Onko jooga ok?

Onko kristityn soveliasta käydä joogassa? Aina välillä esille putkahtelee väitteitä puolesta ja vastaan. Itse sain ensikosketuksen joogaan osallistuessani kanteleensoittokurssille noin kymmenen vuotiaana. Kurssin opettaja tauotti soittamista joogahengitysharjoituksia. Se oli ihan mukavaa. Tuntui kivalta hetkeksi rauhoittaa mieli ympärillä olevasta hälinästä. Tuon ikäisten porukassa joogaamisessa oli myös häivähdys vitsikkyyttä, koska sitä ei mielletty ihan normaaliksi touhuksi.

Seuraavan kerran joogasin raskaana ollessa kun osallistuin raskaana olevien jooga-kurssille. Kurssin tarkoitus oli opettaa rentoutumista synnyttämistä varten. Kurssi oli tosi mukava, silloinkin mielen ja kehon rentouttaminen tuntui hyvältä. Itse synnytyksessä tosin kurssilla annetut opit unohtuivat ”hieman” aika taka-alalle.

Vasta tämän kurssin jälkeen aloin törmätä näkemyksiin, ettei jooga olisikaan välttämättä kristityille soveliasta. Neutraalin positiiviset kokemukseni taustalla kuitenkin vaikuttivat siihen, miten näihin näkemyksiin suhtauduin. Ensimmäinen ajatukseni oli hämmennys. Siis mitä pahaa siinä oli, että kantelekurssilla hengiteltiin hetken aikaa syvään rauhalliseen tahtiin tai siinä kun raskaana ollessani rauhoitettiin hengittämisen avulle kehon jumissa olevia kohtia? Olin hieman harmistunutkin. Miksi taas pitää tehdä jyrkkiä rajoja kristittyjen ja ei-kristittyjen välille? Miksi taas kristinusko pitää saada kuulostamaan ahdasmieliseltä kieltojen listalta?

Ärsyyntymisen lisäksi koin myös toista tunnetta. Koska koen sydämeni pohjassa sitoutuneisuutta kristinuskoa kohtaan, niin toki haluan myös elämässäni tietoisesti valita Raamatun opetuksen mukaisen elämäntavat. En siksi, että tulisin paremmaksi ihmiseksi tai ansaitsisin itselleni taivaspaikan valintojeni ja tekojeni avulla, vaan koska tiedän näiden opetuksen olevan hyväksi minulle. Ne johtavat minut onnellisempaan elämään. Tästä syystä en voinut vain sivuttaa jooga-kysymystä ajatuksella ”ihan sama”.

Radio Deissä oli kerran Viikon debatti –ohjelmassa aiheena jooga. Siinä erilaisten näkemysten omaavat ihmiset kävivät keskustelua aiheesta voiko kristitty joogata. Molemmilla keskustelijoilla oli kristillinen tausta. Toinen perusteli kielteistä aihettaan mm. sillä miten jotkut ihmiset olivat mielen tyhjennettyä kohdanneet pahan (saatanan) läsnäolon. Mielen tyhjentäminen siis avaisi portit henkimaailmaan. Toinen keskustelija taas järjesti jooga-tunteja kristinuskon pohjalta ja näki meditaation ja rauhallisen hengittämisen sopivat loistavasti myös kristinuskon hoitamiseen. Tässä keskustelussa minulle jäi taustalle vakava huoli mahdollisuudesta, että pitkälle vietynä joogaan liittyvä mielen tyhjentäminen voisi johtaa siihen, että joutuisi kosketukseen saatanan kanssa. Huoltani lisäsi kokemus, jonka olin kerran nuorempana saanut sängyssäni unen ja valveen rajamailla. Koin sellainen äärimmäisen pahuuden läsnäolon, mitä en pysty millään tavoin kuvailemaan. En kokenut tukehtuvani niin kuin unihalvauksen yhteydessä usein kerrotaan. Koin vain, että huoneessani oli konkreettinen pahuus. Sydämeni löi pelosta tuhatta ja sataa. En voinut muuta kuin rukoilla ja pyytää Jeesusta avuksi.  Ja se auttoi. Tiesin, että Jeesus on jo voittanut saatanan ja vaikka saatana kuinka pelottelee ja väittää muuta niin Jumala on aina suurempi. Vähitellen sydämeni syke rauhoittui ja sain palata takaisin normaaliin olooni. Mutta tämä kokemus siis nytkin tuki käsitystäni siitä, että henkimaailma on todellinen eikä sen kanssa kannattaisi leikkiä.

