan minun juttu. Miehelle joulu tulee vaikka katsoisi tv:tä pahimman joulukiireen aikaan. Kieltämättä olen tuosta asiasta vähän kateellinen miehelleni.

Mutta tämän kaiken touhotuksen keskellä - mikä joulussa ihan oikeasti on tärkeää? Toki lapsuuden muistot puskevat päälle ja vaativat järjestämään erityisiä joulufiilisjuttuja omille lapsillekin. Mutta kyllä Jeesuksen syntymä on se juttu. Isompana lapsena ja nuorena nautin kovasti jouluaamun kirkosta. Kun kirkkokansa nousi seisomaan ”Nyt Jumalalle kunnia kun antoi ainoon poikansa..” Kyllä tulivat liikutuksesta kyyneleet silmiin.

Meidän lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät malttaisi kirkossa istua, joten toistaiseksi joulukirkko-perinne on meillä ollut hyllyllä. Sen sijaan Lasten kauneimmat joululaulut on ollut sellainen tilaisuus, johon olemme saaneet lapset viedä kirkkoon joulun sanoman äärelle.  Tänä vuonna kuitenkin joululaulutilaisuus oli pettymys. Tilaisuuden juontaja tuli paikalle tontuksi pukeutuneena ja lauloimme Tip tap, tip tap ja Petteri Punakuono. Vanhan kirkon kauneus ja arvokas tunnelma latistuivat tonttuilun alle ja minulta puuttui kokonaan ilo yhtyä mukaan lauluihin. Eikö sitä tonttuhömpötystä ole tarjolla ihan riittävästi kirkon ulkopuolella, oliko tontut pakko tuoda sisälle kirkkoon asti? Tuo joululaulutilaisuus päättyi siihen, että tonttu löysi seimestä Jeesus-lapsen. Kiva, kiva.

Perustin tänä vuonna ”Joulumuistettavaa”-listan. Siihen kirjoitan muistiin seuraavia jouluja varten asioita, jotka haluan muistaa jatkossakin, jotten uudestaan laskisi joulufiilistä kerran tehdyillä erehdyksillä. Ensi joulua varten haluan painottaa muistilistalleni ajan antamista lapsille. Kortilla olevan vapaan aikani haluaisin käyttää mieluummin vaikka seurapelien pelaamiseen lasten kanssa kuin pakonomaiseen  pipareiden leivontaan, jossa todennäköisesti hermot kuitenkin menevät kun taikina on liian pehmeää tai piparit palavat uunissa. Lisäksi haluaisin katsoa mitä seurakunnalla olisi tarjota lapsille – siis jotain muutakin kuin Lasten kauneimmat joululaulut.  Haluaisin tarjota lapsille muistoja rakkaudesta, kiireettömyydestä, yhdessä vietetystä ajasta ja ennen kaikkea sen muistamisesta, että vietämme joulua Jeesuksen syntymän muistoksi. Kyllä maailma pitää siitä huolen, että tontut ja mässäilyt eivät pääse unohtumaan. Niihin pitäisi itse muistaa olla painottamatta.

Riittävästi uskoa

Synnyin luterilaiseen perheeseen. Äiti piti pyhäkoulua ja niin minäkin jo ihan pienenä nukeilleni. Näin ollen voinen sanoa, että olen pienestä pitäen saanut kasvaa uskoon. 8-vuotiaana elämän realiteetit lävähtivät kasvoilleni kun sain koulussa huomata, että kaikki kaverini eivät pidäkään Jumalan olemassa oloa yhtä ilmiselvänä kuin että kesän jälkeen tulee syksy. Sillä hetkellä muistan mielessäni ajatelleeni, että minä ainakin uskon Jumalaan vaikka kaverini eivät uskoisi. Kolmannella luokalla Gideonit lahjoittivat pienet punaiset Uudet Testamentit jokaiselle luokkamme oppilaalle. Uuden Testamentin takana oli päivittäinen Raamatunlukuopas. Aloin lukea sitä. Pyhäkoulussakin kävin 12-vuotiaaksi saakka. Uskoani toteutin kuitenkin koko ajan salassa. Koulussa vaikenin siitä. Koulukulttuuri edusti hienomuotoista uskovaisuuden halveksintaa ”Äiti nauroi, että onko musta tullut uskovainen kun sain niin hyvän numeron ussan kokeesta” ja ”Mun pikkuserkkujen perheessä on 10 lasta, muttei ne mitään uskovaisia ole”.

Rippikoulunkin suoritin suojamaski naamalla. Uskon asioita kontrolloidusti sopivassa määrin, etten vaan olisi erottautunut porukassa siinä kuinka tärkeänä uskon asioita pidin. Satunnaisen säännöllisesti luin Raamattua ja joka ilta pyrin lukemaan iltarukoukseni kun sen tavan olin lapsuudessani oppinut. Opiskeluvuosina elin kaksoiselämää: baarissa pyörin humalassa, mutta pissähädän yllättäessä vessan koppi oli oiva paikka myös rukoiluun. Vähitellen kuitenkin huomasin saavani paremmat kicksit sunnuntaimessusta kuin perjantain baari-illoista. Uskoni kasvoi ja vahvistui koko ajan askel askeleelta. Ihanaa oli käydä Maata Näkyvissä –festareilla, joissa koin olevani toisten uskovaisen keskellä kuin Taivaan odotushuoneessa, ihanaa oli löytää netin kautta uskovia (netti)ystäviä, ihanaa oli käydä rannalla istumassa laiturilla ja puhua huolista Jumalalle. Ihanaa oli rohkaistua yhdessä silloisen poikaystävän kanssa rukoilemaan yhdessä ja sen jälkeen olen kovasti kiittänyt Jumalaa kun antoi minulle tämän miehen aviopuolisoksi ja saan hänen kanssa yhdessä ihmetellä uskon salaisuuksia ja pyytää Jumalalta johdatusta avioliittoomme ja perheemme elämään.

Nyt 40-vuotiani uskoani määrittää edelleen kovasti lapsuudessani omaksumani salailu. Usko on edelleenkin ensisijaisesti minun ja Jumalan välinen juttu. Usko on minulle sydämen asia ja koska olen niin huono suullisessa ilmaisussa niin minua ahdistaa ajatus, että joutuisin häpeillen puolustamaan uskoani. Häpeillen. Kuinka heikkoa uskoni onkaan! Kuulen kyllä syyttävän äänen päässäni ”Joka kieltää Jumalan tässä elämässä, sen Jumala kieltää viimeisellä tuomiolla”. Voi kuinka olenkaan rukoillut Jumalalta rohkeutta avoimesti tunnustaa uskoni! Olen todella! Mutta edelleen, tässä minä olen säälittävä hiljainen hissukka, jolla ei ole rohkeutta tunnustaa ihmisten edessä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Kaiken senkään jälkeen miten ihanasti Jumala on minua elämässäni johdattanut. Jossain vaiheessa syyllistin kovastikin itseäni siitä. Vertasin itseäni sanavalmiisiin uskovaisiin ja koin heidän rinnallaan suurta huonommuutta. Sittemmin olen kuitenkin pyrkinyt pääsemään eroon syyllisyyden taakasta. Olen pyytänyt Jumalalta anteeksi uskoni häpeämistä, olen pyytänyt Jumalaa muuttamaan minut rohkeammaksi ja olen pyytänyt Jumalaa ottamaan minut tällaisena omana itsenäni käyttöönsä. Enempää en koe pystyväni asian suhteen tekemään.

Mutta silti välillä mietin: Olenko oikeasti uskossa? Kun vertaan itseäni moniin vapaiden suuntien edustajiin, tunnen suurta epäilyä. Ihmisen pitää uudestisyntyä ennen kuin voi pelastua. Missä vaiheessa minä uudesti synnyin? Milloin minä tulin uskoon? Silloin 8-vuotiaanako kun koulussa päätin, että minä ainakin uskon vaikkeivat kaverini uskoisi? Miksi minun uskoni kuitenkin on niin arkista? Pitäisikö minun tavoitella pakottavaa tarvetta todistaa Jumalasta toreilla ja turuilla? Entä jos en edes halua alkaa hihhuliksi? Entä jos minua peräti ärsyttää hihhulointi? Onko se merkki suuresta syntisyydestä ja siitä, että en ole tosiuskovainen? Riitänkö minä tällaisena? Jos en riitä, määrittääkö sen Jumala vai toiset uskovaiset?

Jumalan seurassa koen rauhaa. Kiitos Herra siitä, että olet luonut minut tällaiseksi. Sinä tunnet minut perin pohjin. Johdata minua. Ota minut sinut käyttöösi. Auta minua osoittamaan rakkautta lähimmäisilleni. Jos Herra haluat, käytä minua myös viemään sanaasi eteenpäin ja auttamaa toisia ihmisiä löytämään tie sinun luoksesi. Kiitos, että et vaadi suorittamista. Kun en jaksa tai en uskalla, ota minut syliisi lepäämään ja saamaan turvaa. Aamen.

Takkikriisi

Takkikriisi Kävin tänään kaupoilla. Tarkoitus oli ostaa uudet kengät, mutta en sitten löytänyt mieleisiä ja kengät jäivät ostamatta. Kaupoissa kulkiessa kuitenkin iskin silmäni sattumalta ihanaan takkiin. Sovitinkin sitä. Takki oli trendikäs ja sopi loistavasti neljänkympin kriisiini, jossa yritän kynsin hampain pitää kiinni ajatuksesta, että olen vielä nuori. Mutta tarvitsinko oikeasti tuota takkia? Minulla oli ihan hyvä talvitakki entuudestaan. Kaupan takki oli ihana valkoinen, todella arka tosin likaantumaan. Takin kanssa pitäisi kiertää pihalla aina enemmän tai vähemmän kuraiset lapsemme kaukaa. Takki oli myös todella lyhyttä mallia. Palelisin varmasti herkästi vyötärön alueelta sen kanssa ja tällaiselle vilukissalle yksikin ylimääräinen paleleva alue on liikaa. Mutta näytin kivalta takin kanssa. Trendikkäältä. Kerrankin. Ja todella harvoin löydän kaupasta vaatteita, joista tykkään. Kävin kovaa vääntöä ostopäätöksestä pääni sisällä. Mutta entä jos asiaa miettii vähän syvällisemmin: Olisiko moraalisesti oikein ostaa takki? Kyllähän ihmisen täytyy talvella takkia käyttää.  Mutta minulla tosiaan oli ennestään jo ihan hyvä takki. Milloin sitten käyttäisin uutta takkia? Silloin kun takin ei tarvitsisi kamalasti suojata kylmältä eikä minun tarvitsisi varoa kuraisia lapsia. Esim. ostoksilla käydessä. Jotta näyttäisin hyvältä ja trendikkäältä. Kuinka tärkeää minulle oli näyttää hyvältä ja trendikkäältä ostoskeskuksessa? Olisiko se takin hinnan arvoista? Hieman kipeältä kyllä tuntui tehdä päätös, mutta päätin jättää takin kauppaan. Kuinka paljon kristitty saa panostaa ulkonäköönsä? Elämme Suomessa hyvinvoinnin keskellä. Meistä monella on varaa laittaa rahaa kampaajakäynteihin, kosmetologiin, trendikkäisiin vaatteisiin, joilla käydään vain näyttäytymässä ihmisten ilmoilla ja monet treenaavat myös personal trainerin kanssa itselleen täydellisen kropan. Onko suhteellisuuden tajumme sumentunut kun ympärillämme ”kaikki muutkin” tekevät samoin? Onko ok panostaa rahallisesti ulkonäköön, koska ulkonäköä arvostetaan niin kovasti yhteiskunnassamme? Jatkuvasti törmään myös eri hyväntekeväisyysjärjestöjen pyyntöihin lahjoittaa rahaa hyvään tarkoitukseen. Tuntuu, että olen alkanut yhtä useammin tuntenut moraalisen piston sisälläni jos valitsen käyttää rahani johonkin ei niin ehdottoman tärkeään. Pidän kauniista tavaroista ja kyllä minulle merkitsee millaisiin vaatteisiin pukeudun. Mutta entä kaikki osattomat ihmiset ympäri maailmaa? Afrikan nälkää näkevät lapset, Pohjois-Korean vankileireillä olevat? Kaikki, jotka eivät ole vielä kuulleet Jeesuksesta?  Ja minä mietin, että olisiko ok ostaa trendikäs näyttäytymistakki? Mutta sitten kuitenkin… en kai voi kaikkia rahojanikaan laittaa hyväntekeväisyyteen? Tässä yhteydessä tulee mieleen Raamatun kertomus Lesken rovosta Markus 12: 41-44  "Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: "Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi." Ja toinen kohta: Matt 19: 21-26 Jeesus sanoi hänelle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. Silloin Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Totisesti: rikkaan on vaikea päästä taivasten  valtakuntaan. Minä sanon teille: helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.” Omaisuuden lahjoittaminen köyhille ei siis ole pelastumiskysymys, mutta silti lähimmäisen rakastaminen on se, mihin Jeesus meitä kutsuu. Onko lähimmäisen rakkautta laittaa kolehtiin 10€ kaatopaikalla elävien lasten auttamiseksi ja seuraavana päivänä maksaa 70€ siitä, että saa muutettua hiustensa värin pirteämmäksi?  Itse ainakin myönnän jatkuvasti sortuvani vastaavaan. Ja tähän ei voi muuta kuin huokaista pettymyksestä itseeni. Kuinka onkaan vaikea laittaa omia ja maailman köyhien tarpeita järjestykseen sen mukaan mihin rahani käytän! Tähän en kovista pohdinnoistani huolimatta ole keksinyt selkeää vastausta. Niinpä päätän tämän blogitekstin rukoukseen. Rakas Jeesus,  anna minulle viisautta käyttää rahani oikein, sinun tahtosi mukaisesti. Anna minulle antelias sydän niin, että voisin iloiten jakaa omastani tarvitseville. Kaikki mitä minulla on, olen lahjaksi Sinulta saanut.  Aamen.

