Uusi työ

En tiedä miten muut, mutta minulle vahvasti tuntevana ja varsin kriittisenäkin ihmisenä uuden työn aloittaminen on ollut todella stressaavaa ja kuormittavaa. Onneksi en muistanut tilannetta enää edellisten uusien töitteni aloittamisista, sillä muuten varmaan olisin stressannut asiaa etukäteen paljon enemmän.

Ensimmäisenä päivänä lähdin töihin melko neutraalilla mielellä. Tiesin, että lähes kaikki olisi minulle uutta eikä minulta odotettaisikaan mitään suurempaa osaamista. Perehdytysjakso olisi tiedossa. Melko leppoisa fiilikseni alkoi kuitenkin haihtua kun asutuin työpaikalleni ja minut vietiin kahvihuoneeseen, mistä työpäivä virallisesti alkaa esimiehen lyhyellä aamutuokiolla. Ympärillä istui vieraita naamoja, oli iloista puheensorinaa. Tunsin itseni totaalisen ulkopuoliseksi. Ja sitten esimiehen kommentti: tässä on meidän uusi työntekijä, hän voikin esitellä itsensä. Ääk! Niin paljon kun inhoan esillä olemista. Se tunne kun katseet kääntyivät minuun ja olisi pitänyt antaa hyvä ensivaikutelma. Mistä ihmeen taskusta sen siihen hätään olisi repäissyt? No, ei kuin väkisin iloinen esitysilme naamalle ja jotain liirum-laarumia suusta ulos. Mielessä ainoana ajatuksena ”pakko vaan jotenkin yrittää selvitä hengissä tämä päivä”. Siinä olisi päivälle aivan riittävästi tavoitetta!

Ensimmäisen työpäivän jälkeen mieliala oli varsin ahdistunut. Yönkin nukuin levottomasti ja unissakin ahdistuksen tunne oli läsnä. Aamuyöstä heräsin kertaalleen ja olo oli melko tuskainen. Oma sänky tuntui turvapesältä ja sinne olisin halunnut jäädä loppuelämäkseni turvaan. Muutaman tunnin päästä koittava töihin lähtö tuntui ihan hirveältä. Tietoisuuden täytti pelko: miten tulisin jaksamaan kun uusi työ kuormittaa niin valtavasti.  

Ei siellä työpaikalla tokikaan oikeasti mitään hirveää odottanut, mutta pelkkä jännityksen tunne ja stressi siitä, miten joudun tekemään edelleen vaikutuksen uusiin työkavereihin, tuntui ylivoimaisen kuormittavalta. Yön aikana en todellakaan saanut akkujani ladattua siitä tyhjyydestä, mihin ensimmäinen työpäivä akut oli kuluttanut. Uusi työ ei anna voimavaroja. Ei tule onnistumisen kokemuksia kun ei vielä osaa työtä. Ja se, miten aistit täytyy pitää koko ajan valppaana – todella kuormittavaa! Fiilis ei ole tuttu ja leppoisa niin kuin vertailun vuoksi vanhassa työssäni. Ei ole rentoa nauramista ihanien kollegoiden kanssa. Nyt vasta minulle valkeni mitä vanhat kollegani olivat tarkoittaneet sanoessaan ”olet rohkea kun uskallat lähteä uuteen työhön”.

Yhtäkkiä koin kaipaavani vanhaan tuttua työtäni. Mutta silti, liian tuttu ei kuitenkaan aina ole hyväksi. Muistan kyllä miten kyynisyys oli alkanut nostaa päätään. Ja ylimielisyys: minä pärjään aina. Uusi työ tuo ehdottomasti tervetullutta uutta näkökulmaa työntekoon!

Mutta se uuden työn aiheuttava ahdistus. Erityisherkällä. Tosi vahvasti tunteet kokevalle. Ehdottomasti olisi ollut kiva saada pilleri laimentamaan tunteita ja itsekriittisyyttä (oikeasti, oikeasti en kuitenkaan sellaista pilleriä olisi halunnut, koska tiesin sietäväni tämän tunteen vaikka se hirveän epämiellyttävää olikin).

Mutta, minä olin kaivannut elämäni tasaisuuteen ravistelua. Nyt sitä sain uuden työn avulla.

Tuossa ensimmäisien uuden työn työpäivien aikana tunsin suurta empatiaa kaikkia heitä kohtaan, jotka olivat olleet työttöminä ja siten aloittamassa uutta työtä. Tai heitä, jotka työvoimatoimisto ”pakottaa” johonkin työhön vaan ansaitsemaan elantonsa. Kyllä, toki jokaisen kynnelle kykenevän olisi hyvä ansaita elantonsa työnteolla, mutta oikeasti ei siinäkään kaikki ole niin musta-valkoista kuin aluksi näyttää. Että työttömät vaan töihin. Tai että työttömät haluaisivat vaan päästä helpolla kun eivät mene töihin.  En usko, että olen ainoa, jota uuden työn aloittaminen ahdistaa tuhottomasti. Ymmärrän hyvin ihmisiä, joilla ahdistus on kasvanut niin suureksi, että ajatuskin uudesta työstä tuntuu ylivoimaisen pelottavalta. Tuetaanko heitä tarpeeksi? Millainen on uusien työntekijöiden vastaanotto työpaikoilla? Minä sentään sain kuulla ensimmäisenä päivänä lohduttavat sanat ”Muista, että nyt sinun ei tarvitse osata mitään!”. Mutta entä jos uuteen työntekijään kohdistuisikin kovat paineet. Että heti pitäisi osoittaa olevansa pätevä ja hyvä valinta uuteen työhön? Huh! Minulla ainakin menee pitkä aika ennen kuin todella alan rentoutua ja voin kokea työni mukavan kotoisaksi. Ensimmäisen pidemmän työni kohdalla muistan kokeneeni suurta epävarmuutta ja turvattomuutta vielä 3kk jälkeenkin.

No, onneksi pahimmat ahdistuspäivä tuntuivat nyt toistaiseksi olleen ensimmäinen ja toinen päivä uudessa työssä. Sen jälkeen ihmisten kasvot alkoivat tulla vähän tutuiksi ja tietyt toimintatavat alkoivat toistua, joten jotain selkeyttä aloin työpäivistä löytää. Sain myös pieniä onnistumisen kokemuksia jatkuvasti enemmän ja enemmän ”hei. nyt muistan mitä tässä tietokone ohjelmassa piti klikata seuravaksi, ja mitä tähän kohtaan piti kirjoittaa” ja joo, nyt osaan kysyä oikeita kysymyksiä asiakkaita, ainakin joitakin ja tiedän mistä vessat löytyvät! J Mieltä lämmitti myös kovin se, että minua muistettiin henkilökohtaiseksi työnantajan antamalla pienellä joulumuistamisella vanhojen työntekijöiden ohella. Tuntui mieltälämmitävältä saada olla muistamisen arvoinen ia ihan vaan olemalla olemassa vaikka mitään työnäyttöä en vielä olut päässyt antamaankaan.

Uuden työn aloittaminen viikkoa ennen joulua oli myös loppujen lopuksi aika täydellinen ajoitus. Ensimmäinen viikkoa uudessa työssä oli henkisesti todella kuormittava, mutta sen jälkeen tiedossa ollut viiden päivän jouluvapaa tuli todella tilauksesta.  Perjantaina sain jo utuisen fiiliksen siitä, että uusi työ vaikuttaa ihan ok:lta. Toivo oli tullut pahimman ahdistuksen tilalle. Pystyin kuvittelemaan, että tulevaisuudessa hallitsisin uuden työn temput ja voisin jopa alkaa nauttia työn teosta.

Elämää ja työelämää heittelevien vireystilojen kanssa

Koen, että minulla on ollut aina jonkin verran haasteita oman vireystilani säätelyn kanssa. Se alkoi jo lapsena kun minua ei iltaisin väsyttänyt, mutta aamulla unet olisivat jatkuneet vaikka kuinka myöhään. Samaan aikaan minut laitettiin nukkumaan sisarusteni kanssa, mutta minä valvoin ja aamulla taas heräsin viimeisenä. 

Sama on jatkunut koko elämäni ajan. En tajua mikä siinä on, että vaikka koko päivän olisi väsynyt niin kun ilta alkaa, jostain tulee piristys ja yön hiljaisuudessa on houkuttelevaa valvoa. Yläasteikäisenä tykkäsin kesäöisin käydä kävelyllä maaseudulla yönhiljaisuudessa. Parikymppisenä opiskelijana taas roikuin iltaisin/öisin netissä. Pikkulasten äitinä nautin kun vihdoin talo hiljeni ja sain omaa aikaa. Vastapainona sitten toki sain tuskaisen vaikeat aamuherätykset ja kovan toiveen saada mahdollisuuden päästä päiväunille. Eihän sellainen työelämässä onnistu. Työelämän normit ja rutiinit toki pakottivat minut normien muottiin. Ja tosi hyvä asia sekin. Kyllä sitä jotenkin on selvinnyt elämästä vaikka väsymys arjessa on ollut ihan liian tuttu kaveri.

Mutta ei pelkästään se univaje päivällä. Vireystilani on kaiken kaikkiaan paljon monisyisempi. Olemukseni näyttäytyy usein ulkopuolisille iloisena energiapommina. Mutta missä se energiapommi on vapaapäivinään? Kotona en ole mikään höyrypää, kodinsiivousihme, lasten kanssa touhuaja. Kotiminäni on useammin vähän hidastempoinen, pysähtymistä arvostava, se sellainen, jolla on veto pois. Olen oppinut toimimaan itseni kanssa. To do –listojen suorittaminen on motivoinut minua hoitamaan välttämättömät työt. Minulle on myös tyypillistä kehitellä erilaisia ”jänskiä juttuja” aktivoimaan aivojeni tarkkaavaisuuskeskusta. Viime vuosina olen kuitenkin siinäkin muuttunut itselleni armollisemmaksi. Jos ei jaksa, niin se on viesti kropaltani. Nyt kuuluu levätä ja minulla on lepoon ja löysäilyyn oikeus.

Elämäni aikana olen monesti yrittänyt saada vireystilaani paremmin kontrolliin. Minua on ahdistanut älyttömästi tuskaiset aamuheräämiset ja se, etten jaksa kotona tehdä mitään jos ei ole pakko. Minua on hävettänyt kotimme sotkut. Kyllähän normaalien ihmisten pitäisi saada kotinsa pysymään perussiistissä kunnossa. Olen tehnyt monen monta kertaa päätöksen: Tästä lähdin pakotan itseni menemään sänkyyn ajoissa ja tästä lähtien pidän hyvästä rytmistä kiinni ja alan normaaliksi päivä-virkeäksi ihmiseksi. Voitte ehkä arvata, että sisäsyntyistä (?) vuorokausirytmiä ja vireystilanhaasteita ei kuitata poisteta tuollaisella päätöksellä. Hieno elämänmuutokseni on jokaisen päätöksen jälkeen kestänyt muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Sen jälkeen vanhan tutun arjen rytmin kutsu on ollut liian voimakas enkä ole pystynyt vastustamaan sitä. Ja toisaalta. En edes usko vireystilani olevan kiinni pelkästään nukkumaanmenoajasta. Asia ei ole niin yksinkertainen.

Nämä vireystilan säätelyt ovat mielestäni viitanneet kovastikin adhd:hen. Jossain vaiheessa olin jopa varma, että minulla olisi adhd. Olin jo melkein aloittamassa tutkimukset asian suhteen, mutta sitten mietin, että olen kuitenkin selviytynyt elämästäni varsin mukavasti ilman virallista diagnoosia ja minun kohdallani diagnoosin saaminen tai saamatta jääminen ei juurikaan tilannetta muuttaisi. Mahtavan oivalluksen sain hetki sitten lukiessani Anders Hansenin kirjaa Adhd voimavarana. Siinä kerrottiin, että adhd ei ole kuin hiv, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Adhd sen sijaan on ominaisuus ihmisen aivoissa ja sitä ominaisuutta on toisilla ihmisillä enemmän ja toisilla vähemmän. Minulla arvaten hieman enemmänkin. Viimeistään tämän ymmärtämisen jälkeen olen suhtautunut armollisemmin myös vireystilani muutoksiin ja sallinut itselleni saamattomuushetket ja -päivät.

Mutta vaikka aivoissani olisi kuinka ahdh-ominaisuutta, se ei poista mielestäni sitäkään tosiasiaa, että tasaiset rutiinit nukkumaan menossa ja ajoissa sänkyyn meneminen olisivat ihan hyvä juttu. Päinvastoin. Kaksivuorotyössä tasaisen rytmin ylläpitäminen on kuitenkin ollut vaikeaa. Aamuvuorossa herätys on 5:30 ja iltavuorossa tulen kotiin klo 22. Ja siihen aikaankaan ei tietenkään aivot virittyneenä pysty heti mennä nukkumaan.  Kun lapset olivat pienempiä, haaveilin enemmänkin tasaisesta päivätyöstä.  Koska kuitenkin olen kovasti pitänyt nykyisestä työstäni, olemme mieheni kanssa pakottaneet arkemme toimimaan niin, että minä nyt vaan teen kaksivuorotyötä. Ja onhan siinäkin ollut hyvät puolensa. Aamupäivisin olen päässyt käymään jumpissa ja minulla on ollut mahdollisuus omiin rauhallisiin aamupäiviin ja arkivapaisiin.