Minun yksi rakas harrastus on jumpat. Käyn jumpissa kuntosalilla, jossa on laaja ja monipuolinen jumppatarjonta. Myös joogaa. Koska joogan lisäksi on myös muuta kehon huoltoa kuten body balancea, venyttelyä ja fascia trainingia, en ole kokenut mitään tarvetta lähteä huoltamaan kehoani jooga-tunneille. Nyt kuitenkin osallistun kuntosalin kesähaasteeseen, johon liittyy kaikkien tarjolla olevien tuntien läpikäyminen kesän aikana. Edelleenkään ajatukseni joogaa kohtaan eivät ole 100% kielteisiä. Itseasiassa jopa hivenen uteliain mielin osallistuin jooga-tunnille. Oli jännä mennä kokemaan mitä tuntemuksia jooga-minussa herättäisi.

Niinpä tällä viikolla löysin itseni liikuntasalista odottamassa jooga-tunnin alkamista. Ohjaaja tuli liikuntasaliin korostetun rauhallisesti kävellen. Hän välitti tunnelmaa, että oli täynnä jonkinlaista ylimaallista rauhaa ja halusi sitä jakaa myös meille jooga-tunnille osallistuville. Ohjaaja kertoi, että tekisimme tunnilla jiniä ja jangia: ensin venytellään ja sitten rentoudutaan. Taustalla soi rauhallinen musiikki. Ohjaaja puhui hitaasti ja rauhallisesti. Itse aistin, että tunnilla tavoiteltiin pyhyyttä, tarvetta saada kokea jotain suurempaa kuin mitä arjessa silmillä näemme. Siihen tunteeseen meitä virittivät opettajan rauhallinen puhe, korostettu rauhaa huokuva ilme, puheet ”maagisesta” jinistä ja jangista sekä taustalla soiva musiikki ja hidas rauhallinen hengittäminen.

Itse en täysillä pystynyt keskittymään tunnin antiin. Tuntosarveni olivat hieman koholla enkä voinut rauhoittumisen ohella olla analysoimatta tuntia hieman ulkopuolelta tarkastellen. Mietin, kuinka tunnilla haluttiin välittää osallistujille ajatusta, että ihminen tarvitsee arjen kiireiden tasapainoksi pysähtymistä, rauhoittumista ja että joogan tarjoama maaginen pyhyys ruokkisi ihmisen rauhoittumisen tarvetta. Koska tiesin jostain paljon paremmasta tavasta saada rauha sisälle, koin joogaohjaajan opetuksen säälittävänä irvikuvana siitä mikä totuus oli. Kristinusko on antanut minulle niin paljon. Yhteys Jumalaan on jotain niin ylimaallista ja ihanaa, että mikään maailmassa ei voi korvata sitä. Yhteys Jumalaan on yhteyttä todelliseen, persoonalliseen rakkauteen.

Joogaaminen perustuu buddhalaisuuteen, jossa tavoitteena on mielen tyhjentäminen ja tyhjyyden kautta valaistuminen. Buddhalaisuudessa ei ole jumalia. Buddhalaisuus on filosofia, tapa elää ja nähdä asiat. Buddhalaisuuden tavoite, valaistuminen, saavutetaan oivaltamalla neljä jaloa kärsimykseen liittyvää totuutta ja kärsimyksestä eroon pääseminen kulkemalla jaloa kahdeksanosaista polkua pitkin. Ideana on siis itse mietiskellen ymmärtää elämän totuus ja saavuttaa elämän päämäärä eli täydellinen mielenrauha. Ei ihme, että buddhalainen filosofia vetää meitä kiireisiä länsimaalaisia puoleensa!

Luin joskus Nicky Grumbelin kirjaa Hyvä kysymys. Siitä löysin kolahtavan kohdan, jonka kirjoitin paperin kulmaan ylös:  ”Elämä ilman Jeesuksen kautta syntyvää yhteyttä Jumalaan on kuin televisio ilman antennia. Monet näyttävät olevan tyytyväisiä, koska eivät tiedä paremmasta”. Tänään etsiessäni erästä toista paperia, löysin tuon muistiin kirjotetun tekstin. Tuntui, että se sopii yhteen loistavasti tähän jooga-aiheeseen. Ei ihme, että jooga vetää meitä länsimaisia ihmisiä puoleensa. Monet meistä ovat hylänneet kristinuskon. Kuvittelemme, että kristinusko on jotain tylsää ja ahdasmielistä. Jotain mihin yhdistyy tylsät ja kuivakat mummot. Jotain, jotain, mitä rajoittaa hauskan pitämistä ja jotain mistä puuttuu ylimaalliset kokemukset. Buddhalainen filosofia sen sijaan ei ole kuivakaksi koettu ahdasmielisten mummojen juttu. Joogassa on jotain mageeta ja se sopii kuin nenä päähän uuden arvomaailmamme kanssa, jossa keskiössä on minä itse ja minun itseni hyvän edistäminen. Minä, vain minä, hengittämässä rauhallisesti, sulkemassa tietoisuudesta toiset ihmiset ja heidän tarpeensa. Olemalla välittämättä jostain Jumalalasta, joka varmasti haluaisi vain rajoittaa elämästäni nauttimista.

