Järjettömiä vauva-haaveita

Viime yönä silmät ristissä wc:ssä, kuukautiset myöhässä. Toiveet korkealla. Odottava katse tikussa. Minun täytyi olla raskaana. Kuinka ihana olisi kerto uutinen miehelleni. Ihan kohta tulos valmiina. Ja siinä se oli: ýksi viiva. Ei raskaana. Pieni tyhjyys. Takaisin nukkumaan.

Unessa tikkuun ilmestyi toinen viiva. Olin iloinen. Sitten tuli aamu. Hetken aikaa unen ja valveen rajalla mietin, kumpi tulos oli totta. Katsoin vielä testiä. Edelleen vahva yksi viiva. Ei raskaana.

Aamulla nainen meidän keittiössä. Hämmensi mannapuuroa. Hoiti samalla suklaalla suruaan. Kosmeettista laastaria pettymyksen syvään haavaan.

Kuinka helppoa onkaan uskoa hyväntahtoiseen, rakastavaan Jumalaan kun elämässä tapahtuu ihania asioita. Kuinka epätodelliselta Jumala tuntuukaan vastoinkäymisten kohdalla. Jos Jumala olisi hyvä ja oikeasti olemassa ja vielä uskoisi siihen niin eikö Jumala palkitsisi uskovansa runsailla ihanilla lahjoillaan sen sijaan että piiskaisi vastoinkäymisillä?

Aloin haaveilla neljännestä lapsesta kuusi vuotta sitten. Kolme lastamme olivat saaneet helposti alkunsa, ensimmäisestä yrittämästä. He olivat syntyneet silloin kun halusimme. Ihanaahan se oli. Oli varsin siunattu olo. Mutta kääntöpuolena se antoi ajatuksen, että hallitsemme elämäämme. Pidin meitä erityisinä. Neljännen lapsen olin suunnitellut syntyvät kesällä 2016. Ajattelin, että olisi noloa saada lapsi 4-kymppisenä. Vuonna 2016 olisin ollut vielä 39-vuotias. Vanha äiti, mutta en ihan nolo. Ajattelin myös, että kesä olisi kiva aika saada lapsi. Silloin voisin optimaalisesti aloittaa äitiysloman samaan aikaan kun vanhempi lapsemme aloittaisi koulun. Pilkulleen laskelmoimista. Minun suunnitelma. Koska olin niin etuoikeutettu, pidin itsestäänselvyytenä, että saatoin tehdä sellaisia suunnitelmia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukana. Kun vihdoin tulin raskaaksi, laskettu aika olisi ollut 6/2018. Se raskaus osoittautui kuitenkin tuulimunaksi. Samoin seuraava raskaus. Nyt olen jo 42v. Säälittävää. Eikö vanha nainen voi hyväksyä ikäänsä ja siirtyä uusiin unelmiin? Ihmisen mieli on monimutkainen. Sitä haluaisi olla järkevä. Kyllä me tiedostamme, ettei neljännen lapsen yrityksessä tässä iässä ole paljon järkeä. Siksi emme olekaan pääsääntöisesti kertoneet siitä muille. Tässä tapauksessa haluaisin olla haaveilematta vielä yhdestä lapsesta, mutta kun en pysty. Haave tuntuu olevan ja takertuneen sitkeästi mieleeni. Ihana lempeä unelma.

Vuosien varrella olen oppinut paljon. Suurimpana sen, että elämää emme voi itse hallita, toki voimme itse valita erilaisia suuntia, mihin lähteä elämän polkua kulkemaan, mutta minne tie vie, sitä emme voi hallita. Raamatussa sanotaan ”Itse valjastat hevosesi taisteluun, mutta voitto on Herran kädessä” (Sananl.21:31) On ollut hetkiä, jolloin olen huutanut Jumalalle ääneen katkeruuttani kun asiat eivät ole menneet suunnitelmieni mukaan. Kuin pieni lapsi: ”MINÄ TAHDON, TAHDON, TAHDON!!!”. On vaatinut pitkää matkaa nöyrtyä ajatukseen, että en voi päättää elämän alusta. Uusi elämä ei ala vain koska minä tahdon tai kovasti haluan.

Äitini kertoi kerran keskustelusta, jonka oli kuullut lapsena koulussa. Toinen oppilas hehkutti opettajalle minne oli menossa perheensä kanssa viikonloppuna. Opettaja oikaisi tähän: ”Menette, jos Jumala suo”. Kuulostaa tänä päivänä aika tylyltä lapsen kasvatukselta. Uskon asioista puhuessa pitää olla varovainen kun kukaan ei voi todistaa tieteellisesti, että Jumalaa olisi olemassakaan. Niin montaa ihmistä loukkaa jos väittää Jumalan johtavan elämän sinfoniaa.