Nyt kuitenkin kävi ylhäältä käsky, että kaikkien työpaikkani työntekijöiden olisi kolmivuorotyöhän siirryttävä. Bonuksena siis saisin aamu- ja iltavuorojen lisäksi myös yövuorot. Kun tämä tieto tuli, löysin sormeni näpyttelemästä www…piste…mol…piste…fi. Sieltä löytyi kaksi kiinnostavaa päivätyötä. Hain ja ihme (minulle tietenkin Taivaan Isän johdatus) tapahtui, että minut valittiin enemmän toivomaani työhon!!! Nyt marraskuun ajan kun olen blogista pitänyt hiljaiseloa, olen prosessoinut kovasti tätä elämänmuutosta. Uusi työ, 11 vuoden jälkeen! Heittäytyminen asiantuntija-asemasta taas aloittelijan rooliin. Aluksi tuntui kuin olisi istahtanut ihan liian jännittävään vuoristoradan vaunuun ja vaunun lähdettyä liikkeelle, olisin halunnut vielä perua koko kierroksen. Nyt kuitenkin olen saanut rauhan. Sen jälkeen kun irtisanouduin vanhasta työstäni, olen koko ajan huomannut vanhassa työssäni enemmän ja enemmän epäkohtia, joiden takia pois lähteminen on tuntunut helpottavaltakin ratkaisulta. Parin viikon päästä saan aloittaa uuden työelämän uudessa työpaikassa. Elämäni ensimmäisen päivätyön! Jännää! Saa nähdä miten säännölliset työajat vaikuttavat päivärytmiini ja vireystilaani. Ja vaikka muuten olen tosi kova jännittäjä, niin nyt minulla on ihmeellinen rauha sisälläni. Koen vahvasti, että Jumalalla on ollut sormensa pelissä. Herran haltuun jätän siis uuteen työpaikkaan siirtymisen ja innokkaalla jännityksellä jään odottamaan mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan.

5.10. 2018 Bass'n Helen

Parikymppisenä löysin suomigospelin. Se avasi minulle, elämään eksyneelle salauskovaiselle uuden maailman. Oli voimaannuttavaa huomata, että karskit miehetkin lauloivat ja rokkasivat Jumalan suuruudesta. Monet laulujen sanat toimivat minulle saarnoina, josta jäin paitsi kun en seurakunnan tapahtumiin oikein yksin rohjennut lähteä. Bass’n Helen, Terapia ja The Rain. Kiitos teille! Teitte mielettömän merkittävää työtä kohdallani!

Ilokseni sain nyt elokuussa huomata, että Facebookin sivuun ilmestyi mainos: "Bass’n Helen tekee paluun akustisena – Gospel-musiikin yksi tunnetuimmista yhtyeistä Bass’n Helen herää horroksestaan ja tekee kiertueen akustisesti syksyllä 2018” Bass’n Helen olisi esiintymässä 5.10. kohtuullisen matkan päässä Helsingissä!  Voi, että sinne keikalle kaipasin päästä! Ajatuskin sai lämmön heräämään sydämessäni. Mukaan keikalle kyselin ihanaa ystävääni ja hän vastasi kutsuuni myöntävästi. 

En ollut koskaan aiemmin käynyt keikkapaikkana olevassa Luther-kirkossa. Perille löysimme kuitenkin ongelmitta ja sisään astuessa tuli sama fiilis kuin aikoinaan Maata Näkyvissä –festareilla: Kuin olisi tullut Taivaan odotushuoneeseen. Tunnelma oli lämmin ja reippaat nuoret kädestä tervehtijät toivat viimeisen silauksen sille, että koki olonsa todella tervetulleeksi. Sali oli viitta vaille täynnä kun saavuimme ystäväni kanssa paikalle, mutta jännästi ainoat vapaana olevat paikat löytyivät kahdesta ensimmäisestä rivistä. Saimme siis huippupaikat!

Leveä hymy levisi kasvoille kun BNH asteli lavalle. Deja vu vuosien takaa. 20-vuotta sitten olin ensimmäisellä BNH-keikalla. Silloin Myyrmäki-hallissa hyppimässä lavan edessä. Nyt vähän aikuismaisen sivistyneemmin istumassa hillitysti paikoillamme. Ensimmäinen biisi Hopeinen risti alkoi Harri Heleniuksen vakuuttavalla tunnustuksella ”Mä kristitty oon”(1). Ihanaa! Niin minäkin! Oli ihanaa olla kaltaistensa joukossa kun normiarki on minulle edelleenkin enemmän ja vähemmän kaappiuskovaisuutta.

Vaikka olen koko elämäni ajan kokenut olevani kristitty ja uskossa, huomaan edelleen 4-kymppisenä etsiväni Jumalaa. Se on jotenkin jännä. Sitähän luulisi, että 40-vuoden tuntemisen jälkeen sitä oltaisiin jo aika tuttuja, mutta ehei, edelleen samat asiat mietityttävät. BNH:n laulujen sanoissa sama kaipaus ja etsiminen toistuu säännöllisesti. Mitä etsin, löydänkö milloinkaan. Mitä löydän, olenko valmis kohtaamaan.(2) Yksi viimeaikaisimpia oivalluksiani on ollut myöntää, että kristittynä en tule koskaan valmiiksi. Se ei kuitenkaan ole mikään valitettava vaan vapauttava totuus. Se mitä tällä hetkellä ymmärrän, on riittävästi. Huomenna ehkä ymmärrän enemmän ja se on silloin riittävästi.

Minusta on välillä tuntunut, että elämäni menee eteenpäin kriisi kerrallaan. Jossain vaiheessa tuntui, että hakkasin päätäni kiveen sen takia. Miksi en tunnu saavuttavan koskaan rauhaa elämässäni? Nyt kun katson elämääni taaksepäin, olen havahtunut siihen, että saan kiittää Jumalaa kriiseistäni. Opin elämästä jotakin kun mut kappaleiksi rikottiin. Se oli elämäni suurin koulu vaikka välillä sattui niin. Kaikki mitä silloin jäi oli uskon siemen tää – Epätoivo erämaassa on uskoni kasvanut. Mutta turvaan Jumalaan, joka toivon on antanut. Ja kun kaikki kerran katoaa, totuus yksin jää. Ei enempää, ei vähempää. (3) Keikan edetessä oli ihana kuunnella Harri Heleniuksen laulamia sanoja. Ne todella koskettivat minua.

Tiedän kyllä, näet syvälle sydämeen, kaiken minkä tahdon piilottaa. Vie mua eteenpäin sillä horjuu askeleet. Kuinka kanssasi tahtoisin vaeltaa. (4) Välillä elämä tuntuu raskaalta. Ulkoisesti sitä ei välttämättä uskoisi minusta. Kuitenkaan perhe, omakotitalo ja vakituinen työpaikka eivät suojele minua tunteitteni loukkaamiselta, syyllistäviltä puheilta, riittämättömyyden tunteelta, jaksamattomuudelta ja ulkopäin tulevilta odotuksilta. Jumalan todellisuus antaa kuitenkin minulle valoa elämään. Vaikka elämä muuten näyttää välillä synkältä ja omat voimat tuntuvat loppuvan niin en kuitenkaan joudu harhaileman yksin pimeyden keskellä. Kulje kohti valoa, välittämättä varjoista, kulje koti valoa. Kulje kohti valoa, pysyy varjot takana. Oomme valon lapsia. (5) Jes! Tuon ajatteleminen ja tiedostaminen tuo lämpöä sydämeen. <3

Seuraava biisi alkoi tutulla yhteisellä taustarytmin taputuksella. Minulla on käsittämättömän huono rytmitaju ja tässä biisissä rytmikäteni menevät aina sekaisin. Nyt nauratti mielessäni, että jotkut asiat eivät tunnu koskaan muuttuvan. En kuitenkaan enää mieti miksi olen viallinen vaan naureskelen, että huono rytmitaju on osa minua. Osa koko pakettia, jollaiseksi Jumala minut loi. Toiseen maailmaan minut turvaan opastit myrskyiltä maan. Luonas onneni on. Voin menneet unohtaa. Saan uudestaan nostaa katseen voittajaan. Suuntaan askeleet toiseen maailmaan. Saan uudestaan nostaa katseen voittajaan. Kuljen huomiseen seurassa Kuninkaan. Ja ristini kannan. (6)

Elämän vaikeiden hetkien ja väsymyksen keskellä olen nauttinut aikaisin aamunpimeässä ja myöhään illanhämärässä autoa ajaessa juttuhetkistä Jumalan kanssa. Minä puhun Jumalalle ääneen ja Jumala kuuntelee tuomitsematta. Välillä koen Jumalan myös vastaavan antamalla minulle eteenpäin vieviä oivalluksia. Sinä kuuntelit hiljaa niin kuin aina ennenkin. Sitten yllättäen aloit selittää. Keskeltä kaiken mä jotain ymmärsin, sen mitä eniten kai tarvitsin. (7)

Minulla on kolme BNH:n levyä. Viime aikoina en ole erityisemmin cd-levyjä kuunnellut, mutta nyt tuli tunne, että miksi ihmeessä en kaivaisi vanhoja levyjä esiin. Sanat ovat koskettavia ja melodiat tuovat hyvän fiiliksen. Nuorempana kuuntelin enemmän melodiaa. Nykyään huomaan kiinnittäväni enemmän huomiota sanoihin. Syystuuli, valo katulamppujen. Yksin kuljen öisiä katuja. Sade kostaa kesälle kuumuden, liekki on vaarassa sammua. --Minä hukun, Isä käteesi tahdon tarttua, olet kaukana jossain silti tässä näin. (8) Välillä sitä on elämässä niin reunalla. En voi välttää maallistumisen vaikutusta ympärilläni. Kun ympäriltä tulee viestiä, jossa kristinuskolle annetaan paikka historiassa kun tiede ei vielä antanut selityksiä niin siinä pienen yksinäisen kristityn uskokin tuntuu usein horjuvan. Olethan siellä kun korttitalo sortuu, Olethan siellä kun askeleeni horjuu. Olethan vierellä kun elämä kuristaa ja luot uskon kun sydäntä puristaa. Kaiken antaa tahdon sulle, kanssas kulkee huomiseen. Sinä kaikki olet mulle. Johda askeleet. (9)

Kristityn elämä ei ole erityisen helppoa, kristittyä ei myöskään kutsuta helppoon elämään. Uskova ihminen kohtaa päivittäin samoja haasteita kuin ei-uskovakin. Itse olen kovasti yrittänyt suunnitella itselleni mukavaa elämää. Viime vuosina koen Jumalan kuitenkin halunneen opettaa minulle erityisesti ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”. Niin kuin ihan todella. Me ihmiset emme näe varmuudella tulevaisuuteen. Jumala kuitenkin on jo siellä ottamassa meitä vastaan. Jumala tietää mihin toiveemme johtaisivat ja Jumala tietää meitä paremmin mikä meille olisi parhaaksi. Tämä maailma opettaa, että elämän juttu on maksimoida oma nautinto. Jumalan lapsena voin kuitenkin huitaista sellaisen tavoitteen pois maanpälliseltä elämältäni. Meidän bileet alkavat Taivaassa. Nostan katseeni taivaan sineen. Toivoni laitan Sun nimeen. Minne viet, sinne kuljen. Taas johdatuksen tuulen tunnen. (10)

Keikan viimeinen biisi oli odotetusti Taisteluni. Nuo sanat. Kuinka monesti olenkaan itkenyt ja laulanut niiden tahdissa. Kuinka noissa sanoissa kirkastuu kristityn elämän keskeinen asia. Eessäs pieneks kasvaa saan. Siinä on niin suuri totuus. Sitä luulisi, että iän karttuessa ihmisestä tulee isompi, fiksumpi ja kaikin puolin parempi, mutta ei. Mitä pidemmän aikaa saa tuntea Jumalan sitä pienemmäksi kokee kokoajan kasvavan. Ja kuinka ihanalta se tuntuukaan. Saan koko ajan luovuttaa elämästäni suuremman osan Jumalalle. Minä en tähänkään pysty Herra ilman sinua. Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni. Käsin sidotuin kaipaan vapauteen. Eessäs pieneks kasvaa saan, tuntea uudestaan, jälleen rakkautes parantaa.—Herra johda vaikka mun tieni kulkis minne. Johda silloinkin kun en jaksa yrittää. Silloin kun mä heikko oon, johdatukses jatkukoon. Koko elämän sun käsiisi jätän. (11) Kiitos Bass n- Helen mahtavasta keikasta. Kiitos kun tulitte vielä takaisin. Kiitos näistä upeista sanoituksista. Kiitos.

Tässä vielä järjestyksessä keikan biisilista ja näitä biisejä olen siteerannut kirjoituksessani korostetuissa kohdissa. Jokainen biisi on kuunneltavissa YouTuben kautta.

1. Hopeinen risti

2. Hiljaisuus

3. Mitä jää

4. Jokaisen

5. Valon lapsi

6. Toiseen maailmaan

7. Varjojen maa

8. Poissa

9. Olethan

10. Syvä tuuli

11. Taisteluni

Isä meidän

Isä meidän, joka olet taivaassa. Minä uskon, että on olemassa taivas, jonne sinä kannat meidät kuoleman jälkeen. Siellä suru ja kivut ovat poissa ja saamme onnellisina levät sinun läsnäolossasi. Taivas on kotisi, mutta olet läsnä hengessäsi myös täällä maanpäällä meidän ihmisten elämässä.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Olet kaikkea muuta ylempänä. Olet pyhä, kaiken luoja. Saan olla ikuisesti kiitollinen elämästä, jonka annoit minulle.

Tulkoon sinun valtakuntasi. Taivaassa meitä odottaa onni ja autuus, mutta siitä voimme saada maistiaisia jo maan päällä. Kun ihmiset kokoontuvat Sinun nimessäsi ja tunnustavat Sinut Herraksi, Sinun henki hoitaa meitä rikkinäisiä ja rauhan ilmapiirissä saamme tuntea Sinun läsnäolosi ja kokea rakkautta lähimmäisiämme kohtaan.

Tapahtukoon sinun tahtosi niin maanpäällä kuin taivaassa. On kiva rakennella mielikuvia siitä, mihin suuntaan haluaisin viedä omaa elämääni, käsikirjoittaa oman tulevaisuuteni. Herra sinä tunnet kuitenkin minut paremmin kuin mitä itse tunnen. Sinä tiedät minua paremmin mikä minulle on hyväksi. Tahdon jättää elämäni sinun käsiisi. Olisi kunnia jos saisin olla sinun käytettävänä. Käsikirjoita Herra sinä minun elämäni.

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Haluan helposti vaikka mitä. Enemmän materiaalia, enemmän hemmottelua elämääni, kaikkea, millä voisin korvata loputtoman rakkauden kaipuuni. Herra sinä tiedät mitä minä oikeasti tarvitsen, tiedät mikä on välttämätöntä, leipää elämässäni. Anna minulle se, mitä oikeasti tarvitsen.

Anna meille anteeksi meidän syntimme. Anna anteeksi kun rikkinäisenä ihmisenä kuormitun helposti ja toimin vastoin itseäni, toisia ihmisiä ja Sinua. Anna minulle mahdollisuus aloittaa elämäni uudestaan puhtaalta pöydältä. Ole mukanani ja tue ja johdata minua, että välttäisin ne ikävät teot, joihin tunnun yhä uudestaan syyllistyväni. Minussa itsessäni ei ole voimia toimia oikein, johdata sinä Herra minut toimiman tahtosi mukaisesti.

niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kuinka odotakaan sinulta anteeksiantoa, mutta kuinka vaikea minun itseni onkaan osoittaa anteeksiantoa niille, jotka ovat rikkoneet minua vastaan. Kuinka usein suutun ja huudan lapsilleni, rakkaimmilleni. Kun en vaan jaksa. Kun kuormitun. Kanavoin pahan oloni rakkaimpiini. Anna Herra minulle kärsivällinen mieli, anna minulle rakkautta, jota voisin osoittaa lapsilleni. Jotta hekin saisivat oppia tuntemaan anteeksiantamuksen ja armon.

Äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidän pahasta. Kuinka helposti kannan kaunoja miehelleni, joka ei ole osannut toimia toivomallani tavalla. Joka ei huomioinut minua silloin kun huomiota olisin kaivannut. Auta Herra, etten antaisi katkeruuden syövyttää minua sisältä. Siunaa meidän avioliitto.

Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Sinä olet kaikkivaltias, täydellinen rakkaus ja täydellinen hyvyys. Me ihmiset emme voi omilla teoillamme ansaita sinun hyväksyntääsi. Kiitos äärettömästä hyvyydestäsi kun Jeesuksessa otit pahat tekomme kannettavaksesi. Herra sinulle kuuluu kunnia ikuisesti.

Aamen

Rakkauden kerjäläiset

Minä kaipaan tulla rakastetuksi. On erityisen ihanaa kun mieheni katsoo minua silmiin rakastuneella katseella ja aistin suuren rakkauden tunteen välillämme. Siihen tunteeseen olen ihan koukussa. Siinä tunteessa halaisin elää vaikka jatkuvasti.

Mitä ihminen kaipaa kun sanoo kaipaavansa rakkautta? Minä kaipaan, että tulisin hyväksytyksi. Että olisin pidetty ja suosittu toisten ihmisten seurassa. Että minua ihailtaisiin. Että ulkonäköäni ihailtaisiin. Että saisin olla sellainen ihana paketti. Hyväksytty sellaisena kuin olen. Että saisin läheisyyttä ja tunnetta, että olen huolenpidon arvoinen. Että minun seurassani haluttaisiin olla, että seurani herättäisi hyviä tuntemuksia toisissa ihmisissä ja että minun seuraan haluttaisiin hakeutua. Että minulle kerrottaisiin kuinka ihana ja mukava olen.

Olenko narsisti?

Ihmisen, tai ainakin aikuisen tulee olla asiallinen ja vakaa. Tuollaista omahyväistä ihailun tavoittelua ei yleensä kannata tunnustaa ääneen. Se vihjaa ihmisen olevan psyykkisesti viallinen. Todennäköisesti juurikin narsisti. Tässä maailmassa pätee sellaiset säännöt.

En usko, että vaikka rakkauden kaipuusta ei puhuttaisikaan, se lakkaisi olemasta. Tässä maailmassa on kuitenkin omanlaisia hyväksyttäviä tapoja tavoitella rakkautta. On hyväksyttävää tavoitella ihailua pukeutumalla muodikkaisiin vaatteisiin, on hyväksyttävää tavoitella mahdollisimman kaunista ulkonäköä. On tosi ok käydä kampaajalla ja kosmetologilla ja ostaa viimeisimmän kauden vaateuutuuksia. On tosi jees ottaa itsestään hyvännäköisiä kuvia ja liittää niitä blogiinsa. On tosi mahtava juttu, jos saa sosiaalisessa mediassa seuraajia, jotka ylistävät kirjoittajan kauneutta ja hyvää vaatemakua.

On tavoiteltavaa hankkia ammatti, jossa saa ihmisten arvostusta, on jees ostaa hyvännäköinen auto, on jees asua talossa, joka herättää kateutta tuttavissa, on jees laittaa Facebookiin perheen lomakuvia etelän rannalta. On jees kaikilla näillä tavoin tavoitella ihailua muiden ihmisten silmissä.  Hyväksyntää. Tyydytystä rakkauden kaipuulle.

Ihmisiltä on usein vaikea saada kaipaamaansa rakkautta ja hyväksyntää. Silloin on ihan jees-keino hankkia lemmikkieläimiä. Lemmikkieläimen seurassa saa kokea olevansa rakastettu sellaisena kuin on. Lemmikkieläin ei välitä vaikka päällä olisi vanhat kulahtaneet kotiverkkarit ja paita, jonka kainaloista paistaa hikitahrat. Eläin osoittaa kritiikitöntä välittämistä omistajaansa kohtaan. Pääasia, että rakkautta ja hyväksyntää saa edes joltain, vaikka eläimeltä. Riittääkö eläimeltä saatu tunnustus kuitenkaan perusteellisesti tyydyttämään rakkauden kaipuumme?

Minä olen kokenut asian näin. Jumala on rakkaus. Usko on antautumista sen rakkauden vaikutukseen. Antautumista sille, että ottaa Jumalan tarjoaman rakkauden vastaan. Tulla rakastetuksi. Luottaa elämänsä suurempiin käsiin. Heittäytymistä rakkauden kannateltavaksi. Kun ensin tulee rakastetuksi, sitä seuraa tunne, että haluaa rakastaa muitakin. Ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan särkyneitä ja rikkinäisiä. Monet hekin, jotka eivät siltä vaikuta. Harva ihminen voi nähdä toisen ihmisen sydämeen. Se tuntuu olevan ihmisluonnon tärkeä tehtävä: suojele sisintäsi toisten ihmisten katseilta. Tärkeää on, mitä kuvaa annat itsestäsi toisille ihmisille. Vain jos annat ihanaa kuvaa, voit saada vastaan rakkautta. Suhde Jumalaan on jotain täysin päinvastaista. Jumala näkee aina sisimpäämme. Tietää noloimmatkin ajatuksemme ja tekomme. Mutta Jumala on niin suuri ja niin käsittämätön rakkaus, että se peittää sisäänsä suurimmatkin häpeän aiheemme. Jumalan seurassa voimme vapautua aidoiksi omiksi itseiksemme. Ensin harjoittelemme sitä suhdetta kahdestaan Jumalan kanssa, sitten vähitellen kun huomaamme Jumalan kaikista vioistamme huolimatta rakastavan meitä, rohkaistumme rakastamaan itse itseämme ja sen jälkeen myös muita ihmisiä. Toisia ei voi rakastaa jos ei ensiksi rakasta itseä. Ja rakkaus ei synny tyhjästä. Jotta voi rakastaa itseä ja toisia, täytyy ensiksi tulla itse rakastetuksi.

On helppo ihailla täydellisen näköisiä kauniita ja muodikkaasti pukeutuvia ihmisiä, mutta mitä silloin todellisuudessa ihaillaan. Vaateita? Hiuksia? Maalattua ihoa? Tyydyttääkö kuoren ihailu ihmisen sisällä olevaa hyväksytyksi tulemisen ja rakkauden kaipuuta? Todellisen tyydyttävän rakkauden saaminen vaatii heittäytymistä paljaaksi ja haavoittuvaksi, todelliseksi itseksi. Vasta kun tämä paljas, haavoittuvainen ihminen vastaanottaa hyväksyntää sellaisena kuin on, rakkauden tarve voi tulla tyydytetyksi. Onnekkaat ihmiset voivat päästä maistamaan tätä tunnetta hyvässä ihmissuhteessa. Kahden ihmisen välinen tunne on kuitenkin aina jossain määrin hetkellistä. Ihmisille kun tahtoo tulla niitä huonoja hetkiäkin, jolloin ei jaksa rakkautta osoittaa. Jumalan tunteet eivät kuitenkaan vaihtele. Jumalan osoittama rakkaus on pysyvää ja turvallista. Jumalan rakkaus voi korjata rikkinäisen sisimpämme jos vaan suostumme siihen ja annamme itsemme ja elämämme Jumalan käsiin. Ihminen kuitenkin tahtoo olla niin jääräpäinen, että jatkuvasti yrittää hakea rakkautta väärästä suunnasta. Jumalan varaan kääntymistä ja Jumalan rakkauden vastaanottamista minäkin harjoittelen jatkuvasti yhä uudestaan ja uudestaan.

Onko järkee vai ei?

Tiedättekö mitä mua vaivaa? Mieheni mukaan monikin asia ;) mutta nyt puhun säännöllisesti mielen luikertelevasta epäilyksestä siitä, onko tämä koko uskon juttu huijausta. Onko minut vaan kasvatettu uskomaan vanhaan juutalaiseen satuun? Koska vanhempani rakastaessaan meitä lapsia vakuuttelivat tarinan olevan totta ja koska elämäni aikana olen hakeutunut paikkoihin, jossa tuon tarinan totena pitämistä on vahvistettu mieleeni. Ja nyt sitten ollaan tässä. Pidän itseäni periaatteessa ihan fiksuna naisena, mutta vanhaan tarinaan uskominen saa epäilemään olenko kuitenkaan ole ihan täysin fiksu. Paineita olisi luopua tästä naurettavasta uskomisesta ja liittyä muiden järkevien aikuisten joukkoon.

Luen aika paljon Helsingin Sanomia. Koulussa opetettiin, että Helsingin Sanomat on laatulehti. Siellä kirjoitetaan asiaa. Siellä toimittajien on hankittava perusteelliset tiedot kirjoittamaistaan aiheista ja juttujen pitää edustaa asiallisuutta ja mahdollisimman totuutta. Helsingin Sanomissa kirjoitetaan usein kristinuskon vastaisia artikkeleita. Vuosi, pari sitten kirjoitettiin iso juttu nuoresta naisesta, joka kertoi nuorena tulleensa höynäytetyksi uskovaisten maailmaan. Nyt aikuisena hän mietti, miten se saattoi olla mahdollista. Artikkelin sävy oli, että aika outoa se uskovaisen elämä oli, mutta kun siitä päästi eroon, niin elämä muuttui taas asiapohjaiseksi ja paljon normaalimmaksi ja toimittajan näkökulmasta myös paremmaksi. Takaisin kristinuskon pariin tuo nainen ei kaivannut.

Viime viikolla Helsingin Sanomat nosti esille asiantuntijan, joka korkean koulutuksensa ja aikaisemman henkilökohtaisen kosketuksensa uskovaisten maailmaan pohjaten toimi nyt tukemassa muita uskontojen höynäyttämiä. Hän työskenteli uskontojen uhrien parissa. Taas viestiä lukijoille, kuinka jo mielenterveyden säilyttämisenkin takia kannattaa pysytellä etäällä uskon hömpötyksistä.

Muutaman päivän päästä oli iso juttu Antti Tuiskusta, joka myös kertoi jossain nuoruutensa vaiheessa olleen mukana koulussa uskovaisten piireissä, oliko heillä peräti koulussa joku Raamattu-/rukousryhmä. Mutta Antti Tuiskukin onneksi pääsi siitä eroon. Sellaista nuoruuden hairahdusta. Kyllä ne uskovaiset kaverit olivat silloin ihan ok, mutta tänä päivänä Antti Tuisku on pessyt kätensä siitä touhusta.  Palannut normaalien ihmisten joukkoon.

Tällaisten piiloviestien tukemana omaa uskoa on ajoittain vaikea pitää vankkumattomana. Kyllä minäkin haluan olla järkevä aikuinen. Ja tietenkään en haluaisi, että minulle naurettaisiin, että minua pidettäisiin typeränä. Kun ”koko maailma” huutaa, että vanhaan juutalaiseen tarinaan uskominen on ihan naurettavaa, niin helpostihan käännyn omassa uskossanikin sisäänpäin. Sisällä sydämessäni kukaan ei pääse tuomitsemaan minua. Saan pitää pienen lämmittävän uskon salaisuuteni. Mutta siellä se liekki on. Vaikka kuinka yrittäisin järkeillä itselleni uskoni järjettömyyttä, niin uskoni ei tunnu katoavan mihinkään. Olen joskus kuullut sanottavan, että yhtä vähän kuin uskon voi itse saada aikaan niin yhtä vähän siitä voi itse päästä eroon. Olen nähnyt ja kokenut liikaa, että voisin enää lakata uskomasta.

Usko on niin käsittämätön asia. Niin mielelläni toivoisin, että se olisi sellainen selkeä juttu, mikä olisi helposti selitettävissä muille ihmisille. Että nyt kun rukoilet Jumalaa tulemaan sydämeesi, niin sen jälkeen elämäsi muuttuu ihan selkeästi ja hyviä asioita alkaa tapahtua ja saat sellaisen yliluonnollisen tunteen Jumalana olemassa olosta. Se tunne kannattelee sinua ja pitää sinut onnellisena kaikissa elämän myrskyissä ja kaikki ihmiset kadehtivat onneasi ja haluavat sinun lailla päästä osalliseksi uskon ihanuudesta. Mutta kun ei asia noin mene. Käytännössä Jumala kutsuu ihmisiä seuraansa hyvin erilaisin tavoin, antaa ihmisille hyvin erilaisia uskoontulon kokemuksia, vakuuttaa toiset selkeämmin olemassa olostaan ja rakkaudestaan, antaa ihmisille hyvin erivahvuisia uskoja, toisille niin palavia, että eivät voi elää enää muuten kuin lähteä levittävään ilosanomaa kaikkeen maailmaan, ja toisille taas pienempää uskoa, joka tuntuu horjuvan herkästi. Toiset Jumala kutsuu helluntailaisiksi ylistämään itseään eläväisesti, toiset tasaisemmiksi luterilaisiksi, toiset katolisiksi, toiset ortodokseiksi, toiset babtisteiksi, toiset lestadiolaisiksi tai vaikka mihin muuhun suuntaukseen. Uskon ilmeneminen eri suuntauksissa voi olla hyvinkin erilaista, mutta silti kaikkia yhdistää usko samaan Jumalaan. Ei ole väliä millaisista vaatteista pitää, pääasia, että jotain pukee päälle, mieluummin toki vaatteet, jotka kokee omanlaisikseen.

Minun on hirveän vaikea markkinoida uskoani. Yhden vanhan gospel-biisin sanoin haluaisin vana sanoa ”Tule ja kazo” tai ”Tule niin näet”. Mutta todellisuudessahan juttu ei välttämättä ole noin selkeä. Valitettavasti tiedän ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan, eläneet hetken aikaa uskovan elämää ja sitten luopuneet siitä. Miten minä voisin, vakuuttaa ketään, että kannattaa ehdottomasti lähteä seuraamaan tätä tietä, et tule katumaan. Kun kuitenkin on ihmisiä, jotka mitä ilmeisimminkin ovat alkaneet katua ja halunneet sen jälkeen pestä kätensä puhtaiksi koko touhusta. 

Miksei Jumala kosketa kaikkia ihmisiä niin voimakkaasti, että ihmiset vakuuttuisivat uskosta? Uskostahan opetetaan, että sitä ei voi itse hankkia. Se saadaan Jumalalta lahjaksi. Miksei Jumala sitten anna sitä kaikille lahjaksi? Pitääkö ihmisen saavuttaa ensin omilla teoillaan joku tarpeeksi vahva halu uskoon tulemisesta tai muuten otollinen maaperä, jotta Jumala näkisi hyväksi uskon lahjan antaa?

En usko, että uskoon tullessa Jumala synnyttää valmiita täydellisiä kristittyjä. Itse ainakin olen huomannut uskoni olevan koko elämäni mittainen oppimisen polku. Rainer Friman sanoi ihanasti Radio Dein Ihmisen ääni –ohjelmassa, että nuorena sitä kokee olevansa täydellinen ja tietävänsä kaikki, mutta mitä vanhemmaksi tulee sit vähemmän huomaa asioista ymmärtävänsä. Itse allekirjoitan tuon ajatuksen. Ehkä tuolla tavalla ajatellen voisi myös ajatella, että usko on ihan turhaa jos siinä eläessä ymmärrys ei lisäännykään. Se on kuitenkin yksi uskon elämän paradokseista. Elämä Jumalan seurassa on ihan jotain muuta kuin se elämä, minkä täällä ihmisten keskellä usein näemme. Kun tässä maailmassa tavoitellaan tietojen ja taitojen lisääntymistä ja ihmisten arvostamaa ulkokuorta niin Jumalan seurassa SAAMME kasvaa ymmärtämään oman pienuutemme ja saamme nauttia heikkouksistamme. Pienuudessa ja heikkoudessa on ihan käsittämätöntä voimaa. Vain pienet ja heikot kokevat tarvitsevansa Jumalaa. Ja kun myöntää tarvitsevansa Jumalaa, saa rinnalleen valtavan voimavaran, joka täydentää omaa heikkouttamme ja täten meistä tulee vahvoja yhdessä Jumalan kanssa. Se vahvuus ei ole kuitenkaan sellaista vahvuutta, mitä toiset ihmiset ihailevat. Jos lähdet etsimään uskoa saavuttaaksesi ihailua toisten ihmisten silmissä, kuljet hyvin todennäköisesti harhaan.

Suomea voi ilmeisesti edelleen sanoa kristityksi maaksi. Suomella ja Länsimailla on tunnetusti kristinuskoon perustuva arvopohja. Suurin osa suomalaisista on osallistunut uskonnon tunneille ja kokee kyllä tietävänsä mistä kristinuskossa on kyse. Suomalaisten uskominen on usein sellaista arkista ”niin kauan kuin uskonasioille ei anna liikaa valtaa niin uskominen on ok”, ”kirkossa on ihan jees käydä jouluna kun siellä on niin arvokas tunnelma”.  Mutta ei sitten enempää. Ettei vaan lähtisi lapasesta. Mutta jos alkaisi seurakunnan tapahtumissa käydä, niin se olisi jo aika extremeä ja silloin olisi vaarallisilla vesillä, ettei vaan saisi hihhulin leimaa. Kukapa hihhuliksi haluaisi.

Ulkopuolelta katsottuna uskovaisuus ei välttämättä näytä kauhean houkuttelevalta. Vaikka Länsimaissa on kristinuskoon pohjautuva arvoperusta, niin uskallan kuitenkin sanoa, että todellisuudessa kristinuskon sisällä vallitsee erilainen arvomaailma kuin ”tässä maailmassa”. Ne arvot eivät houkuttele välttämättä niitä, jotka ovat tottuneet tavoittelemaan tämän maailman arvoja, jossa on tärkeää ja arvostettavaa pärjätä, menestyä, nauttia ja saada ihmisten ihailua. Voi tuntua jopa uhkaavalta kääntää kelkka nurinpäin. ”Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt pääsevät minne vain”. Uskon valitseminen mielletään uhkaksi, että joutuu luopumaan kaikesta hauskasta ja tilalle saa ..no, vaikka tympeää virrenveisuuta ja epämääräisten ja jotenkin outojen ihmisten seuraa. Elämä muuttuisi radikaalisti huonompaan suuntaan. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole.

Uskovaisuus vapauttaa ihmisen käyttöön ihan mielettömät mahdollisuudet ja avaa silmät näkemään maailman väreissä. Jumala ei kuitenkaan väkisin tyrkytä lahjojaan ihmisille. Rakkaudessaan Jumala on antanut ihmisille oman tahdon. Ei Jumala sido rautapalloa niiden nilkkaan, jotka uskon tien haluavat valita. Ihmisellä on koko ajan vapaus tulal ja vapaus lähteä. Maailmassa on paljon houkutuksia. Näennäisesti ja lyhytkatseisesti tosi hyvää lupaavia. Houkutuksia voi tulla monesta eri suunnasta. Itse olen useasti lähtenyt kulkemaan houkutusten perässä. Luullut, että nyt on auennut edessä tie mahtavaan elämään. Yksi tällainen houkutusten tie oli baarielämä nuorena aikuisena. Kännissä oli tosi hauskaa. Eivät huolet painaneet ja kaveriporukan yhteisistä kännikokemuksista sai jälkeenpäinkin hauskaa puhuttavaa. Joitain vuosia sitä kesti. Sitten vähitellen aloin huomata, ette baari-känni-hauskuus ei tyydyttänytkään sitä kaipausta, mikä minulla oli. Valitsin taas Jumalan suositteleman elämäntavan. Se sisäinen ilo ja tyytyväisyys, mikä siitä seurasi. Ei ole sanoja selittää.

Se mikä toki mietityttää on, että kun uskossa eläminen on niin mieletöntä niin miksi kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka kertovat aiemmin olleet mukana seurakunnan toiminnassa, mutta sitten kasvaneet siitä yli ja kokevat nyt olevansa tyytyväisempiä kuin ”uskovaisuus”-aikoina.  Uskosta on toki halutessaan helppo irtautua. Usko tarvitsee hoitamista. Siitä puhutaan Raamatussakin. Itse miettinyt, miksei Jumala sitten pidä paremmin omistaan kiinni vaan päästää heidät niin helposti lähtemään toiseen suuntaan.

Ja tässä minäkin taas olen. Säännöllisesti harhailemassa elämässä. Aina ei ihan tunnu, että pitäisin Jumalaa kädestä. Kuitenkin tunnen, että meitä yhdistää näkymätön naru. Jumala on armollinen. Antaa minua kasvattaa narua niin pitkäksi kuin itse haluan. Välillä tuntuu, että olen päästänyt narun hyvinkin pitkäksi ja koen olevana kaukana Jumalasta. Silloin elämä tuntuu tyhjältä, pelottavalta ja tarkoituksenmukaisettomalta. Onneksi Jumala on aina ottanut tuhlaajalapsensa takaisin luokseen. Tuntuu hyvältä keriä lankaa ja kulkea lähemmäksi Jumalaa. Sen paremmalta tuntuu, mitä lähemmäksi Jumalaa pääsen. Miten sitten pääsee lähemmäksi Jumalaa? Luovuttamalla aikaa Jumalan kanssa seurusteluun: rukoilemalla, lukemalla Raamattua, käymällä kirkossa ja seurakunnan tapahtumissa, lukemalla kristillistä kirjallisuutta, kuuntelemalla Radio Deitä ja puhumalla uskon asioista toisten ihmisten kanssa. Silloin elämä saa merkityksen ja ilo kasvaa sisällä. Joskus voi olla hyvä vetäytyä hiljaisuuteen viettämään intensiivisesti aikaa Jumalan kanssa, mutta se ei kuitenkaan ole pidemmän päälle suurimmalle osalle ihmisistä sitä, mitä Jumalaa elämältämme tahtoo. Jokaisella meillä on oma elämä, jossa saamme elää. Käydä töissä ja harrastukissa ja viettää aikaa perheemme ja ystäviemme seurassa. Uskon valitseminen tuo kaikkeen tähän uuden rikkaan ulottuvuuden: kaikkeen tähän normaaliin arkeen saamme pyytää Jumalan seuraksi: joskus kuljemme käsi kädessä, joskus –oman halumme mukaan – pidemmän tai lyhemmän narunmitan päässä. Enää emme ole koskaan yksin.

Vaarallinen vihreä valhe -pienen maallikon kriittisiäkin ajatuksia teologian tohtorin kirjoittamasta kirjasta

Joskus jotkut asiat jäävät mieleen vaivaamaan, etkä niitä tahdo saada sieltä pois. Siitä on ehkä vuosi kun kuulin Radio Deissä kirjasta Varallinen vihreä valhe. Kirjan esittelystä minulle jäi mieleen, että vihreä aate ja luonnonsuojeluun liittyvät asiat olisivat väärin eivätkä sopisi kristityn arvomaailmaan. Ensi reaktioni oli suuri ärsyyntyminen. Kyllähän Jumala kutsui meidät ihmiset jo luomiskertomuksessa ”viljelemään ja VARJELEMAAN” (1 Moos 2:15).  Itse olen aina kokenut luonnon minulle todella tärkeäksi asiaksi. Samalla myös luonnon suojeleminen ja säästäminen tuleville sukupolville on kuulunut arvomaailmaani. Olen innokas kierrättäjä, yritän kiinnittää huomioni siihen mitä kulutan ja lisäksi olen ollut kasvissyöjä jo monta vuotta. Tähän taustaani vasten ”Vaarallinen virheä valhe” todellakin herätti minussa suurta ärsytystä. En kuitenkaan voinut jättää asiaa pelkän ärsytyksen toteamisen tasolle vaan kiukuspäissäni päätin mielessäni, että tuosta kirjasta on otettava enemmän selvää ja osoittaa sen väittämät vääriksi.