Summa summarum, tuomitsenko nyt joogan? En. Edelleenkään en lähde barrikadeille kailottamaan Facebookiin, että jooga on syntiä! Synti-sana koetaan usein virheellisesti jokisikin, mikä on kiellettyä. Synnit eivät kuitenkaan oli lista ihmisen kiusaksi kielletyistä asioista. Synnit ovat asioita, jotka vievät meidät kauemmaksi Jumalalasta ja sitä kautta onnellisemmasta elämästä.

Paavalin opetusten mukaisesti 1 Kor 6:12 ”Kaikki on minulle luvallista” --mutta kaikki ei ole hyödyksi. ”Kaikki on minulle luvallista” -- mutta en saa antaa minkään hallita itseäni. ja 1 Kor 10:23: ”Kaikki on luvallista” -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. ”Kaikki on luvallista” --mutta kaikki ei ole rakentavaa. Tähän vedoten ajattelen, että joogaaminen on ok jos kokee joogavenytysten ja rauhallisen hengittämisen tekevän hyvää. Jooga on ok rauhoittumisen välineenä, mutta itse tarkoituksena se voi viedä väärille teille (=kauemmas Jumalasta) ihan niin kuin mikä muukin asia, minkä nostaa Jumalan edelle elämässä.

Itse en jooga-tunnista saanut juurikaan mitään irti. Se mitä siellä tarjottiin, toteutuu minulla muilla keinoin paljon tehokkaammin. Paljon paremmat venyttelyt olen saanut fascia- ja syvävenyttely-tunneilla ja mielen rauhan ja pyhyyden läsnäolon olen saavuttanut moninkertaisesti syvemmin rukousyhteydessä Jumalan kanssa.

Mitä siis ohjeistaisin jos minulta kysytään onko joogaaminen ok ja voiko kristitty joogata. En halua kenellekään jakaa ”kyllä” tai ”ei” vastausta. Sen sijaan haluaisin haastaa jokaisen saamaan asiasta omakohtaisen kokemuksen. Jos joogaaminen houkuttaa niin kokeile joogaa. Älä kuitenkaan jätä sitä siihen. Anna myös kristinuskolle ja Jumalalle mahdollisuus näyttää mitä sillä puolen olisi tarjottavana. Pyydä aidosti Jumalaa tulemaan mukaan elämääsi. Elä yhteydessä Jumalaan rukoillen, Raamattua lukien, kristinuskosta opetusta saaden (Raamattu ei aina ensilukemalla oikein avaudu) ja toisten kristittyjen yhteydessä eläen.  Kun olet molemmille antanut mahdollisuuden, voit itse vastata kysymykseen: ”onko jooga ok?”

Rakastan sua! -kokemuksia avioparikurssista

Oi ihana avioliitto! Kuinka haastavaa voikaan kahden erilaisen ihmisen elämä olla. Molemmat tuovat suhteeseen elmänhistoriansa, lapsuuden perheessään opitut tapansa ja käyttäytymismallit, erilaiset temperamentit, tunneilmaisunsa, sanoitetut ja sanoittamattomat toiveensa sekä tarpeensa. Siinä sitten välillä mietitään mitä ihmettä toinen mahtoi tarkoittaa sanoillaan ja ilmeillään ja miksi ihmeessä toinen toimii kuiin kuin toimii.