Mutta minä uskon siihen. Vuodesta 2015 minussa on tapahtunut paljon kasvua. Kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta ymmärsin paremmin, että uuden elämän synty ei ole minun ja mieheni käsissä. Moni muukaan asia ei ole. Tietyllä tavalla nyt meillä on nyt seesteisemmän hyväksyvämpi olo elämästämme. Osaamme ehkä olla aiempaa kiitollisempia kolmesta lapsestamme. He eivät saaneet alkua ja kehittyneet täydellisiksi ihmisiksi vain koska me toivoimme. Ei, siihen tarvittiin joku suurempi, joka antaa elämän ja mahdollistaa kasvun. Nämä toiveen ja odotuksen vuodet ovat myös kasvattaneet minua ja miestäni paljon. Tunteita olemme joutuneet opetella käsittelemään. Surua, kiukkua, vihaa, loukkaantumisia, pettymyksiä, toiveita, korkealta putoamisia, omista tunteista puhumista, erilaisuuden hyväksymistä. Nyt suhteemme on vakaammalla pohjalla kuin koskaan aiemmin. Olemme mielestämme myös suostuneet aiempaa paremmin Jumalan johdatukseen elämässämme. Vaikka aina omat toiveemme eivät toteutuisikaan niin haluamme uskoa, että Jumalan osoittama suunta on silti meille parempi.

Näillä ajatuksilla varustettuna olin tässä kierrossa jo aika varma, että olisimme vihdoin valmistuneet elämän koulun siltä luokalta, jossa todistus saataisiin neljännen lapsen muodossa. Niin ei sitten käynytkään.

Emme voi tietää tulemmeko ikinä saamaan neljättä lasta. Ikämme puolesta se tuntuu varsin epätodennäköiseltä. Kristittyinä meille elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole tämän maanpäällisen elämän halujen ja nautintojen maksimoiminen. Ehkä meidän elämän tarkoitus on olla ”vain” kolmen lapsen vanhempia. Joka tapauksessa saamme olla äärettömän kiitollisia, vaikka tyytymätön ihmisluonto tahtoo niin herkästi kuvitella, että Jumala on kääntänyt meille selkänsä kun ei kaipaamaamme neljättä lasta meille anna.

Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo mukana. Liian tarkkaa käsikirjoitusta on itse turha laatia. Elämä on seikkailu. Yllätyksiä täynnä. Edelleen valjastemme hevosemme taisteluun, mutta voitto on Herran käsissä.

Tähän aamuun nousta sain

En ole koskaan ollut aamuihminen. Lapsuudestani asti minä olin se, jolle unet maittoivat myöhempään kuin kenellekään muulle. Kun aloitin työelämän, olin iloinen mahdollisuudesta työskennellä kolmessa vuorossa. Välttelin aamuvuoroja. Aikaiset herätykset olivat tuskaa.

Aamuvuoropäivinä minulla oli aina selkeä strategia. Herätyskellon laitoin soimaan niin myöhään kuin mahdollista. Sitten kellon soidessa pikaisesti vaatteet päälle, pikameikki, pika-aamupala ja samassa pyrähdyksessä autoon ja töihin.  Yleensä tulin töihin minuutilleen kun työpäivä alkoi. Halusin ehdottomasti maksimoida aamu-uneni ja siinä onnistuin varsin tehokkaasti. Usein aamuisin lähtiessäni kiireellä töihin mietin haikeudella, että kunhan eläkkeelle pääsen ja kiire loppuu, alan vapaehtoisesti herätä aikaisin nauttimaan nousevan auringon kauneudesta, aamu-usvasta ja maailman pysähtyneisyydestä. Sitten joskus kun olisi aikaa.

Vuorotyö oli kivaa oman aikansa. Lasten kanssa vuorotyö alkoi kuitenkin näyttää nurjan puolensa. Ei ollut enää kivaa olla töissä viikonloppuisin vaikka palkka parempi silloin olikin. Perheen kanssa oli kovin vaikea sopia yhteisiä menoja. Minä vapaapäiväilin viikolla ja muu perhe viikonloppuisin. Minä vietin omaa aikaa arkiaamuisin ja muu perhe ilman minua iltaisin. Viime joulukuussa tein entiselle itselleni yllättävän vedon: vaihdoin vapaaehtoisesti vuorotyöni säännöllisen aamuvuoron töihin. Kahdeksasta neljään, viitenä päivänä viikossa. Yllättäen päälle 4-kymppisenä säännöllinen elämän rytmi ei tuntunutkaan enää hullummalta. Oli luksusta olla joka ilta kotona osallistumassa lasten iltatoimiin.  Ja kiireettömän viikonloppuaamut kotona yhdessä perheen kanssa. Vähitellen työpäivien aamuherätyksetkään eivät tuntuneet niin raskailta kun elimistö tottui säännölliseen rytmiin. Uni tuli helposti illalla ja aamulla aloin herätä välillä jo ennen herätyskelloa. Kiire-kiire-aamut eivät enää tuntuneet palkitsevilta. Uutta palkitsevuutta elämään toi kun ehdin aamulla viikata pienen vuorellisen pyykkiä tai laittaa laatikkoruoan uuniin odottamaan että mieheni ottaisi sen pois hoitaessaan omat aamutoimensa tuntia myöhemmin.