Meni kuitenkin kuukausia ennen kuin sain laitettua kirjan kirjastosta varaukseen. Lopulta sain kirjan käsiini. Kun aloin kirjaa lukemaan, ajatuksissani oli, että tästä haluan kirjoittaa blogissani. Välillä meinasin hylätä blogiajatuksen, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kirjoitan miten itse koin kirjan. En välitä kokemaani totuudeksi. Kirjoittamani ovat yhden pienen ihmisen ajatuksia.

Kirjan Vaarallinen vihreä valhe on kirjoittanut Juha Ahvio. Ahvio on teologian tohtori ja dosentti. Tässä vaiheessa mietin ensimmäisen kerran olisiko järkeä lähteä kritisoimaan teorian tohtorin ja dosetin opetuksia. Olinko asettanut itselleni liian ison haasteen? Olisiko edes oikein kritisoida kristillistä opetusta? Tähän onneksi saan tukea Raamatusta. Siellä kun oikein kehotetaan koettelemaan kaikkea. 1 Tess 5:21: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää”. Näillä ajatuksilla lähdin kahlaamaan kirjaa läpi.

Heti aluksi pääsin myhäilemään mielessäni. Skeptinen asenteeni sai vahvistusta aloittaessani kirjan lukemisen. Ainakin kirjan puoliväliin saakka kirjan ydin oli aivan kadoksissa. Ahvio lähti liikkeelle todella kaukaisista teorioista ja vuosisatoja vanhojen aatteiden esittelystä.  Ei tullut epäselväksi, etteikö Ahvio olisi professorin kammiossaan oppinut hienoja sanoja. Mietin yrittikö hän näillä sanoilla ja vaikeaselkoisilla toteamuksilla vakuuttaa lukijan siitä, että nyt viisas mies puhuu ja näin vaikeaselkoista tekstiä kirjoittavaa miestä kannattaa todella uskoa?  Mitä mieltä itse olet tällaisesta lauseesta? ”Vihreän ekologismin uskonnollisena ytimenä vaikuttaa teosofinen ja antropologinen New Age –tyyppinen esoteerisuus”? Selkokielelle käännettynä ymmärsin asian niin, että on olemassa kristinuskon opetusten kanssa ristiriidassa olevia liikkeitä, jotka kristinuskon opetusten sijasta nostavat ekologisuuden tärkeimmäksi arvokseen.

Vielä pitkälle kirjan puolivälin jälkeenkin Ahvio yhdistää epäkristilliset ja ekologisten pyrkimykset samalle puolelle. Toisin sanoen koska epäkristilliset pyrkimykset (ateismi, kristinuskon todistaminen vääräksi) eivät tietenkään ole kristityn näkökulmasta ok, eivät ekologiset pyrkimyksetkään voi olla ok. Esimerkki sivulta 23: ”Adolf Hitlerin johtamassa kolmannessa valtakunnassa pyrittiin ohjelmallisesti noudattamaan sellaisia ekovihreitä pyrkimyksiä kuten luomuravintoa, luonnonsuojelualueita, naturismia, pakanallisia alkuperäisuskomuksia, holistista tiedettä, eläinten oikeuksia, aurinkokulttia, kasvissyöntiä, kapitalismin- ja modernisminvastaista sosialismia, kaupungistumisvaltaisuutta, rotuhygieenistä eutanasiaa ja abortteja sekä Amerikka-vastaisuutta”. Itse koen tämän tekstin olevan hieman hakemalla haettu ja tarkoituksellisesti yrittää mustamaalata kaikki luonnon suojeluun liittyvä. Valitettavaksi tässäkin vaiheessa kävi mielessäni, onko kirjailuja mennyt aivan sekaisin. Eikö Ahvio ole nähnyt maapallon saastuneita kolkkia, lapsia syntyy saasteiden takia sairaina, syövät yleistyvät, likaiset järvet haisevat, järvissä ei voi uida, hengityssairaudet lisääntyvät ilman pienhiukkasten lisääntyessä. Väittikö Ahvio tosissaan, että kaikki ”ekoilu” on harhaoppista?

Kaukaa haettujen teorioiden jälkeen Ahvio vihdoin tuo esille jotain, minkä itsekin koen voivani allekirjoittaa. Kristinuskoa ja hyötyajattelua on syytetty luonnon tuhoamisesta. Toki, kristinuskohan opettaa, että luonto on luotu ihmistä varten. Osa kristityistä on varmasti elänyt ja edelleen elää edelleen sokeasti tämän ajatuksen mukaisesti. Koska ihminen on luomakunnassa ylimpänä, voi ihminen alistaa luonnon ja kaiken siihen kuuluvan kuten eläimet, alaisuuteensa. Ilman vastuullista ajattelua tuollainen ajattelu voi viedä ihmisen toiminnan itsekkääseen riistotalouteen. Silloin ei ajatella kuin itseään. Sellaisen toiminnan uskoisi Ahviokin ymmärtävän vääräksi. Ja jos ateistit ovat tutustuneet näin ajatteleviin kristittyihin, on heidän helppo saada lisää vettä myllyyn näkemään kristityt itsekkäinä luonnon riistäjinä.

Vasta kirjan puolivälin jälkeen huomio siirtyi ilmastonmuutokseen. Ja tämän tulkitsin olevankin kirjan ydin. Tuotiin esille sitä oliko tämän hetkisessä ilmastonmuutoksessa todella jotain poikkeavaa. Kysyttiin onko ilmasto ylipäänsä edes lämpiämässä. Maapallon ilmastohan on aiemminkin lämmennyt ja kylmennyt riippumatta ihmisen toimista. Kirjassa tuotiin esille ajatus, että maapallon lämpötilan mittaukset eivät olisi aivan valideja mm. jonkun kylmän alueen mittarin oltua hetken pois käytöstä, se nosti mittausten keskiarvolämpöä. Ilmastotutkijat eivät ole yksimielisiä siitä onko nykyinen ilmastonmuutos ihmisperäinen vai ei. Ahvio toki asettuu sille kannalle, että ilmaston muutos ei olisi lainkaan ihmisen aiheuttama.  Kirja väittää, että vihreä liike haluaa tahalleen uskotella ilmaston muutoksen olevan ihmisperäinen, jotta syylisyydentunne saisi ihmiset uskomaan vihreään ohjelmaan ja sen epäkristillisiin juuriin Gaia-uskonnossa. Kirja jopa tuo esille uskaliaan väitöksen: koululaisetkin aivopestään uskomaan ilmastonmuutokseen ja käytetään henkistä väkivaltaa pelottelemalla ekokatastrofin mahdollisuudella.

Miksi Ahvio sitten niin kovasti haluaa kieltää ihmisperäisen ilmastonmuutoksen? Hieman eteenpäin luettuani ymmärsin vihdoin Ahvion pointin, jonka takia olisi hyötyä ajatella, että ilmaston muutosta vastaan ei tarvitse taistella. Fossiilisia polttoaineita pidetään yhtenä pahimmista hiilidioksidin lisääjistä ilmakehässä ja niiden käyttöä on haluttu ilmastosopimuksilla vähentää. Ahvion mukaan kehitysmaiden haasteet olisivat selätettävissä jos maihin saisi rakentaa fossiilisia energialaitoksia.  Ahvio on myös sitä mieltä, että huoli fossiilisten polttoaineiden loppumisesta olisi turhaa. Ylipäänsä kaikki huoli maapallon resurssien riittämisestä on turhaa: Jumala on luonut meille asuinpaikan, jossa on riittävästi resursseja ihmisten tarpeisiin. Ihanan lohdulliseltahan tuo kuulostaa, mutta en silti ole aivan vakuuttunut voinko Ahvion näkemystä uskoa. Vaikka USA:n liuskekaasu- ja öljyreservit kestäisivät vielä vuosiksi eteenpäin niin eikö silti ole ihan hyvä juttu tavoitella uusiutuvaa energiaa? Ahvion mielestä ei, sillä uusiutuvaa energiaa on aivan liian tehotonta ja kun sitä tarjotaan varsinkin kehitysmaihin, jossa se ei riitä kattamaan energian tarvetta, se siten ylläpitää kehitysmaiden köyhyyttä. Tehokkaiden energianlähteiden avulla sen sijaan voitaisiin parantaa vesihygieniaa, terveyttä sekä taloudellinen tilanne saataisiin kohenemaan.

Ahvio on siis fossiilisten polttoaineiden puolestapuhuja. Fossiilisten polttoaineiden etuna on säästä riippumaton saatavuus. Fossiiliset polttoaineet edistäisivät maapallon ihmisten hyvinvointia ja fossiilisten polttoaineiden kieltäminen luonnon säilyttämisen kustannuksella heikentää monien jo heikossa asemassa olevien tilannetta entisestään. Imastomuutokseen käytettävät varat voisi käyttää terveyteen, koulutukseen ja ruokaan. Näiden asioiden priorisointi auttaisi vähäosaisia enemmän kuin päästötavoitteet. Kyllähän tämä periaatteessa ihan hyvältä kuulostaa.

Kirjassa toiseksi viimeisessä luvissa Ahvio tyrmää perusteluineen monet ilmaston lämpiämiseen liittyvät väittämät kuten sen, että ilmaston muutoksen seurauksena merien pinta nousisi tai että suuret jäätiköt sulaisivat erityisen nopeasti ja vaarallisesti juuri nyt ja että ilmaston muutos olisi pahin uhka maapallon köyhille alueilla. Viimeisessä luvussa Ahvio kertoo mitä Raamattu ja kristinusko opettavat ympäristöstä ja luonnosta. Luvussa muistutettiin kuinka Jumala on luonut maapallon resursseineen ja maapallon kantokyky on Jumalan suunnitelmaa. Ahvio vakuuttaa maapallon ja sen biosfäärin olevan vankkarakenteisia, eivät toki täysin haavoittumattomia, mutta hyvin kestäviä ja itseään korjaavia . Koska maapallo ei ole syntynyt sattumalta, se ei ole myöskään herkkä katastrofaaliselle häiriintymisele. Maapallon on suunniteltu ihmisen tarpeita silmällä pitäen.  Ahvio myös vakuuttelee, että maapallon resurssit eivät lopu eikä ihmisen lisääntyminen ole maapallolle ongelma. Kristinuskon mukaan ihminen ei ole uhka luonnolle.

Vihreän ideologian mukaan ihmiset ovat ensisijaisesti uhkaavia kuluttajia ja saastuttajia. Raamatun mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Raamatun mukaan ihmisen ei tule säilyttää maapalloa alkuperäisenä vaan parantaa luomakunnan tilaa oman toimintansa avulla. Ihmisen ja luomakunnan hyvinvointi eivät ole vastakkaisia asioita. Molemmat pyrkimykset tukevat toisiaan!

Vasta aivan kirjan lopussa, sivulla 165/169 Ahvio vapauttaa lukijan ajatuksesta, että kaikki ekoilu olisi epäkristillistä. ”Todellinen luonnonsuojelu on erotettava ideologisesta ekologismista ja vihreästä aatteesta. -- Vihreä liike on samaistettavissa todellisen luonnonsuojelun kanssa yhtä vähän kuin sosialismi on samaistettavissa aidon sosiaalisuuden ja lähimmäisen välittämisen kanssa.”

Harmillista kyllä Ahvio ei tuonut sen enempää esille mitä tämä todellinen luonnonsuojelu sitten on. Aiemmin Ahvio kuitenkin tuomitsi vihreän liikkeen tavoitteina jo luonnonsuojelualueet, luomuravinnon, eläinten oikeudet ja kasvisravinnon. Ehkä kuitenkin Ahvon mukaankin hyviä asioita olisi estää saasteiden päätyminen luontoon, veden säilyttäminen juomakelpoisena ja ilman puhtaana hengitettäväksi.

Loppujen lopuksi. Mitä sain tästä kirjasta. Ainakin hämmennystä. Kirja väittää, että täällä maailmassa on tarkoituksen mukainen vihreän liikkeen agenda, joka yrittää taistella ovelasti kristinuskoa vastaan. Jossain mielessä saan kyllä kiinni tästä ajatuksesta. Kyllähän täällä maailmassa näkyvät erilaiset arvot. Kristilliset ihanteet ovat usein ihan muita kuin maailman markkinoimat ihanteet. Ja näyttäytyyhän tämä maailma toki ihan eri valossa sen perusteella ajatteleeko kristinuskon opetuksen mukaisesti ihmisellä olevan erityisasema luotujen joukossa vai onko luonto syntynyt itsestään evoluution periaatteilla ja lopulta yksi eläin, ihminen alkanut tuhota kaunista maapalloamme. Ateistinen näkökanta näkee maapallon tulevaisuuden olevan vain ihmisten käsissä ja jos ei usko Jumalaan niin varmasti tulevaisuus pelottaa paljon enemmän. Ei ole ketään, jonka hyvään johdatukseen luottaisi. Kristityn ei ainakaan periaatteessa tarvitsisi pelätä ekokatastrofeja.

Luulen ymmärtäväni miksi luontoarvot tuntuvat niin tärkeältä ateistisille liikkeille. Jumalan luoma luonto on kaikkien nähtävillä, Jumalan luomistyössä voimme ymmärtää ja saada kosketuksen myös luonnon Luojasta. Amerikaksi luonnon herättämää tuntemusta voisi kuvailla adjektiivilla ”awesome”. Käännettynä ehkä jotakuinkin ”mielettömän upea” tai ”kunnioitusta herättävä”. Ei kai sitten ihme ole, että vaikka Jumalan haluaisi kieltää, niin luontoa ei voi olla näkemättä ja kokematta ja sille on siten helppo antaa jumalallinen asema.

Vaikka siis toisaalta kristittynä ymmärrän jossain määrin Ahvion pointin niin Ahvion jyrkkä asenne ja monien neutraalienkin asioiden ja epäselvien tutkimustulosten väittäminen kauheiksi harhaoppisiksi valheiksi ei vakuuttanut minua aivan perinpohjaisesti. Ahvio väittää tietävän totuuden. Hän ei jätä mitään epävarmuuden varaan. Kasvissyöjänä minua jäi häiritsemään kasvissyönnin mustavalkoinen tuomitseminen. Toki kasvissyönnillä ja kasvissyönnillä on iso ero. Siis sillä jättääkö lihan syömättä sen takia, että eläimet ovat ihmisten kanssa saman arvoisia, vaiko siksi, että eläinten syöminen kätkee sisälleen stressaavat teurastukset, sen, että tarvitaan paljon vähemmän peltoalaa kasvisten tuottamiseen kuin vastaavan energiamäärän lihan tuottamiseen tai koska kasvisruokavalio on todettu terveellisemmäksi kuin ylenmääräinen lihan syöminen.

Oliko kirjan lukeminen kannattavaa? Kyllä mielestäni. Kirja kaikessa vaikeaselkoisuudessaan ja jossain mielessä ärsyttävässä mustavalkoisuudessaan herätti minussa paljon ajatuksia. Mielestäni uudet näkökulmat ovat aina hyvä asia. On rikastuttavaa saada tarkastella maailmaa myös muusta kuin omasta tutusta perspektiivistä. Kuitenkin kirjaa lukiessani koin myös ahdistusta siitä, että olisinko mahdollisesti ollut aivan vihreän harhaopin johdateltavissa ilman Ahvion paljastamaa totuutta. Toisaalta Ahviolle haluaisin antaa ruusuja silmien avaamisesta, mutta myös risuja siitä, miten kirja pelottelee kammottavilla harhaopeilla, vaarallisilla vihreillä valheilla. Vaikka en olisi ikinä kirjaa lukenut, en usko, että olisin jäänyt yhtään huonommaksi kristityksi. Vaikka Jumala on antanut meille luonnon hyödynnettäväksi, emme saa turmella sitä mielemme mukaisesti. Jos vaihtoehtona on itsekäs luonnon turmeleminen tai ekokatastrofin pelossa luonnon suojeleminen niin kumpi vaihtoehto on pahempi? Valinnoillamme ja teoillamme on seuraukset. Mielestäni meidän ei tarvitse rakentaa valtavaa muuria vihreää liikettä kannattavien ja kristittyjen välille. Myös vihreän liikkeen kannattajat ovat arvokkaita Jumalan luomia ihmisiä, valitettavasti vain Jumalan tuntemisesta osattomia ja siksi antavat suurempaa painoarvoa pelolle ekokatastrofin uhkasta. Kunnioittavassa vuorovaikutuksessa voimme varmasti tehdä hyvää yhteistyötä ja saada vihreätkin kiinnostumaan kristillisestä näkemyksestä luontoa kohtaan. 

Meidän perhe matkalla

Hei kaikki blogin lukijat ja pahoitteluni pienestä hiljaiselosta. Kirjoittaminen on ollut monesti mielessä, mutta lomailevien lasten seurassa kirjoittamisaikaa ei ole oikein liiennyt. Itse palasin töihin Kaksi viikkoa sitten, mutta kesäloma on vielä niin tuoreessa muistissa, että siihen liittyen haluaisin kirjoittaa tämän kertaisen blogitekstini.

Tänä vuonna saimme perheemme kanssa olla niin etuoikeutettuja, että pääsimme viikon lomamatkalle Sisiliaan Italiaan. Matka oli varattu jo viime marraskuussa, joten merkittävää iloa matka toi jo 8kk odoteuksen muodossa. Odotukset olivat korkealla matkan suhteen. Näistä odotuksista matkaa kohtaan puhuimme mieheni kanssa etukäteen. Vaikka kovasti odotimme ihanaa matkaa, niin sen tarkempia suunnitelmia emme halunneet tehdä. Halusimme viettää viikon loman lasten ehdoilla. Halusimme, että erityisesti lapsille jäisi hyvät muistot lomasta ja sitä kautta myös me vanhemmat saisimme kokea loman onnistuneeksi.

Vaikka siis emme lähteneet rakentamaan mitään hienoja suunnitelmia ja odotuksia matkalle, huomasin jossain vaiheessa salaa kuitenkin odottavani täydellisen ihanan reissun. Sellaisen, jossa kaikilla olisi mukavaa koko ajan. Jossa ei riideltäisi. Jossa tunnelma olisi koko ajan mukava ja leppoisa. Toki lomallamme sitten olikin ihania hetkiä, mutta yllättävänkin paljon jouduin kokemaan tunteita, joita en ollut etukäteen itselleni käsikirjoittanut.

Tämä kesä, kuten tiedätte, oli Suomessa poikkeuksellisen kuuma. Suomessa rikottiin hellepäiväennätyksiä ainakin touko- ja heinäkuussa. Heinäkuussa kun matkalle lähdettiin, kuuma ilma oli tuskastuttanut jo pidemmän aikaa Suomessakin. Sisiliassa sää oli samanlainen, hitusen vielä kuumempikin. Oli todella hämmentävää huomata, kovasti odotetulla lomamatkalla kokevansa kuumuuteen kyllästymistä! Mehän olimme maksaneet siitä, että saisimme nauttia lämmöstä! Eihän tuollainen tunne voinut olla sallittua!

Viiden hengen perheessä oli vaikea toteuttaa koko ajan kaikkien perheenjäsenten tarpeita. Joku halusi rannalle, toinen altaalle, kolmas lepäämään ilmastoituun hotellihuoneeseen. Toki kompromisseja teimme ja yritimme parhaamme mukaan järjestää päivät ja viikko niin, että kaikkien toiveet saatiin jossain vaiheessa toteutettua, mutta siitä huolimatta emme voineet välttyä ajoittaiselta tyytymättömyyden aiheuttamalta narinalta.

Parasta ja odotetuinta varmasti oli uima-allaselämä. Lapset nauttivat uimisesta ja vesileikeistä. Minä ja mieheni olisimme ehkä kaivanneet hieman vaihtelevammasta lomaviikosta. Mutta lasten ehdoilla pyrittiin menemään. Toisena lomapäivänä kävimme hotellin yhteiskuljetusbussilla läheisen kaupungin keskustassa ostamassa joitain puuttuvia tarpeita. Lasten mielestä sekin lyhyt reissu olisi voinut jäädä tekemättä. Kuumuus vaivasi eivätkö lapset pystyneet näkemään kaupungissa kävelyä millään tavalla nautinnollisena. Oletuksena taisi olla, että lomalle oltiin tultu nauttimaan, ei kävelemään paahtavassa kaupungissa. Mutta Sisiliaan asti kun oltiin tultu, haluttiin kuitenkin sivistää lapsia sen verran, että tehtiin yhden päivän retki Etnalle. Ajatus tulivuorelle menemisestä innosti myös lapsia. Etnalle olisi voinut lähteä matkan järjestäjän omalle retkelle, mutta lapsemme ja perheemme tuntien vuokrasimme auton, koska arvostimme vapautta pysähtyä tai olla pysähtymättä tarpeen mukaan.

Lapsia retki innosti niin kauan kunnes oltiin istuttu autossa 10 minuuttia. Siitä alkoi kotoisa narina. ”Koska ollaan perillä”, ”Mulla on huono olo”, ”Montako minuuttia vielä?”, ”Sisko koski mua tahalleen!”, ”Enpäs koskenut!”, Kylläpäs koskit!”, ”Äiti, veli löi mua!”, ”Huono olo!”, En jaksa istua”, ”Kuuma!”, ”Eiku kylmä!”, ”Mennään takaisin hotellille!” Tiedättekö sen tunteen kun ajattelee, että kaikkien muiden perheissä loma on pelkkää idylliä ja oma perhe on poikkeava? J

Olen kuullut, että autossa istuminen ei ole kaikissa perheissä ongelma. Olen myös miettinyt miten olemme epäonnistuneet kasvatuksessa kun meidän lapsille autossa matkustaminen on niin kamalan vaikeaa. Emmekö ole vanhempina olleet tarpeeksi jämäköitä? Nyt tuon Etnan reissun aikana pohdin asiaa aivan erityisesti ja uskon oivaltaneeni jotain oleellista. Lapsissamme on samaa erityisherkkyyttä kuin minussa: tunteet koetaan potenssiin sata. Jos kokee kuumuutta, kokee TODELLAKIN kuumuutta, jos kokee tylsyyttä, kokee TODELLAKIN tylsyyttä, jos istumisasento tuntuu puuduttavalta, se TODELLAKIN tuntuu puuduttavalta ja jos siskon kosketus ärsyttää, se TODELLAKIN ärsyttää. Näin ollen on varsin ymmärrettävää miksi kolmen lapsen 1,5h istuminen takapenkillä voi olla aikamoinen suoritus. Kun tämän ymmärsin, huomasin, että minun oli hivenen helpompi ottaa vastaan lasten tunteita. Olennaista on myös oivaltaa, että lapset pahanolon purkaminen vanhempiin ei tarkoita sitä, että lapset tahalleen haluaisivat ärsyttää vanhempia. Narina on vain avunhuutoa ”auttakaa äiti ja isä, meillä on kurja olo, miten tätä voisi helpottaa?” Se mitä ilmeisesti voisimme tehdä, olisi sanoittaa lapsille tätä asiaa, jotta hekin ymmärtäisivät miksi matkan teko heille on niin kovin vaikeaa. Ehkä myös keskustellessa lapset itse oppisivat nimeämään keinoja, jotka heidän matkan tekoa voisivat helpottaa.

Toinen erityisherkkyyteenkin liittyvät elementti joka kulki reissulla mukana, oli alivirittyneisyys ja ylivirittyneisyys. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä olotila. Aika monelle lienee paras tunne kun aktiviteetti on siinä välillä. Toisille se väliin jäävä pätkä janalla on pidempi, toisille taas huomattavan lyhyt. Itse huomaan herkästi olevani alivirittynyt, jolloin en jaksa mitään ja mikään ei innosta. Se on varsin epämiellyttävä tunne. Sitä yritän välttää järjestämällä aivoilleni aktivointia. Vastapainona tunnen myös helposti ylivirittyneisyyttä, jolloin ajatukseni poukkoilevat kun kuula flipperissä. Tätä ali- ja ylivirittyneisyyttä oli havaittavissa myös lapsissamme Etnan matkan aikana. Alivirittyneisyys oli voittavampi: epämiellyttävä olo, jopa pahoinvointi tylsistymisestä paikallaan istumiseen. Kun tällaisessa mielentilassa yhtäkkiä huomasimme maastopalon tien vieressä, pahoinvointi katosi kuin sormia napsauttamalla. Paluumatkalla sitten saimme havaita poikkeavan päivän ja jännittävän retkikokemuksen aiheuttaneen ylivirittyneisyyttä, joka ilmeni varsin levottomana takapenkkikäytöksenä.

Jos automatka unohdetaan hetkeksi, niin retki Etnalle oli kuitenkin lasten kanssa mukava kokemus. Ajoimme autolla niin korkealle kuin pääsimme. Sieltä korkeimmalta autojen paikalta löytyi alppikylää muistuttava parkkipaikka-alue kauppoineen ja ravintoloineen, jossa sai varustaa itsensä loppumatkaa varten. Paljon näkyi heitä, jotka olivat valinneet haasteekseen patikoida Etnan rinteille. Etnan päähuippuhan on aktiivinen kraatteri, jonka luokse ei voi mennä. Jos autopaikalta halusi ylöspäin muuten kuin kävellen, piti lompakko kaivaa esille. Viiden hengen perheeltä seuraavalle tasolle nouseminen vaijerihissillä olisi maksanut 120€. Hissi ei kuitenkaan mennyt korkeimmalle kohdalla asti ja jos sinne halusi, piti jatkaa hissin jälkeen matkaa vielä maastobussilla. Hissi ja bussi maksoi perheeltämme yhteensä 260€. Hinta todella mietitytti, mutta kun Etnalle asti olimme kerran tulleet, niin halusimme kuitenkin viedä kokemuksen loppuun asti ja käydä siellä kaikkein korkeimmalla, aktiivisen kraatterin vieressä olevalla sammuneella kraatterilla. Vaijerihissi oli itsessään jo hauska elämys. Yhteen hissin koppiin mahtui helposti meidän perheen kokoinen seurue. Huipulla oli ilma hieman viileämpi, mutta heinäkuussa legginssit + pitkähihanen paita –yhdistelmällä pärjäsi loistavasti. Huipulla kova tuuli yllätti meidät. 5-vuotiasta kraaterin reunalla kovassa tuulessa seisominen pelottikin. Maisemat toki olivat hienoja ja mukaan lähti pari laavakiveä matkamuistoksi.