Minä menin naimisiin ihanan miehen kanssa. En samanlaisen kuin mitä itse olen vaan sopivasti erilaisen, sellaisen, joka erilaisuudessaan täydentää minua. Minä olen herkkä tunnevuoristorata ja mies tasainen kuin valtatie 8 Pohjanmaalla. Naimisiin mennessä tuntui, että meillä oli vain samanlaisia haaveita tulevaisuuden suhteen. Haaveilimme omakotitalosta maalla, haaveilimme lapsista – lukumäärää emme uskaltaneet ajatella kun tiesimme, että mahdollista olisi, että emme saisi yhtään, bonuksena haaveilimme varmaan myös leppoisasta elämästä, johon mahtuisi piristykseksi hauskoja juttuja kuten matkustelemista. Ja tietysti kaikki tämä onnellisen parisuhteen puitteissa.

Silloin suhteemme alkuaikoina kävimme ensimmäisen kerran Parempi avioliitto ry:n viikonloppuleirillä. Silloin elimme suhteessamme vielä alkuhuumaa. Ärsyttävintä puolissa oli juomalasien laittaminen kaappiin väärään järjestykseen ja likaisten vaatteiden jättäminen lattialle. Leiri oli mukava romanttinen piriste ja antoi ihan hyviä vinkkejä erimielisyyksien käsittelyyn, mutta koska meillä ei ihmeempiä erimielisyyksiä ollut ei leiri myöskään erityisemmin muuttanut elämäämme.

Jatkoimme haaveidemme mukaisen tulevaisuuden maalaamista todeksi.  Naimisiin menosta kuuden vuoden kuluttua meillä oli omakotitalo rakennettuna ja kolme ihanaa lasta. Olimme muodostaneet varsin perinteisen ihanneperheen. Oli talo, oli lapsia ja vanhemmatkin palanneet työelämään. Elämässämme on paljon tapahtunut, mutta edelleenkin pohjimmiltamme koemme, että meillä on hyvä suhde. Ei ole ollut pettämisiä eikä pelkoa pettämisestä, emme mitenkään erityisemmin riitele (no ok, pieniä mykkäkouluja silloin tällöin..) ja molemmat elämme lasten tarpeita täyttäen. Mutta ruuhkavuosien ytimessä elämä alkoi tuntua jotenkin tekniseltä suorittamiselta. ”Mulla alkaa työt aikaisin, hoida sä lasten aamutoimet, mä haen sitten päiväkodista ja iltapäivähoidosta ja hoidan iltaruoan ja vien harrastuksiin. Meetkö sä käymään töitten jälkeen salilla? Mulla on huomenna iltavuoro, niin sulla olisi lasten iltatoimet silloin.” Kun iltavuoron jälkeen tulin kotiin tapasin usein mieheni silmät puoliummessa sängystä makaamasta. Ai mikä parisuhdeaika?

Elimme unelmaamme ja varmasti vielä enemmän elimme elämää, josta monet muut vain haaveilivat. Mutta karu totuus oli läsnä. Hieno talo ei tee ketään onnelliseksi, ihan niin kuin ei tee rahakaan. Kolme lastakaan ei suoraan tee onnelliseksi vaikka ihania ja arvokkaita ovatkin. Jotain puuttui. Meiltä puuttui yhteinen unelma jota kohti elää. Olisimme voineet olla tyytyväisiä ja alkaa nauttia elämästä. Sehän on se, mistä ihmiset usein kertovat haaveilevansa. Mitä se elämästä nauttiminen sitten käytännössä olisi? Aamulla heräämistä töihin, illalla lasten kuljettamista harrastuksiin, viikonloppuisin perheen kanssa retkeilyä ja lomilla matkustelua? Kaikki tuo voi olla todella ihanaa ja mielekästä tai sitten vaan kulissia, josta hehkuttaa Facebook-päivityksissä.

Vähitellen meille alkoi tulla yhä useammin erimielisyyksiä. Ei mitään radikaalia, mutta pienet asiat vain ärsyttivät. Erilaiset temperamentit eivät enää tuntuneetkaan jännittäviltä vaan enemmänkin ristiriitoja aiheuttavilta. Toinen oli kyllä rakas, mutta bonuksena myös ärsyttävä. Oi ihana avioliitto, jossa ”Tahdon” toi turvalliset puitteet myös näiden ristiriitojen kanssa elämiseen. Molemmat olimme kyllä sitoutuneet toisiimme vahvasti, mutta ehkä ajattelimme, että sitoutumisen vahvuus mitataan siinä, kuinka hyvin sietää toisen erilaisuutta.

