Elokuisena yönä puhelimeni värisi yöpöydällä. Olin unesta
tokkurassa. En tajunnut ensin miten puhelimeen vastataan. Aikaa kulut puhelinta
sormeillessa. Tärinä jatkui. Soittaja ei luovuttanut. Vihdoin sain vastattua. Toisessa päässä oli
isäni. Isä kertoi, että äitiä oltiin elvyttämässä. Aika pysähtyi.
Äitiä ei saatu virkoamaan. Siitä alkoi uusi ajanjakso. Elämäni
ilman äitiä. Lapsillemme uusi ajanjakso. Elämä ilman mummia, joka oli hoitanut
heitä lukuisat päivät vauvaiästä asti ja jonka luo he olivat usein koulun
jälkeen pyöräilleet.
Olin joskus ajatellut, että mitä sitten kun äiti kuolisi.
Tiesin, että se päivä tulisi joskus. En kuitenkaan arvannut sen tulevan näin
yhtäkkiä. Äidin sydän oli toki oireillut, mutta lääkäri piti sitä vaarattomana.
Muuten äiti eli oikein hyvässä ja aktiivisessa varhaisvanhuudessa. Nautti
elämästään.
En tiedä oliko joku shokkivaiheen reaktio, mutta ensimmäisiä
tunteita tilanteesssa oli yllättävä rauha. Olin vuosi sitten lukenut kirjan
Taivaan rajalla, jossa kerrotaan kuoleman rajalla käyneiden ihmisten
kokemuksia. Kirjassa on niin käsittämättömän upeita kokemuksia paikasta, joka
voidaan ymmärtää taivaaksi. Koska en voinut enää mitenkään omilla teoillani
saada äitiä takaisin, halusin uskoa, että äidillä oli nyt kaikki hyvin. Halusin
uskoa, että äiti oli nyt ihanassa puutarhassa, jossa sanoinkuvailematon kauneus
vallitsi. Siellä äiti saisi nähdä aiemmin edesmenneet rakkaansa ja saisi tavata
Jeesuksen, jota oli kaivannut eläessään.
Meitä on useampia sisaruksia. Kaikki erilaisia. Kaikilla oli
omanlainen suhde äitiin. Myös äidin kuoleman jälkeen jokainen alkoi toimia
omalla tavallaan. Mutta yhdessä rintamassa olemme pysyneet. Erityisen tärkeäksi
olemme kokeneet isämme tukena olemisen. Siinäkin olemme kukin toimineet omalla
tavallamme. Itse olen ollut rauhallinen. Realistinen. Ehkä viileäkin. Herkemmässä
mielentilassa hauraus ja kuori tuntuvat sekoittuvan ja molemmat ovat tuntuneet kovin
todellisilta koko ajan. Mietin välillä mikä olisi oikea tapa toimia ja tuntea.
Siskot järjestävät hautajaisia aktiivisesti, minä huomasin jättäytyväni
vaivihkaa sivuun järjestelyistä. Töistä en ottanut sairaslomaa enkä edes
kertonut äidin kuolemasta. En halunnut sääliä enkä osanottoja. Kukaan siellä en
tuntenut minun äitiäni eikä minun suhdetta äitiini. Minua ei olisi
voimavaraannuttanut yhtään se, että työkaverit olisivat sankoin joukoin
pahoitelleen äitini kuolemaa.
Tällä etäisellä asenteella koin ajoittain toimivani väärin.
Koin olevani huono ja viallinen. Mielikuvissani äidin kuolemaa olisi pitänyt
surra jotenkin konkreettisemmin ja näkyvämmin. Äidin eläessä en osannut
osoittaa riittävästi rakkautta ja kiitollisuutta äitiäni kohtaan. Äiti todella
omisti elämänsä lapsilleen ja lastenlapsille. Kuitenkin aikuisuutta kohti mennessäni
aloimme äidin kanssa olla joistain asioista eri mieltä. Sulkeuduin äidin
seurassa kun koin tulleeni loukatuksi. En pystynyt olemaan aikuinen aikuiselle,
päästämään irti lapsen roolista. Eikä minun olisi pitänyt pystyä parempaan,
sosiaalialaa ja psykologiaa opiskelleena.
Samaan aikaan olen kokenut tunteettomuutta, mutta
tiedostamattomalla tasolla pinnan alla erilaiset tunteet ovat vaihdelleet. Kuolemaa
käsitellessäni olen miettinyt paljon miten tämä lyhyt arvokas elämä pitäisi
käyttää. Yhtenä iltana en sietänyt mieheni tapaa valita alkoholi uupumuksen
hoitokeinoksi. Oksensin elämäni tuskan hänen päälleen. Laskin rakkauspisteitä
alemmas, lukitsin makuuhuoneen oven. Osoitin: en arvosta sinua enkä tapasi
hoitaa tunnetuskaa alkoholilla.
Hautajaisvaateostoksilla itketti autossa oma surkeuteni.
Ahdisti lähteä kauppakeskukseen iloisten shoppailijoiden pariin. Aluksi vaan
istuin autossa. Lykkäsin ostoksille lähtemistä. Kirjoitin ajatuksiani puhelimen
muistiin. Katselin parkkihallissa kulkevia ihmisiä. Toivoin, etten törmäisi
tuttuihin. En törmännyt.
Nyt äiti on haudattu. Hautajaiset olivat kauniit ja äidin
näköiset. Kristinuskon sanoma elämän jatkumisesta ja jälleennäkemisestä oli
läsnä puheissa. Suru, haikeus, toivo, lohdullisuus, kiitollisuus, rakkaus. Elämä
jatkuu maanpäällä ilman äitiä. Äidin kuolema muistutti kuitenkin tärkeästä:
elämään kuuluu myös kuolema. Elämä on jotain käsittämätöntä. Ja kuolema vasta
käsittämätöntä onkin. Tieteen selityksen päättyvät siihen kun sydän lakkaa
kierrättämästä veressä happea aivoille. Tiede sanoo siihen kaikki päättyy. Joillekin
se selitys riittää. Minulle ei. Pappi
sanoi hautajaisissa: ” Niin pysyvät nämä kolme usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin
niistä on rakkaus (1. Kor. 13:13). Rakkaus on suurin, koska vain se jatkuu näistä
kolmesta kuoleman rajan tuolla puolen. Taivaassa usko muuttuu tietämiseksi ja
toivo saa täyttymyksen, mutta rakkaus on edelleen rakkaus. Jumala on rakkaus ja
Jumala on läsnä taivaassa.” Ikuisen rakkauden syliin haluan jättää äitini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti