Sirpaleita ja uupumusta

Kirjoitin viimeksi blogiin 21.9. Siitä on yli kolme kuukautta. Noiden kolmen kuukauden aikana on tuntunut usein, että olisin halunnut pyyhkiä tämän elämän jakson kokonaan pois. En olisi millään jaksanut. Jos olen aiemmin kokenut olevani hukassa ja palasina niin nyt olen joutunut tuntemaan nämä tunteet aiempaa vielä paljon voimakkaammin.

En tiedä mistä kaikki alkoi. Historiasta. Kokemuksista, jotka painoivat minut vähitellen alas. Neljä vuotta sitten haasteet parisuhteessa, jolloin helppojen vuosien jälkeen jouduimme toteamaan, että kaiken helppouden keskellä emme olleet joutuneet harjaannuttamaan erimielisyyksien selvittämistaitoja. Ajauduimme aluksi kauas toisistamme ja sitten pienin askelin opettelimme pääsemään uudestaan toistemme lähelle. Vaivannäkö kannatti, mutta samalla se nosti pinnalle myös vaikeita ja haavoittavia asioita. Näihin vuosiin sekoittuivat myös kaksi tuulimunaraskautta, jotka näennäisesti tunnuin käsitelleeni ihan hyvin, mutta todellisuudessa ne rikkoivat todella paljon luottamustani elämään ja Jumalaan. Jos Jumala on olemassa niin miksi Jumala salli. Miksei Jumala kuullut rukouksiani?

Sitten äidin kuolema. Uusi elämäntilanne. Ei enää äitiä. Lapsilla ei mummia, joka oli aina avoimin sylin ottamassa lapset hoitoon. Ja huoli miten isä selviäisi yksin. Taas tuntui, että elämä jatkuu eikä äidin kuolema nostanut pintaan isoa surua. Vanhat ihmiset kuolevat ja äitini sai todella armollisen lähdön ilman sairastelun aiheuttamaa kärsimystä. Mutta sitten kuitenkin. Sisälläni myllersi. Jotain, mistä en saanut kiinni, mutta se jokin söi voimiani.

Ja lopulta, tapahtui jotain, mistä olin haaveillut jo useamman vuoden. Tein positiivisen raskaustestin. Kuinka monesti olinkaan mielessäni käsikirjoittanut raskauden itselleni. Kuinka ihanaa se olisikaan. Niin kuin kolmen lapsemme kohdalla aiemmin. Jee, ihanan kutkuttava tunne: ”Meille tulee vauva!!!” ja sen jälkeen kaikki yhtä hymyä ja päivänpaistetta. Jotain näistä tunteista oli vielä ollut mukana kahden tuulimunaraskauden kohdalla, mutta nyt olikin yllätyksekseni nyt. Tilanne oli sellainen, jota en ollut osannut etukäteen kuvitella. Tuulimunakokemukset olivat tehneet minut pelokkaaksi, huolestuneeksi ja luottamus hyvän kantavaan voimaan oli kadonnut. Jos jo kaksi kertaa on todistettu, että kromosomini munasoluissani ovat niin vanhoja, että ne eivät enää jaksa tuottaa elämää, joka jatkuisi, niin miksi nyt olisi toisin? Jotta olisin edes vähän uskaltanut iloita, varasimme ajan varhaisultraan. Viikolla 6+3 kohdussa näkyi syke ja elämän alku, joka vastasi viikkoja 6+3. Antoiko se luvan onneen, iloon ja rauhaan? Ei. Edelleen, tilanne ei ollut muuttunut sen suhteen, että olin päälle 40v odottaja, jonka munasolut eivät olleet kunnossa kahdella edellisellä kerralla ja tilastot muistuttivat kovaan ääneen mielessäni kehityshäiriöiden lisääntymisen mahdollisuudesta. Pelottelevan äänen mukaan jopa todennäköisyydestä. Synkkiä ajatuksia lisäsi myös fyysiset tuntemukseni. Heti positiivisesta raskaustestistä alkaen mukaan tulivat 24h pahoinvointi ja käsittämätön väsymys. Olisin voinut vain maata sängyssä. Sinnittelemässä elossa päivä kerrallaan. Töissä kuitenkin piti käydä ja kävinkin. Pelkojeni takia en ole edelleenkään kertonut töissä raskaudestani yhtä työkaveria lukuun ottamatta. Salailu toi kuitenkin mukana omat taakkansa. Kun piti porukassa hymyillä ja nauraa muiden mukana vaikka olisi halunnut oksentaa ja käpertyä väsymyksestä vaikka lattialle nukkumaan. Ja seli, seli, selitykset miksen osallistunut työporukan pikkujouluihin. En tietenkään voinut. Koska alkoholi ja koska minulla oli kiire työpäivän jälkeen päästä sänkyyn niin pian kuin mahdollista. Ajatuskin Pikkujouluista klo 22 asti ja siiten päälle jatkot. Mikä painajainen.