Kolme viikkoa sitten tein uuden entistä radikaalimman aamuliikkeen: Laitoin kellon soimaan 15 minuuttia aiemmin ja päätin lähteä aamukävelylle. Meillä on postilaatikko 300m päässä. Postilaatikolle ja takaisin. Raikkaassa loppukesän aamussa. Maailmassa rauha ja hiljaisuus. Pellolla sumua, aurinko nousemassa. Lintujen äänet metsässä. Nautin. Todella nautin. Jotain epätodellista siinä kyllä olo. Minä ”I hate mornings”-ihminen kävelemässä vapaaehtoisesti klo 6:15 rauhassa hiljaisella hiekkatiellä hengittämässä syvään raikasta aamuilmaa. Pyörittämässä rauhallisesti käsivarsia, kuulostelemassa oman kehon tuntemuksia.  

Kokemus oli sellainen, etten voinut jättää sitä yhteen kertaan. Tein saman seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Nyt olen ulkoillut aamuisin jo kolmen viikon ajan. Sadekaan ei estänyt kävelylle lähtöä. Ja olen nauttinut.

Aamukävelyissä on parasta pysähtyminen. Aamun kiireputki oli osa päivän suoritusputkea. Kauhealla vauhdilla töihin ja työpäivän suorittaminen. Vuosien varrella minulle on tullut enemmän halua kuulostella itseäni ja omia tuntemuksia. Nyt koen tärkeäksi pysähtyä kuuntelemaan itseäni jo ennen töihin menoa. Pysähtyä muistuttamaan itselleni kuka olen, missä maaperässä juureni ovat, mistä lähtökohdista ponnistan uuteen työpäivään.  Haluan muistuttaa itselleni mikä minulle on tärkeää. Haluan käyttää 15 minuuttia joka aamu raikasta aamuilmaa hengittäen, elimistöäni liikkeessä herätellen ja samalla tiedostaen mitkä arvoni ovat. En ehkä muista kiireisen työpäivän aikana aamuajatuksiani, muta uskon, että aamukävelyt ovat kuin lempeää aivohierontaa. Aivot nauttivat pysähtymisestä ja hiljaisuudesta ihan niin kuin lihakset nauttivat hieronnassa käymisestä.

On hauskaa huomata kuinka ihminen voi muuttua elämän aikana. Aamu-unisesta minästä on tullut aikaisten aamujen rauhasta nauttiva minä.

Kun äiti on poissa

Elokuisena yönä puhelimeni värisi yöpöydällä. Olin unesta tokkurassa. En tajunnut ensin miten puhelimeen vastataan. Aikaa kulut puhelinta sormeillessa. Tärinä jatkui. Soittaja ei luovuttanut.  Vihdoin sain vastattua. Toisessa päässä oli isäni. Isä kertoi, että äitiä oltiin elvyttämässä. Aika pysähtyi.

Äitiä ei saatu virkoamaan. Siitä alkoi uusi ajanjakso. Elämäni ilman äitiä. Lapsillemme uusi ajanjakso. Elämä ilman mummia, joka oli hoitanut heitä lukuisat päivät vauvaiästä asti ja jonka luo he olivat usein koulun jälkeen pyöräilleet.

Olin joskus ajatellut, että mitä sitten kun äiti kuolisi. Tiesin, että se päivä tulisi joskus. En kuitenkaan arvannut sen tulevan näin yhtäkkiä. Äidin sydän oli toki oireillut, mutta lääkäri piti sitä vaarattomana. Muuten äiti eli oikein hyvässä ja aktiivisessa varhaisvanhuudessa. Nautti elämästään.

En tiedä oliko joku shokkivaiheen reaktio, mutta ensimmäisiä tunteita tilanteesssa oli yllättävä rauha. Olin vuosi sitten lukenut kirjan Taivaan rajalla, jossa kerrotaan kuoleman rajalla käyneiden ihmisten kokemuksia. Kirjassa on niin käsittämättömän upeita kokemuksia paikasta, joka voidaan ymmärtää taivaaksi. Koska en voinut enää mitenkään omilla teoillani saada äitiä takaisin, halusin uskoa, että äidillä oli nyt kaikki hyvin. Halusin uskoa, että äiti oli nyt ihanassa puutarhassa, jossa sanoinkuvailematon kauneus vallitsi. Siellä äiti saisi nähdä aiemmin edesmenneet rakkaansa ja saisi tavata Jeesuksen, jota oli kaivannut eläessään.