Aivot narikkaan-lomailun lisäksi viikkoon mahtui minun osalta myös varsin paljon itsetutkiskelua. Pyörittelin mielessä ristiriitaisia tunteitani. Eikö matkasta olisi pitänyt olla vain ja ainostaan kiitollinen? Huomasin tuskastuvani jatkuvasta kuumuudesta. Lisäksi harmittelin herkkää kuormittumistani.  Tiedän, että kuormitun helposti. Tiedän myös, että minun on todella vaikea tunnistaa milloin olen kuormittumassa. Yleensä kuormittumisen kokemus tulee kuin sormia napsauttamalla. Yhtäkkiä höyhen laskeutuu kuorman päälle ja höyhenen tuoma paino on se viimeinen pisara, jolloin hetkessä oivaltaa saaneensa liikaa taakkaa päälleen. Tiedän, että monet erityisherkät kokevat tarvitsevansa omaa aikaa päivän aikana. Itse en ole oman ajan merkitystä tainnut aivan sisäistää. Nyt matkan aikana sain huomata miltä tuntuu olla 24h perheen saatavilla. Se oli kuormittavaa. Uima-altaalla kyllä sain levätä aurinkotuolissa, mutta silloinkin piti katsoa lasten perään jatkuvasti ja huolehtia, että saivat riittävästi juotavaa, jatkuvasti myös lapset halusivat että katson ja kommentoin heidän temppujaan ja kävivät pyytämässä minua mukaan altaaseen tai pyysivät selvittämään erimielisyyksiään. Tuntui kamalalta huomata, että en olisi jaksanut katsoa ja kommentoida enkä mennä yhdessä altaaseen leikkimään. En olisi halunnut olla sellainen äiti. Olisin halunnut olla äiti, joka on koko ajan aktiivinen ja innokas osallistuman lasten touhuihin. Jos nyt saisimme uudestaan suunnitella tuon lomamme, valitsisimme todennäköisesti hotellin, jossa on lastenkerho. Jotenkin hassusti minulle tuntuu erätappiolta tunnustaa, että tarvitsisin päivittäin lepoajan lapsista. Niin ihania kuin lapset ovatkin, niin minä kuormitun jatkuvasta hälystä ja jatkuvasta käytössä olemisesta. Olen parempi ja virkeämpi äiti kun saan omaa rauhallista aikaa akkujeni lataamiseen.

Ja muut ajatukset. Altaan reunalla aurinkovarjon alla mietin: ”Onko tämä ok? Onko lupa nauttia ja unohtaa maailman murheet?” Kaupustelijat hotellin ulkopuolella muistuttivat maailman todellisuudesta. Kaikki eivät ole yhtä hyvässä tilanteessa kuin me. Päivittäisen toimeentulon hankkiminen on monelle todella raadollista. Kyllähän matka antoi paljon perheellemme. Oli ihana katsella lapset riemua altaalla. Ja kyllä loman saldo perheemme yhteisen olemisen suhteen jäi plussalle. Mutta silti ne muut ihmiset, joille tällainen loma olisi aivan liian kaukainen haave. Miten me voimme nauttia samaan aikaan kun lähimmäisemme kärsivät? Tämän ajatuksen jouduin tietoisesti siirtämään pois aktiivisesta ajattelustani. Aikansa on kaikella. On hyvä tiedostaa lähimmäisten avun tarve, mutta omat akutkin on ajoittain ladattava. Aika on kantaa lähimmäisten taakkoja, mutta aika on varmasti myös lomailuun ja itsensä ja perheensä hemmotteluun.

Kaikesta tästä kuumuus-, syyllistymis- ja kuormittuneisuusnarinasta huolimatta lomamme saldoon mahtui kuitenkin ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa. Parhaita hetkiä olivat kun kaikille sattui hyvä vireystila ja silloin pelleilimme koko perhe yhdessä altaalla. Illan viileydessä rauhalliset perhekävelyt hotellialueella jättivät myös hyviä muistoja. Ihanaa reissussa oli myös kun ei-vielä-englantia-opiskellut arka lapsemme rohkaistui tilaamaan englanniksi ”two Pepsis” ja ”three ice-creams”. Josko tästä heräisi pieni lisämotivaatio syksyllä koulussa alkavaan englannin opiskeluun.

Tästä lomastakin haluan antaa kiitoksen Jumalalle. Kiitos tätä maailmasta, jonka olet luonut. Kiitos, että saamme matkustaa ja nähdä ihmeitäsi myös tosissa maissa. Siunaa Italian ihmisiä. Siunaa Sisiliaa ja anna peltojen kasvaa vaikka kuivuus haittaakin viljelyä. Kiitos yhteisestä loma-ajasta perheemme kanssa. Kiitos ajatuksista, joka pyörivät päässäni. Kiitos että taas sain oppia lisää itsestäni ja lapsistamme. Auta minua hyväksymään itseni kokonaisena pakettina, myös herkkä kuormittuneisuuteni. Siunaa työni äitinä. Auta, että voisin olla riittävän hyvä äiti ja välittää rakkauttasi lapsillemme. Kiitos. Aamen.

Onko jooga ok?

Onko kristityn soveliasta käydä joogassa? Aina välillä esille putkahtelee väitteitä puolesta ja vastaan. Itse sain ensikosketuksen joogaan osallistuessani kanteleensoittokurssille noin kymmenen vuotiaana. Kurssin opettaja tauotti soittamista joogahengitysharjoituksia. Se oli ihan mukavaa. Tuntui kivalta hetkeksi rauhoittaa mieli ympärillä olevasta hälinästä. Tuon ikäisten porukassa joogaamisessa oli myös häivähdys vitsikkyyttä, koska sitä ei mielletty ihan normaaliksi touhuksi.

Seuraavan kerran joogasin raskaana ollessa kun osallistuin raskaana olevien jooga-kurssille. Kurssin tarkoitus oli opettaa rentoutumista synnyttämistä varten. Kurssi oli tosi mukava, silloinkin mielen ja kehon rentouttaminen tuntui hyvältä. Itse synnytyksessä tosin kurssilla annetut opit unohtuivat ”hieman” aika taka-alalle.

Vasta tämän kurssin jälkeen aloin törmätä näkemyksiin, ettei jooga olisikaan välttämättä kristityille soveliasta. Neutraalin positiiviset kokemukseni taustalla kuitenkin vaikuttivat siihen, miten näihin näkemyksiin suhtauduin. Ensimmäinen ajatukseni oli hämmennys. Siis mitä pahaa siinä oli, että kantelekurssilla hengiteltiin hetken aikaa syvään rauhalliseen tahtiin tai siinä kun raskaana ollessani rauhoitettiin hengittämisen avulle kehon jumissa olevia kohtia? Olin hieman harmistunutkin. Miksi taas pitää tehdä jyrkkiä rajoja kristittyjen ja ei-kristittyjen välille? Miksi taas kristinusko pitää saada kuulostamaan ahdasmieliseltä kieltojen listalta?

Ärsyyntymisen lisäksi koin myös toista tunnetta. Koska koen sydämeni pohjassa sitoutuneisuutta kristinuskoa kohtaan, niin toki haluan myös elämässäni tietoisesti valita Raamatun opetuksen mukaisen elämäntavat. En siksi, että tulisin paremmaksi ihmiseksi tai ansaitsisin itselleni taivaspaikan valintojeni ja tekojeni avulla, vaan koska tiedän näiden opetuksen olevan hyväksi minulle. Ne johtavat minut onnellisempaan elämään. Tästä syystä en voinut vain sivuttaa jooga-kysymystä ajatuksella ”ihan sama”.

Radio Deissä oli kerran Viikon debatti –ohjelmassa aiheena jooga. Siinä erilaisten näkemysten omaavat ihmiset kävivät keskustelua aiheesta voiko kristitty joogata. Molemmilla keskustelijoilla oli kristillinen tausta. Toinen perusteli kielteistä aihettaan mm. sillä miten jotkut ihmiset olivat mielen tyhjennettyä kohdanneet pahan (saatanan) läsnäolon. Mielen tyhjentäminen siis avaisi portit henkimaailmaan. Toinen keskustelija taas järjesti jooga-tunteja kristinuskon pohjalta ja näki meditaation ja rauhallisen hengittämisen sopivat loistavasti myös kristinuskon hoitamiseen. Tässä keskustelussa minulle jäi taustalle vakava huoli mahdollisuudesta, että pitkälle vietynä joogaan liittyvä mielen tyhjentäminen voisi johtaa siihen, että joutuisi kosketukseen saatanan kanssa. Huoltani lisäsi kokemus, jonka olin kerran nuorempana saanut sängyssäni unen ja valveen rajamailla. Koin sellainen äärimmäisen pahuuden läsnäolon, mitä en pysty millään tavoin kuvailemaan. En kokenut tukehtuvani niin kuin unihalvauksen yhteydessä usein kerrotaan. Koin vain, että huoneessani oli konkreettinen pahuus. Sydämeni löi pelosta tuhatta ja sataa. En voinut muuta kuin rukoilla ja pyytää Jeesusta avuksi.  Ja se auttoi. Tiesin, että Jeesus on jo voittanut saatanan ja vaikka saatana kuinka pelottelee ja väittää muuta niin Jumala on aina suurempi. Vähitellen sydämeni syke rauhoittui ja sain palata takaisin normaaliin olooni. Mutta tämä kokemus siis nytkin tuki käsitystäni siitä, että henkimaailma on todellinen eikä sen kanssa kannattaisi leikkiä.

Minun yksi rakas harrastus on jumpat. Käyn jumpissa kuntosalilla, jossa on laaja ja monipuolinen jumppatarjonta. Myös joogaa. Koska joogan lisäksi on myös muuta kehon huoltoa kuten body balancea, venyttelyä ja fascia trainingia, en ole kokenut mitään tarvetta lähteä huoltamaan kehoani jooga-tunneille. Nyt kuitenkin osallistun kuntosalin kesähaasteeseen, johon liittyy kaikkien tarjolla olevien tuntien läpikäyminen kesän aikana. Edelleenkään ajatukseni joogaa kohtaan eivät ole 100% kielteisiä. Itseasiassa jopa hivenen uteliain mielin osallistuin jooga-tunnille. Oli jännä mennä kokemaan mitä tuntemuksia jooga-minussa herättäisi.

Niinpä tällä viikolla löysin itseni liikuntasalista odottamassa jooga-tunnin alkamista. Ohjaaja tuli liikuntasaliin korostetun rauhallisesti kävellen. Hän välitti tunnelmaa, että oli täynnä jonkinlaista ylimaallista rauhaa ja halusi sitä jakaa myös meille jooga-tunnille osallistuville. Ohjaaja kertoi, että tekisimme tunnilla jiniä ja jangia: ensin venytellään ja sitten rentoudutaan. Taustalla soi rauhallinen musiikki. Ohjaaja puhui hitaasti ja rauhallisesti. Itse aistin, että tunnilla tavoiteltiin pyhyyttä, tarvetta saada kokea jotain suurempaa kuin mitä arjessa silmillä näemme. Siihen tunteeseen meitä virittivät opettajan rauhallinen puhe, korostettu rauhaa huokuva ilme, puheet ”maagisesta” jinistä ja jangista sekä taustalla soiva musiikki ja hidas rauhallinen hengittäminen.

Itse en täysillä pystynyt keskittymään tunnin antiin. Tuntosarveni olivat hieman koholla enkä voinut rauhoittumisen ohella olla analysoimatta tuntia hieman ulkopuolelta tarkastellen. Mietin, kuinka tunnilla haluttiin välittää osallistujille ajatusta, että ihminen tarvitsee arjen kiireiden tasapainoksi pysähtymistä, rauhoittumista ja että joogan tarjoama maaginen pyhyys ruokkisi ihmisen rauhoittumisen tarvetta. Koska tiesin jostain paljon paremmasta tavasta saada rauha sisälle, koin joogaohjaajan opetuksen säälittävänä irvikuvana siitä mikä totuus oli. Kristinusko on antanut minulle niin paljon. Yhteys Jumalaan on jotain niin ylimaallista ja ihanaa, että mikään maailmassa ei voi korvata sitä. Yhteys Jumalaan on yhteyttä todelliseen, persoonalliseen rakkauteen.

Joogaaminen perustuu buddhalaisuuteen, jossa tavoitteena on mielen tyhjentäminen ja tyhjyyden kautta valaistuminen. Buddhalaisuudessa ei ole jumalia. Buddhalaisuus on filosofia, tapa elää ja nähdä asiat. Buddhalaisuuden tavoite, valaistuminen, saavutetaan oivaltamalla neljä jaloa kärsimykseen liittyvää totuutta ja kärsimyksestä eroon pääseminen kulkemalla jaloa kahdeksanosaista polkua pitkin. Ideana on siis itse mietiskellen ymmärtää elämän totuus ja saavuttaa elämän päämäärä eli täydellinen mielenrauha. Ei ihme, että buddhalainen filosofia vetää meitä kiireisiä länsimaalaisia puoleensa!