Koska tiedostamme kuitenkin, että parisuhdetta pitää hoitaa, niin ehdotin taas vaihteeksi avioparitapahtumaan menemistä. Kyllä se miehellekin sopi. Ei kai siitä haittaakaan olisi vaikkemme nyt ihmeempää hyötyäkään odottaneet. Eihän meillä mitään isoa parisuhdekriisiä ollut ja melkein asiasta kuin asiasta pystyimme avoimesti keskustelemaan.  Valitsimme tapahtumaksi Järvenpään Aviopoliksen. Se olisi mukavan lyhyt, viikonlopun mittainen. Kevyempi versio viikon kestävästä Pieksämäen leiristä, jollaiseen emme siis nyt kokeneet tarvetta.

Parempi avioliitto ry:n tapahtumat perustuvat runkoon, jossa ensiksi kuullaan luennoitsija-parien alustus käsiteltävästä aiheesta ja sitten mennään omiin ryhmiin työstämään aihetta oman suhteen tasolla. Ryhmät koostuvat neljästä avioparista, joista yksi on toimii saamansa koulutuksen turvin vetäjäparina. Parit ryhmiin on jaettu taustatietojen perusteella niin, että kussakin ryhmässä olisi jotakuinkin samassa elämäntilanteessa olevia pareja. Introvertteina ajatus parisuhdeasioista keskustelemisesta vieraiden ihmisen kanssa tuntui aluksi vähän kiusalliselta, mutta tässä tapauksessa ryhmäkeskustelut eivät vaatineet smalltalk-taitoja vaan itse tykkäsin kovasti, että kerrankin sai puhua todellisesta asiasta. Ei tarvinnut miettiä mitä muut ajattelivat. Oli ihana huomata, että muillakin pareilla oli pinnan alla samantapaisia haasteita kuin meilläkin. Ja se oli täysin ok tunnustaa.

Tällä kertaa kurssin aiheina olivat ”Rakastumisesta rakkauden tekoihin”, ”Puhumisen ja kuuntelemisen taito”, ”Anteeksiannolla eteenpäin” ja ”Suhdetarpeista lämpöä iholle ja arkeen”. No, en nyt lähde tässä avaamaan sen enempää mitä aiheet pitivät sisällään, mutta jokaisesta aiheesta saimme paljon irti. Ja vaikka olimme kuvitelleet, että pystyisimme ilman kurssiakin keskustelemaan kaikesta mahdollisesta, niin löytyikin paljon yllättäviä asioita, joista emme olleet tajunneet keskustella, mutta jotka kaikesta huolimatta vaikuttivat minun ja mieheni väliseen vuorovaikutukseen.

Avioparikurssin jälkeen oli jotenkin puhdistunut olo. Olimme saaneet heittää alitajunnassa suhdetta rasittaneet asiat pois ja saimme mahdollisuuden alkaa piirtää uudelle puhtaalle paperille uutta onnellisempaa suhdetta meille kahdelle.

Vaikka viikonlopun tapahtuma antoi paljon, niin en edellenkään usko, että parisuhteemme on nyt pysyvästi täydellinen tästä eteenpäin. Ennemmin tuntuu, että olisi kiva osallistua vielä jossain vaiheessa Pieksämäen viikon kestävälle leirille. Viikonlopun aikana oli kaksi mahtavaa päivää rakkaan mieheni seurassa, miksemme saman tien viettäisi seitsemää ihanaa päivää perätysten? J

On muuten jännä, että on tosi ok Facebookissa kertoa kuinka ihanasti parisuhde menee, on ok nalkuttaa aviomiehen tekemisistä töissä, on ok erota, mutta ei ole ok kertoa, että parisuhteessa on haasteita tai että itsessä olisi syytä miksi suhde ei voi täydellisesti. Ainakin median perusteella eron syyt löytyvät lähes aina narsistisesta puolisosta. Tuolla parisuhdetapahtumassa molemmat joutuivat katsomaan itseään peilistä. Molemmat saimme huomata, että omassa toiminnassakin oli parantamista.

Nyt tuosta tapahtumasta on muutama päivä. Mitä minulle jäi käteen? Luulin tuntevani aviomieheni hyvin, mutta opinkin tuntemaan häntä vielä lisää. Lisää oppimalla sain lisää rakastettavaa. Molemmat saimme hyviä oivalluksia, joiden innoittamana olemme huomioineet toisiamme kuin suhteen alkuaikoina. Ihanaa elää 13 vuoden yhteiselon jälkeen uudestaan suhteen alkuhuumaa. <3

Koululaisten palkitsemisesta

Taas on yksi kouluvuosi päättynyt ja oppilaat siirtyneet kesälaitumille. Itsekin pääsin kevätjuhlassa todistamaan ihania esityksiä ja aistimaan iloisen odottavaista tunnelmaa. Koulumme kevätjuhlassa myös jaettiin perinteiseen tapaan stipendejä mm. opiskeluissa pärjäämisestä, hyvästä urheilumenestyksestä ja toivotunlaisen käyttäytymisen ansiosta.