Meitä on useampia sisaruksia. Kaikki erilaisia. Kaikilla oli omanlainen suhde äitiin. Myös äidin kuoleman jälkeen jokainen alkoi toimia omalla tavallaan. Mutta yhdessä rintamassa olemme pysyneet. Erityisen tärkeäksi olemme kokeneet isämme tukena olemisen. Siinäkin olemme kukin toimineet omalla tavallamme. Itse olen ollut rauhallinen. Realistinen. Ehkä viileäkin. Herkemmässä mielentilassa hauraus ja kuori tuntuvat sekoittuvan ja molemmat ovat tuntuneet kovin todellisilta koko ajan. Mietin välillä mikä olisi oikea tapa toimia ja tuntea. Siskot järjestävät hautajaisia aktiivisesti, minä huomasin jättäytyväni vaivihkaa sivuun järjestelyistä. Töistä en ottanut sairaslomaa enkä edes kertonut äidin kuolemasta. En halunnut sääliä enkä osanottoja. Kukaan siellä en tuntenut minun äitiäni eikä minun suhdetta äitiini. Minua ei olisi voimavaraannuttanut yhtään se, että työkaverit olisivat sankoin joukoin pahoitelleen äitini kuolemaa.

Tällä etäisellä asenteella koin ajoittain toimivani väärin. Koin olevani huono ja viallinen. Mielikuvissani äidin kuolemaa olisi pitänyt surra jotenkin konkreettisemmin ja näkyvämmin. Äidin eläessä en osannut osoittaa riittävästi rakkautta ja kiitollisuutta äitiäni kohtaan. Äiti todella omisti elämänsä lapsilleen ja lastenlapsille. Kuitenkin aikuisuutta kohti mennessäni aloimme äidin kanssa olla joistain asioista eri mieltä. Sulkeuduin äidin seurassa kun koin tulleeni loukatuksi. En pystynyt olemaan aikuinen aikuiselle, päästämään irti lapsen roolista. Eikä minun olisi pitänyt pystyä parempaan, sosiaalialaa ja psykologiaa opiskelleena.

Samaan aikaan olen kokenut tunteettomuutta, mutta tiedostamattomalla tasolla pinnan alla erilaiset tunteet ovat vaihdelleet. Kuolemaa käsitellessäni olen miettinyt paljon miten tämä lyhyt arvokas elämä pitäisi käyttää. Yhtenä iltana en sietänyt mieheni tapaa valita alkoholi uupumuksen hoitokeinoksi. Oksensin elämäni tuskan hänen päälleen. Laskin rakkauspisteitä alemmas, lukitsin makuuhuoneen oven. Osoitin: en arvosta sinua enkä tapasi hoitaa tunnetuskaa alkoholilla.

Hautajaisvaateostoksilla itketti autossa oma surkeuteni. Ahdisti lähteä kauppakeskukseen iloisten shoppailijoiden pariin. Aluksi vaan istuin autossa. Lykkäsin ostoksille lähtemistä. Kirjoitin ajatuksiani puhelimen muistiin. Katselin parkkihallissa kulkevia ihmisiä. Toivoin, etten törmäisi tuttuihin. En törmännyt.

Nyt äiti on haudattu. Hautajaiset olivat kauniit ja äidin näköiset. Kristinuskon sanoma elämän jatkumisesta ja jälleennäkemisestä oli läsnä puheissa. Suru, haikeus, toivo, lohdullisuus, kiitollisuus, rakkaus. Elämä jatkuu maanpäällä ilman äitiä. Äidin kuolema muistutti kuitenkin tärkeästä: elämään kuuluu myös kuolema. Elämä on jotain käsittämätöntä. Ja kuolema vasta käsittämätöntä onkin. Tieteen selityksen päättyvät siihen kun sydän lakkaa kierrättämästä veressä happea aivoille. Tiede sanoo siihen kaikki päättyy. Joillekin se selitys riittää. Minulle ei.  Pappi sanoi hautajaisissa: ” Niin pysyvät nämä kolme usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus (1. Kor. 13:13). Rakkaus on suurin, koska vain se jatkuu näistä kolmesta kuoleman rajan tuolla puolen. Taivaassa usko muuttuu tietämiseksi ja toivo saa täyttymyksen, mutta rakkaus on edelleen rakkaus. Jumala on rakkaus ja Jumala on läsnä taivaassa.” Ikuisen rakkauden syliin haluan jättää äitini.