Vähän kummallinen minä

Ajattelin tässä päivityksessä vähän avata itseäni, koska tapani ajatella ja kokea heijastuu jossain mielessä varmasti kaikkiin muihinkin kirjoituksiini. Kerron siitä kuinka koen omaavani piirteitä erityisherkkyydestä ja add:stä. Kukaan ulkopuolinen ei ole minua diagnosoinut. Joku voisi sanoa, että olen tehnyt vääriä tulkintoja itsestäni. Tulevaisuudessa saatan itsekin todeta olleeni väärässä joissain tulkinnoissani. Kuitenkin se, mitä nyt kirjoitan kertoo siitä miten tällä hetkellä koen itseni.

Kun ensimmäisen kerran kuulin erityisherkkyydestä, ajattelin, että minua se ei kosketa. Ajattelin termin liittyvän hiljaisiin ja rauhallisiin ihmisiin, joiden aistit ovat erityisen herkkiä. Toki minusta joinain hetkinä sellainenkin puoli löytyy, mutta pääsääntöisesti en kokenut rypeväni herkkyydessä. Tarvittaessa osaan olla varsin ärhäkkä enkä kokenut omaavani mitenkään erityisen voimakkaita aisteja. Siitä huolimatta jokin minussa veti muutaman kuukauden ajan tuon termin puoleen. Tein erityisherkkyystestin ja sain melko korkeat pisteet. Vastausvaihtoehtojen tulkinnasta riippuen olin testin perusteella joko erityisherkkä tai aivan rajoilla. Kun tutustuin erityisherkkyyteen enemmän, opin, että erityisherkille yhteistä on vain aistiärsykkeiden ja tiedon syvällinen prosessointi, tunne-elämän voimakkuus ja emotionaalinen reaktiokyky, kuormittumisalttius sekä tarkka havainnointikyky. Kaikki paitsi viimeinen kohta kolahtavat kohdallani.

Erityisherkkyys ei poissulje persoonallisuuden piirteitä ja erityisherkkä voi olla yhtälailla introvertti tai extrovertti. Lisäksi erityisherkät jaotellaan vielä elämyshakuisiin ja ei-elämyshakuisiin. Nimenomaan elämyshakuinen ominaisuuteni sai minut aluksi epäilemään erityisherkkyyttäni. Kun sain käsiini Janna Satrin kirjan Sisäinen lepatus, koin suuren harppauksen itseni ymmärtämisessä. Monet alitajuisesti tunnistamani ominaisuuteni saivat luvan nousta virallisten ominaisuuksieni joukkoon ilman häpeää. Minulla oli vihdoin lupa olla todella voimakkaasti tunteva, itkuherkkä, nauruherkkä, yliempaattinen, pää täynnä rönsyileviä ajatuksia, sain kuormittua, kaivata omiin oloihin, rakastaa syvällisiä keskusteluja, inhota pinnallisuutta, tuntea oksentamisen tarvetta kun ajatukset ahdistavat ja stressaantua vuorovaikutustilanteissa kun aistit ylivirittyneinä yritän tehdä tulkintoja keskustelukumppanin eleistä.