Luin joskus Nicky Grumbelin kirjaa Hyvä kysymys. Siitä löysin kolahtavan kohdan, jonka kirjoitin paperin kulmaan ylös:  ”Elämä ilman Jeesuksen kautta syntyvää yhteyttä Jumalaan on kuin televisio ilman antennia. Monet näyttävät olevan tyytyväisiä, koska eivät tiedä paremmasta”. Tänään etsiessäni erästä toista paperia, löysin tuon muistiin kirjotetun tekstin. Tuntui, että se sopii yhteen loistavasti tähän jooga-aiheeseen. Ei ihme, että jooga vetää meitä länsimaisia ihmisiä puoleensa. Monet meistä ovat hylänneet kristinuskon. Kuvittelemme, että kristinusko on jotain tylsää ja ahdasmielistä. Jotain mihin yhdistyy tylsät ja kuivakat mummot. Jotain, jotain, mitä rajoittaa hauskan pitämistä ja jotain mistä puuttuu ylimaalliset kokemukset. Buddhalainen filosofia sen sijaan ei ole kuivakaksi koettu ahdasmielisten mummojen juttu. Joogassa on jotain mageeta ja se sopii kuin nenä päähän uuden arvomaailmamme kanssa, jossa keskiössä on minä itse ja minun itseni hyvän edistäminen. Minä, vain minä, hengittämässä rauhallisesti, sulkemassa tietoisuudesta toiset ihmiset ja heidän tarpeensa. Olemalla välittämättä jostain Jumalalasta, joka varmasti haluaisi vain rajoittaa elämästäni nauttimista.

Summa summarum, tuomitsenko nyt joogan? En. Edelleenkään en lähde barrikadeille kailottamaan Facebookiin, että jooga on syntiä! Synti-sana koetaan usein virheellisesti jokisikin, mikä on kiellettyä. Synnit eivät kuitenkaan oli lista ihmisen kiusaksi kielletyistä asioista. Synnit ovat asioita, jotka vievät meidät kauemmaksi Jumalalasta ja sitä kautta onnellisemmasta elämästä.

Paavalin opetusten mukaisesti 1 Kor 6:12 ”Kaikki on minulle luvallista” --mutta kaikki ei ole hyödyksi. ”Kaikki on minulle luvallista” -- mutta en saa antaa minkään hallita itseäni. ja 1 Kor 10:23: ”Kaikki on luvallista” -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. ”Kaikki on luvallista” --mutta kaikki ei ole rakentavaa. Tähän vedoten ajattelen, että joogaaminen on ok jos kokee joogavenytysten ja rauhallisen hengittämisen tekevän hyvää. Jooga on ok rauhoittumisen välineenä, mutta itse tarkoituksena se voi viedä väärille teille (=kauemmas Jumalasta) ihan niin kuin mikä muukin asia, minkä nostaa Jumalan edelle elämässä.

Itse en jooga-tunnista saanut juurikaan mitään irti. Se mitä siellä tarjottiin, toteutuu minulla muilla keinoin paljon tehokkaammin. Paljon paremmat venyttelyt olen saanut fascia- ja syvävenyttely-tunneilla ja mielen rauhan ja pyhyyden läsnäolon olen saavuttanut moninkertaisesti syvemmin rukousyhteydessä Jumalan kanssa.

Mitä siis ohjeistaisin jos minulta kysytään onko joogaaminen ok ja voiko kristitty joogata. En halua kenellekään jakaa ”kyllä” tai ”ei” vastausta. Sen sijaan haluaisin haastaa jokaisen saamaan asiasta omakohtaisen kokemuksen. Jos joogaaminen houkuttaa niin kokeile joogaa. Älä kuitenkaan jätä sitä siihen. Anna myös kristinuskolle ja Jumalalle mahdollisuus näyttää mitä sillä puolen olisi tarjottavana. Pyydä aidosti Jumalaa tulemaan mukaan elämääsi. Elä yhteydessä Jumalaan rukoillen, Raamattua lukien, kristinuskosta opetusta saaden (Raamattu ei aina ensilukemalla oikein avaudu) ja toisten kristittyjen yhteydessä eläen.  Kun olet molemmille antanut mahdollisuuden, voit itse vastata kysymykseen: ”onko jooga ok?”

Rakastan sua! -kokemuksia avioparikurssista

Oi ihana avioliitto! Kuinka haastavaa voikaan kahden erilaisen ihmisen elämä olla. Molemmat tuovat suhteeseen elmänhistoriansa, lapsuuden perheessään opitut tapansa ja käyttäytymismallit, erilaiset temperamentit, tunneilmaisunsa, sanoitetut ja sanoittamattomat toiveensa sekä tarpeensa. Siinä sitten välillä mietitään mitä ihmettä toinen mahtoi tarkoittaa sanoillaan ja ilmeillään ja miksi ihmeessä toinen toimii kuiin kuin toimii.

Minä menin naimisiin ihanan miehen kanssa. En samanlaisen kuin mitä itse olen vaan sopivasti erilaisen, sellaisen, joka erilaisuudessaan täydentää minua. Minä olen herkkä tunnevuoristorata ja mies tasainen kuin valtatie 8 Pohjanmaalla. Naimisiin mennessä tuntui, että meillä oli vain samanlaisia haaveita tulevaisuuden suhteen. Haaveilimme omakotitalosta maalla, haaveilimme lapsista – lukumäärää emme uskaltaneet ajatella kun tiesimme, että mahdollista olisi, että emme saisi yhtään, bonuksena haaveilimme varmaan myös leppoisasta elämästä, johon mahtuisi piristykseksi hauskoja juttuja kuten matkustelemista. Ja tietysti kaikki tämä onnellisen parisuhteen puitteissa.

Silloin suhteemme alkuaikoina kävimme ensimmäisen kerran Parempi avioliitto ry:n viikonloppuleirillä. Silloin elimme suhteessamme vielä alkuhuumaa. Ärsyttävintä puolissa oli juomalasien laittaminen kaappiin väärään järjestykseen ja likaisten vaatteiden jättäminen lattialle. Leiri oli mukava romanttinen piriste ja antoi ihan hyviä vinkkejä erimielisyyksien käsittelyyn, mutta koska meillä ei ihmeempiä erimielisyyksiä ollut ei leiri myöskään erityisemmin muuttanut elämäämme.

Jatkoimme haaveidemme mukaisen tulevaisuuden maalaamista todeksi.  Naimisiin menosta kuuden vuoden kuluttua meillä oli omakotitalo rakennettuna ja kolme ihanaa lasta. Olimme muodostaneet varsin perinteisen ihanneperheen. Oli talo, oli lapsia ja vanhemmatkin palanneet työelämään. Elämässämme on paljon tapahtunut, mutta edelleenkin pohjimmiltamme koemme, että meillä on hyvä suhde. Ei ole ollut pettämisiä eikä pelkoa pettämisestä, emme mitenkään erityisemmin riitele (no ok, pieniä mykkäkouluja silloin tällöin..) ja molemmat elämme lasten tarpeita täyttäen. Mutta ruuhkavuosien ytimessä elämä alkoi tuntua jotenkin tekniseltä suorittamiselta. ”Mulla alkaa työt aikaisin, hoida sä lasten aamutoimet, mä haen sitten päiväkodista ja iltapäivähoidosta ja hoidan iltaruoan ja vien harrastuksiin. Meetkö sä käymään töitten jälkeen salilla? Mulla on huomenna iltavuoro, niin sulla olisi lasten iltatoimet silloin.” Kun iltavuoron jälkeen tulin kotiin tapasin usein mieheni silmät puoliummessa sängystä makaamasta. Ai mikä parisuhdeaika?

Elimme unelmaamme ja varmasti vielä enemmän elimme elämää, josta monet muut vain haaveilivat. Mutta karu totuus oli läsnä. Hieno talo ei tee ketään onnelliseksi, ihan niin kuin ei tee rahakaan. Kolme lastakaan ei suoraan tee onnelliseksi vaikka ihania ja arvokkaita ovatkin. Jotain puuttui. Meiltä puuttui yhteinen unelma jota kohti elää. Olisimme voineet olla tyytyväisiä ja alkaa nauttia elämästä. Sehän on se, mistä ihmiset usein kertovat haaveilevansa. Mitä se elämästä nauttiminen sitten käytännössä olisi? Aamulla heräämistä töihin, illalla lasten kuljettamista harrastuksiin, viikonloppuisin perheen kanssa retkeilyä ja lomilla matkustelua? Kaikki tuo voi olla todella ihanaa ja mielekästä tai sitten vaan kulissia, josta hehkuttaa Facebook-päivityksissä.

Vähitellen meille alkoi tulla yhä useammin erimielisyyksiä. Ei mitään radikaalia, mutta pienet asiat vain ärsyttivät. Erilaiset temperamentit eivät enää tuntuneetkaan jännittäviltä vaan enemmänkin ristiriitoja aiheuttavilta. Toinen oli kyllä rakas, mutta bonuksena myös ärsyttävä. Oi ihana avioliitto, jossa ”Tahdon” toi turvalliset puitteet myös näiden ristiriitojen kanssa elämiseen. Molemmat olimme kyllä sitoutuneet toisiimme vahvasti, mutta ehkä ajattelimme, että sitoutumisen vahvuus mitataan siinä, kuinka hyvin sietää toisen erilaisuutta.

Koska tiedostamme kuitenkin, että parisuhdetta pitää hoitaa, niin ehdotin taas vaihteeksi avioparitapahtumaan menemistä. Kyllä se miehellekin sopi. Ei kai siitä haittaakaan olisi vaikkemme nyt ihmeempää hyötyäkään odottaneet. Eihän meillä mitään isoa parisuhdekriisiä ollut ja melkein asiasta kuin asiasta pystyimme avoimesti keskustelemaan.  Valitsimme tapahtumaksi Järvenpään Aviopoliksen. Se olisi mukavan lyhyt, viikonlopun mittainen. Kevyempi versio viikon kestävästä Pieksämäen leiristä, jollaiseen emme siis nyt kokeneet tarvetta.

Parempi avioliitto ry:n tapahtumat perustuvat runkoon, jossa ensiksi kuullaan luennoitsija-parien alustus käsiteltävästä aiheesta ja sitten mennään omiin ryhmiin työstämään aihetta oman suhteen tasolla. Ryhmät koostuvat neljästä avioparista, joista yksi on toimii saamansa koulutuksen turvin vetäjäparina. Parit ryhmiin on jaettu taustatietojen perusteella niin, että kussakin ryhmässä olisi jotakuinkin samassa elämäntilanteessa olevia pareja. Introvertteina ajatus parisuhdeasioista keskustelemisesta vieraiden ihmisen kanssa tuntui aluksi vähän kiusalliselta, mutta tässä tapauksessa ryhmäkeskustelut eivät vaatineet smalltalk-taitoja vaan itse tykkäsin kovasti, että kerrankin sai puhua todellisesta asiasta. Ei tarvinnut miettiä mitä muut ajattelivat. Oli ihana huomata, että muillakin pareilla oli pinnan alla samantapaisia haasteita kuin meilläkin. Ja se oli täysin ok tunnustaa.

Tällä kertaa kurssin aiheina olivat ”Rakastumisesta rakkauden tekoihin”, ”Puhumisen ja kuuntelemisen taito”, ”Anteeksiannolla eteenpäin” ja ”Suhdetarpeista lämpöä iholle ja arkeen”. No, en nyt lähde tässä avaamaan sen enempää mitä aiheet pitivät sisällään, mutta jokaisesta aiheesta saimme paljon irti. Ja vaikka olimme kuvitelleet, että pystyisimme ilman kurssiakin keskustelemaan kaikesta mahdollisesta, niin löytyikin paljon yllättäviä asioita, joista emme olleet tajunneet keskustella, mutta jotka kaikesta huolimatta vaikuttivat minun ja mieheni väliseen vuorovaikutukseen.

Avioparikurssin jälkeen oli jotenkin puhdistunut olo. Olimme saaneet heittää alitajunnassa suhdetta rasittaneet asiat pois ja saimme mahdollisuuden alkaa piirtää uudelle puhtaalle paperille uutta onnellisempaa suhdetta meille kahdelle.

Vaikka viikonlopun tapahtuma antoi paljon, niin en edellenkään usko, että parisuhteemme on nyt pysyvästi täydellinen tästä eteenpäin. Ennemmin tuntuu, että olisi kiva osallistua vielä jossain vaiheessa Pieksämäen viikon kestävälle leirille. Viikonlopun aikana oli kaksi mahtavaa päivää rakkaan mieheni seurassa, miksemme saman tien viettäisi seitsemää ihanaa päivää perätysten? J

On muuten jännä, että on tosi ok Facebookissa kertoa kuinka ihanasti parisuhde menee, on ok nalkuttaa aviomiehen tekemisistä töissä, on ok erota, mutta ei ole ok kertoa, että parisuhteessa on haasteita tai että itsessä olisi syytä miksi suhde ei voi täydellisesti. Ainakin median perusteella eron syyt löytyvät lähes aina narsistisesta puolisosta. Tuolla parisuhdetapahtumassa molemmat joutuivat katsomaan itseään peilistä. Molemmat saimme huomata, että omassa toiminnassakin oli parantamista.

Nyt tuosta tapahtumasta on muutama päivä. Mitä minulle jäi käteen? Luulin tuntevani aviomieheni hyvin, mutta opinkin tuntemaan häntä vielä lisää. Lisää oppimalla sain lisää rakastettavaa. Molemmat saimme hyviä oivalluksia, joiden innoittamana olemme huomioineet toisiamme kuin suhteen alkuaikoina. Ihanaa elää 13 vuoden yhteiselon jälkeen uudestaan suhteen alkuhuumaa. <3