Vaikka ulospäin vaikutan hyvin suvaitsevalta ja avarakatseiselta niin sisällä mielessäni minussa on ollut hyvin mustavalkoisia ajatusmalleja, jotka ovat auttaneet selkeyttämään elämänkuvaani. Abortit olen tuominnut ainakin salaa ajatuksissani ja kovasti olen ihaillut ihmisiä, jotka ovat ajatelleet, että aborttia eivät tekisi vaan ottaisivat suurella rakkaudella vastaan kaikenlaiset vauvat. Nyt jouduin ensimmäisen kerran kohtaamaan asian vakavammalla tasolla ajatuksissani. Peruslähtökohtana uupunut minä. Työpäivät olivat päivä kerrallaan selviytymistä. Kotona jaksamattomuutta, uupumusta, riittämättömyyttä. Miten ikinä jaksaisin jos tuleva lapsi olisi erityistarpeinen? Kun nytkään ei ollut voimavaroja kuin välttämättömän suorittamiseen. Kuinka olin saattanut aiemmin tuomita kaikki abortit yksinkertaisella ajatuksella: abortin tekijät ovat itsekkäitä ja he, jotka aborttia eivät tekisi, ovat hyviä ihmisiä. Todella toivon, etten joudu ajatusta työstämään tämän pidemmälle omalla kohdallani, mutta uskon tämän kokemuksen muuttaneen ja kasvattaneen minua. Ei pitäisi koskaan tuomita ihmistä, jonka saappaissa ei ole kulkenut. Mutta silti, niin monta vuotta kuin olet ihaillut ihmisiä, jotka kaikesta huolimatta tiesivät haluavansa jatkaa raskauksiaan, en ole voinut olla tuntematta suurta pettymystä itseäni kohtaan. Olisin niin halunnut nähdä itseni ”ylevämpänä” ihmisenä, joka puolustaisi elämää viimeiseen saakka. Minkä pettymyksen olenkaan itselleni joutunut aiheuttamaan. En olekaan niin hyvä ihminen kuin mistä haaveilin. Olen heikko ja väsynyt.

Nämä fiiliset taustalla vietimme perheemme kanssa tänä vuonna vähän karsitun joulun.  Tai aluksi luulin, että olisimme joutuneet karsimaan useammastakin jouluperinteestä, mutta yllättäen jostain löytyikin aikaa ja voimia askarrella melkein kaikille kortin saajille joulukortit ja loppujen kohdalla paikkasin askartelemattomuudesta johtuvaa huonoa omatuntoa lähettämällä hyväntekeväisyysjärjestöjen joulukortit. Leivoin myös piparkakkutalon, jonka lapset pääsivät koristelemaan ja jouluruokiakin oli tarjolla jotakuinkin normaali määrä. Loppujen lopuksi suurin karsinta kohdistui siivoamiseen. Mutta onneksi aattona ei tullut vieraita, niin kenenkään ei tarvinnut kauhistella klähmäistä lavuaaripöytää vessassamme. ;-)

Joulun aikaan olen myös edelleen antanut itselleni luvan levätä. Olen maannut sängyssä, lukenut dekkareita ja syönyt suklaata. Tänään havahduin siihen, että ehkä tuollainen lepo ei pidemmän päälle ole minulle kaikkein parasta. Kun saatiin lapset nukkumaan, kävin rauhallisella kävelyllä ulkona. 600m ei ole paljon, mutta sekin on alku. Ja sitten lasillinen vettä. Olen niin kiitollinen näistä joulun pyhistä ja muutamasta palkallisesta vapaapäivästä, joiden aikana olen saanut pysähtyä ja saada irtiottoa kuormittavasta työelämästä pahoinvoinnin ja väsymyksen keskellä. Lopuillaan oleva vuosi oli äärettömän rankka, mutta haluan uskoa, että ensi vuosi toisi mukanaan lempeämpiä ja iloisempia tuulia.