Erityisherkkiä on joidenkin tutkimusten mukaan 15-20% ihmisistä. En siis kuulu tässä asiassa enemmistöön, mutta en äärimmäiseen vähemmistöönkään. Erityisherkkyyden löytyminen auttoi minua ymmärtämään pitkään alitajunnassa olleen ajatuksen: en ole samanlainen kuin suurin osa ihmisistä. Jollain käsittämättömällä tavalla olin pitkän aikaan kokenut olevani jollain lailla kummallinen. Lisäksi voimakkaat tunnekokemukset olivat ”minun juttu” ja varsinkin itkuherkkyyteni takia olin joutunut kasvattamaan tietynlaisen kuoren päälleni, jotten olisi joutunut herkkyyteni kanssa tilanteisiin, jolloin olisin alkanut itkeä julkisesti ja samalla tehnyt itsestäni oudon ylireagoivan myös toisten ihmisten silmissä.

Voimakkaiden tunnekokemusteni takia olen kokenut oloni usein turvattomaksi. Siinäpä yksi syy, miksi menin ihastumaan ihanan tasaiseen ja turvalliseen mieheen, joka ilmeisestikään ei ole itse erityisherkkä. Toki erilaiset tavat kokea asioita ovat aiheuttaneet ajoittain pieniä kuoppia yhteiselle avioliiton taipaleellemme, mutta edelleen olen vankasti sitä mieltä, että ainakin minä tällaisena ”tuuliviirinä” tarvitsen rinnalleni juuri oman mieheni kaltaisen ”tasaisen tylsän” puolison.

Erityisherkkyyteni tunnistaminen antoi paljon ymmärrystä itseni lisäksi myös miehelleni. Olemme käyneet monet keskustelut erilaisia tavoistamme kokea asioita ja edelleen tuntuu, että olemme keskeneräisiä omien itsejemme ja toinen toisemme ymmärtämisessä. Mutta silti: ihanaa olla vasta matkalla! Ihanaa tietää, että vielä 12 yhteisen vuoden jälkeen saamme innoissamme oppia tuntemaan omaa rakasta puolisoa vielä paremmin. Syventää tuntemusta ja sitä kautta syventää myös rakkautta.

Tasaisen puolisoni rinnalla huomaan ajoittain omien tunnekokemusteni tuntuvan aivan erityisen voimakkailta ja oudoiltakin. Mieheni on kertonut kokeneensa ajoittain sääliä siitä, että joudun kärsimään niin voimakakista tunteista. Totta, onhan se todella tuskaa kun negatiiviset tunteet vyöryvät päälle ja täyttävät koko senhetkisen tietoisuuden. Mutta silti, vastapainona kyky kokea positiivisia tunteita. Se on jotain niin käsittämättömän ihanaa, että olen ainakin toistaiseksi ollut valmis maksamaan hinnaksi sietää ajoittaisia musertavia ahdistuksen, häpeän, surun ja vihan tunteita.  Itse olen sitä vastoin tuntenut sääliä miestäni kohtaa, joka on joutunut jäämään paitsi sellaisista äärettömän ilon, innostuksen ja onnen tunteista, jotka lennättävät minut pilviin.

Neurologiassani on erityisenherkkyyden lisäksi myös muita ”erityisiä” piirteitä. Jossain vaiheessa olin aika vakuuttunut, että minulla olisi ollut myös add eli tarkkaavaisuushäiriö ja olin jos saanut esitutkimuksissa lähetteen jatkotutkimuksiin kun sitten kuitenkin päätin keskeyttää prosessin. Ei siitä sen enempää. Joka tapauksessa add-piirteisiin liittyen minulla on keskittymisvaikeuksia ja haasteita jokapäiväisten asioiden hoitamisessa. Lisäksi olen ihan mahdoton lahopää. Nämä ominaisuudet ovat aiheuttaneet minulle lukemattoman määrän pikkuvaikeuksia, mutta toisaalta esim. lahopäivyys mahdollistaa myös hyvässä mielessä asioiden unohtamisen ja sitä kautta vähentää kuormittumistani. Ehkä lahopäivyys on peräti elimistöni puolustuskeino kun aivot tuppaavat kuormittua monista rönsyilevistä ajatuksista. Teen myös työtä, jossa olisi hyvä mahdollisuus tuoda vaikeat tilanteet ajatuksissa mukana kotiin, mutta yleensä työasiat pyyhkiytyvät päästäni sen sileän tien kun astun ulos työpaikan ovesta ja ihan muut ajatukset valtaavat tietoisuuteni.