Vaikka Suomen peruskoulu kuinka tähtää siihen, että jokaisella oppilaalla olisi samat edellytykset koulussa ja elämässä pärjäämiseen niin näin ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Ihmisillä on joitain ominaisuuksia jo geeniperimässään tai temperamentissa, joita ei voi muuttaa vaikka kuinka yrittäisi. Tämän hetkinen yhteiskuntamme suosii ekstroverttiominaisuuksia. Introvertti oppilas ei voi muuttua kaikkien kanssa luontevasti jutustelevaksi ekstrovertiksi vaikka kuinka yrittäisi. Myöskään matematiikan kokeissa pärjääminen ei ole kaikille samanarvoisen panostuksen tulosta.

Stipendeillä sanotaan palkittavan hyvää menestystä, mutta kuinka reilua on palkita ominaisuuksia, jotka nojaavat geeniperimään, temperamenttiin tai mahdollisuuteen harrastaa kilpalajeja? Onko oikein nostaa esille oppilaita, jotka todennäköisesti muutenkin tulisivat pärjäämään loistavasti elämässään? Sanotaan että jokainen ihminen olisi yhtä arvokas. Sitä kutsutaan ihmisarvoksi. Järjestelmämme muistuttaa kuitenkin, että jotkut oppilaat ovat stipendin verran toisia arvokkaampia.

Suurin osa oppilaista on varmasti yrittänyt lukuvuoden aikana parhaansa. Uskon, että jokainen oppilas kaipaa tunnustusta siitä, että on erityisen huomion arvoinen. Urheilukisat voittanut tyttö on jo tunnustuksensa saanut, samoin jatkuvasti 10:n kokeissa saava poika.  Sen sijaan on paljon hienoja ominaisuuksia, jotka eivät tule isossa luokassa esille.

Niin kuin arvata saattaa, oma lapseni ei stipendiä saanut. Hän ei ole nopea oppimaan, mutta yritystä on ollut sitäkin enemmän. Kun lahjakkaammat lapset ovat vielä istuneet kotona aamupalalla, oma lapseni on jo aloittanut koulupäivänsä tukiopetuksessa ja iltapäivällä varsinaisten läksyjen jälkeen tehnyt lisätehtäviä pärjätäkseen luokassa jotakuinkin luokkakavereidensa tasoisesti. Ekaluokkalaisen optimismilla hän uskoi stipendin saavansa kun on niin kovin sinnikäs ollut ja tehnyt kaikkensa oppimisen eteen.  Kesälaitumille hän kuitenkin siirtyi pettyneenä kun kovasti odotettu stipendi menikin luokkatoverille.

Jokaisella oppilaalla on vahvuutensa ja heikkoutensa. Koulun aineissa joku pärjää jossain, joku toisessa, joku loistaa harrastuneisuudessa ja toinen sosiaalisissa taidoissa. Jollakin oppilailla on rikas sisäinen elämä ja hienovarainen toisten kunnioittaminen tai viimeiseen asti hiljaa parhaansa yrittäminen, vaikkei sekään paras yllä numeroarvioinnissa toisten parhaan tasolle. Kaikkien perhe- tai geenitausta ei luo edellytyksiä kouluelämässä pärjäämiseen. Silti jokainen oppilas on arvokas ja ihan huippu! Kaikilla on mahdollisuus menestyä elämässään kun löytää alan, missä voi hyödyntää omia vahvuuksiaan. Tätä haluaisin viestittää kaikille oppilaille sen sijaan että jatkettaisiin jo itsensä loistavaksi tietävien oppilaiden esille nostamista ja palkitsemista ja samalla hienovaraisesti muille viestittämistä ”et ollut stipendin arvoinen”.

Omasta puolestani koko stipendijärjestelmä voitaisiin hylätä, koska koskaan ei voida oppilaita nähdä niin kokonaisvaltaisesti, että heidät voitaisiin erilaisen ominaisuudet huomioiden laittaa rehellisesti paremmuusjärjestykseen. Joku viisas on sanonut, että eniten rakkautta tarvitsevat he, jotka sitä vähiten ansaitsevat. Tätä näkökulmaa toivoisin sovellettavan myös stipendikäytäntöön jos sitä järjestelmää ei kokonaan haluta hylätä.