Koen siis olevani monin tavoin ”outolintu”. Nuorempana pidin todellisena ongelmana sitä, että en ollut kuten muut ja kovasti yritin muuttaa itseäni. Nyt kuitenkin olen melko hyvin hyväksynyt, että Jumala on luonut minut juuri tällaiseksi ja yritän nähdä ominaisuuteni lahjana Jumalalta. Vaikka nykyään osaan olla kiitollinenkin erityisherkkyydestäni ja vahvoista tunteista, en kuitenkaan ajattel olevani parempi ihminen kuin muut. Toisaalta, en myöskään huonompi. Erilaisuus on rikkautta ja vahvat tunteet rikastuttavat minun elämää. Tunteet eivät kuitenkaan määritä uskoani. Jumala on suuri ja muuttumaton siitä huolimatta onko minulle hyvä vai huonopäivä. Jumalan valtavaan rakkauteen ei myöskään vaikuta koenko minäkin päivänä olevani lähellä vai kaukana Jumalasta. Sellaiseen Jumalaan on ihana tukeutua aivan jokaisena päivänä.

Rukouksia ja vastauksia

Minulla on tapana höpötellä ajatuksiani Jumalalle 30 min työmatkan aikana autossa. En laita radiota päälle vaan kirpeässä, hiljaisessa marraskuun aamussa klo 6:30 kuulen auton moottorin hurinan, auton valokeila valaisee pimeää peltomaisemaa, josta aloitan matkani kohti työpaikkaani. Usein otan yhteyttä Jumalaan huokaisemalla ”Tässä minä taas olen…” siitä lähtee ajatusvirta juoksemaan. Välillä mietin asioita hiljaa mielessäni, välillä puhun niitä ääneen. Usein noina hetkinä oivallan uusia asioita ja näkökulmia pohtimiini ajatuksiin. Silloin tulee miettineeksi, antoiko Jumala nämä ajatukset minulle vai ylihengellistäkö taas ja auttoiko vaan rauhallinen hetki sanoittamaan ajatuksia, jotka minulla jo valmiiksi olivat alitajunnassa.

Avauduin juuri jokin aika sitten rukouksessa erään ongelmani kanssa Jumalalle, tunnustin pelkoni asian äärellä ja rukousvastauksena koin käsittämättömän vahvan rauhallisuuden tunteen. Koin, että Jumala halusi kertoa minulle, että asia tulee hoitumaan hyvin. Niin, että asia tulee menemään lempeästi juuri niin kuin itsekin toivoin. Koin, että vastaus oli "turhaan hätäilet, luota vaan, olet hyvissä käsissä, sinun ei tarvitse stressata tästä asiasta". Mutta kuinka ollakaan: alkuperäinen huoleni kävi kuitenkin toteen ja jouduin todella ihmettelemään Jumalalle, miksi annoit minulle tunteen, että kaikki tulee menemään hyvin, vaikkei sitten mennytkään. Mieheni lohdutti minua asiassa sanoen, että ehkä rukousvastaukseni kuitenkin liittyi siihen, että "Luota, Jumalan tahto tulee tapahtumaan (vaikkei se ole sama kuin sinun toive), joka loppujen lopuksi oli sinullekin hyväksi." Edelleenkin olen kuitenkin sitä mieltä, että "rukousvastaukseni" ei tällaista näkökulmaa viestittänyt.

Oman ulottuvuutensa asiaan tuo "puhdas psykologia". Kun kovasti haluaa uskoa johonkin, sitä todennäköisesti alkaa pitää totuutena, jopa Jumalan tahtona. Onhan ihmisellä myös itsekäs ulottuvuus ja perisynti antaa oman hämmennyksensä soppaan. Eihän kaikkea mitä ihminen haluaa, voi pitää Jumalan tahtona. Mitä jos tuossa mainitsemassani tapauksessani vain kovasti toivoin, että minun toive toteutuisi ja kehittelin pääni sisällä tunteen, että "kyllä, olen vakuuttunut, että Jumala antaa minulle mitä pyydän"? Toisaalta, sanotaanhan Raamatussakin "Pyytäkää niin teille annetaan "Matt. 7:7. ja "Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." Mark. 11:24  

Mistä voin tietää, tulevatko rukouksen yhteydessä nousevat tunteet Jumalalta vai kumpuavatko ne omista epätoivoisista toiveista? Todellisuuden lävähtäessä kasvoilleni, kipuilin todella kovasti sen kanssa miksi Jumala salli asioiden tapahtua vastoin omaa toivettani ja miksi vielä antoi minulle niin vahvan luottamuksen, että asiat menisivät toisin.

Nyt kun aikaa on tuosta hieman kulunut, huomaan, että aika (tai pitäisikö sanoa Jumala? ) on alkanut vähitellen parantaa haavoja. Uusi toivo on alkanut nostaa päätään. Ehkäpä kuitenkin asiat kääntyvät vielä hyvin ja pääsen kiittämään sydämeni pohjasta, että minun toiveeni ei aikoinaan päässyt toteutumaan.

Näin jälkikäteen mietin myös omasta rukouspyynnöstäni mitä rukouksessa todella pyysinkään Jumalalta? Pyysinkö itseasiassa edes sitä, että asia tapahtuisi niin kuin itse toivoin? Enpä tainnut pyytää. Sen sijaan pyysin "tapahtukoon Sinun tahtosi". Ehkäpä sitten kuitenkin niin tapahtui, miten piti tapahtua. Me ihmiset olemme vaan niin kärsimättömiä ja lyhytkatseisia emmekä voi tietää millä tavalla mahdollisesti lyhytnäköisesti toivomamme toiveet muuttaisivat elämäämme. Kaikkien epävarmuuksien keskellä tuntuu kuitenkin hyvältä tunnustaa, että vaikka en ymmärtäisi yhtään mitään, niin voin olla varma, että Jumala kyllä hallitsee kokonaisuutta. Kaikkien kipuilujeni keskellä yritän pitää sydämensä avoimena ja jättää itseni taas kerran pienenä ja keskeneräisenä Jumalan johdatukseen.

On paljon oppia ja opettajaa

Olen pitkään painiskellut sellaisen asian kanssa, miten kristinuskon sisällä voi olla niin vahvoja oppiristiriitoja. Miten eri ihmiset kokevat todella vahvasti Jumalan tahdon olevan joku tietty asia, mutta näiden ihmisten opetukset ovat sitten keskenään vahvasti ristiriidassa. Jos molemmat ovat aidosti rukoilleet ja avautuneet Jumalan edessä ja pyytäneet Jumalaa näyttämään tahtonsa niin miten he saavat keskenään ristiriitaiset vahvat vastaukset Jumalalta? Näitä opetuksia he sitten opettavat seurakunnissaan ehdottomina Jumalan tahtoina ja rivien välistä tuomitsevat vahvasti toisin ajattelijat. Miksi Jumala on antanut meille elämän ohjekirjaksi kirjan, jota voi tulkita ristiriitaisella tavalla? Ja entä kun kirja ja sydän ovat ristiriidassa? Joskus vaan tuntuu, että en saa kiinni jonkin lakikohdan rakkaudellisesta puolesta ja tuntuisi kovin rakkaudettomalta alkaa paasata lakia särkyneelle ihmiselle. Pitääkö paaduttaa tunteet ja kylmästi seurata oppia?


Olen todella kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että Raamatussa on tiettyjä opetuksia, joihin en ole pystynyt kantaa ottamaan ja valitsemaan puoltani vaan jäänyt välimaastoon epätietoisuuteen kellumaan. En tiedä kuinka suuren synnin siinä teen, mutta nyt ajattelen, että parempi myöntää oma epävarmuus opetuksista kuin alkaa kovaan ääneen paasaamaan jotain itselle kovasti ristiriitaa aiheuttavaa opetusta ihan vaan sillä perusteella, että "minusta tuntuu, että tämä on Jumalan tahto ja siksi olen varma, että tämä on Jumalan tahto". En tarkoita, että minulle olisi tärkeintä miellyttää toisia ihmisiä vaan pelkään myös sitä, että niinkin epävarma kuin olen ajatuksissani, en halua ottaa riskiä, että jakaisin väärin tulkitsemaani opetusta eteenpäin toisille ihmisille.


Tuskin seurakuntien opettajatkaan ensisijaisesti ajattelevat, että opettavat niin kuin itsestä tuntuu oikealta, vaan koska Raamattu sanoo niin. Tosi asia vaan on, että Raamattua todella voi tulkita eri tavoilla. Jännä asia on myös se, miten joihinkin opetuksiin suhtaudutaan todella kynnyskysymyksinä esim. homous Room 1:26-27, mutta sitten toiset opetukset tunnutaan kokonaan sivuutetun kuten naisten pään peittäminen 1. Kor 11:5-7. Kuka päättää tai kuka voi ottaa vastuuta päätöksestä, mitkä kohdat Raamatussa voidaan selittää sen aikaiseen kulttuuriin kuuluvina ja mitkä ikuisiksi ajoiksi tarkoitettuna ohjeena tai peräti lakina? En todella tiedä mitä minun pitäisi noista edelle mainitsemistani kohdista ajatella, mutta haluan luottaa, että Jumala ja Jumalan rakkaus ovat suurempia kuin ihmisen epävarmuus oppikohtien äärellä.


Varsinkin Radio Deitä kuunnellessani törmään usein vahvoihin opettajiin, joille tuntuu olevan hyvin selkeää mikä missäkin asiassa on Jumalan tahto. Itselleni tällaisia opetuksia kuunnellessani lähtee usein ainakin ihan pikkuisen nousemaan karvat pystyyn. Varsinkin jos opetetaan jotain, mikä ei ihan vastaa omaa käsitystäni siitä miten asiat ovat. Itse toimin puheissani ja kannan ilmaisuissani aika varovasti. Pelkään ehkä luonnostaankin aika paljon virheiden tekemistä ja sitä, että väärillä sanavalinnoissa työntäisin tietämättömiä ihmisiä entistä kauemmaksi Jumalasta. Niinpä päätösten tekemiseen ja kantani ilmaisemiseen joudun käyttämään paljon harkintaa. Tuntuu jännältä, miten kaikki ihmiset eivät toimi samalla tavalla, vaan toisille kannan ottaminen on helppoa kuin voiveitseen tarttuminen. Uskon kyllä, että monien  pappien ja muiden seurakunnan opettajien kannat ja puheet ovat pitkän Raamatun opiskelun ja rukoilemisen tulosta, mutta ehdottomia opetuksia kuulen myös riviseurakuntalaisten suusta.


Kerran törmäsin jännään ajatukseen siitä, että uskossaan epävarmat ja vasta uskoon tulleet ovat usein ehdottomampia ajatuksissaan kuin kauemmin uskossa olleet. Itsekin voin kyllä myöntää että koko elämäni ajan uskossa kasvaneena en koe uhkaksi oman ymmärtämättömyyteni myöntämistä Jumalan suuruuden edessä. Päin vastoin, koko ajan tuntuu jopa paremmalta ymmärtää kuinka pieni ja ymmärtämätön todella on ja miten Jumala tuntuu koko ajan suuremmalta oman pienuuteni rinnalla. Sellaisen suuren Jumalan käsiin tuntuu todella hyvältä jäädä pienenä lepäämään.

Uusi blogi

Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten,

kun katsot sydämeen,

miten pelkään, valoa väistelen

ja kaipaan pyhyyteen.

Anna anteeksi, pese puhtaaksi,

tee uudeksi kokonaan.

Minä tahdon kuunnella ääntäsi,

se kutsuu seuraamaan.

Sinä, Jeesus, Mestari hiljainen,

et vaatimuksiin vie.

Tulet vastaan seuraasi pyytäen

ja itse olet tie.

Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan

saa turvaksi matkalle.

Otan yhden askelen kerrallaan

ja pääsen perille.

Sinä, Jeesus, vallasta riisuuduit

ja suostuit nöyryyteen.

Isän tahdon täyttäen antauduit

maan kaikkeen köyhyyteen.

Sido, Jeesus, nyt minut itseesi,

suo usko ja rakkaus!

Ota kaikki voimani käyttöösi,

luo matkaan tarkoitus

Tämä virsi 510 soi Radio Deillä kun ajoin töistä kotiin. Olin jo pitkään halunnut alkaa julkaista pohdintojani netissä ja blogin aloittaminen oli ollut työn alla viikon päivät. Mutta se nimi. Ei blogia voi aloittaa jos ei keksi sinne nimeä. Ja nimi ei voinut olla mikä vaan, ei ainakaan tällaiselle asioiden ja yksityiskohtien vatvojalle, jollainen minä olen. Muutaman päivän ajan olin nyt maistellut "Elämän löytöretkellä" -nimeä mielessäni. Nyt tämän virren sanat jotenkin kolahtivat ja vahvistivat tunteen, että olen todella matkalla, löytöretkellä elämässä ja haluan Jumalan antavan tarkoituksen tähän matkaani. Tervetuloa seuraamaan blogiani! :)