Sain keskenmenon. Raskausviikkoja oli jotakuinkin 11 kun
asia alkoi vaikuttaa selvältä. Epäilykset kyllä heräsivät jo aiemmin.
Raskausviikon 9 paikkeilla raskausoireet hävisivät. Ei pahoinvointia, ei poikkeuksellista
väsymystä, ei vatsan pömpötystä.
Alkaneesta raskaudestani tiesi vain kourallinen ihmisiä. Puolisoni ja
minä, yksi ystäväni ja kolme työkaveria, joille pakon edessä olin joutunut
raskaudesta kertomaan. Historiaamme mahtui myös toinen keskeytynyt raskaus
reilu vuosi sitten. Se viimeistään opetti, että plussa raskaustestissä ei vielä
tarkoita automaattisesti perheen lapsilukumäärän kasvua. Nyt olin valmiiksi jo
vähän varuillani. Toki mietin jostain universaalista näkökulmasta oliko ok olla
varuillaan. Olisiko ollut jotenkin ylevämpää luottaa 100% siihen, että kaikki
tulee menemään hyvän?
Raskauden alku oli erikoinen. Useamman tuloksettoman
yrityskerran jälkeen tärppäsi hieman erikoisissa olosuhteissa. Ei siitä sen
enempää, mutta se antoi minulle vahvan tunteen, että tämä lapsi oli tarkoitettu
syntymään tähän maailmaan. Kun keskenmenon oireet alkoivat, olin ihmeissäni.
Miksi? Miksi kaikki tämä erikoisuus raskauden alun suhteen jos kaiken tarkoitus
oli että raskaus päättyisi viikolla 11?
Kyllä, kyseenalaistin taas kerran Jumalan olemassaolon. Jos
Jumala on olemassa, miksi Jumala salli tällaista? Miksi Jumala salli minun
tulla raskaaksi juuri kun aloitin uudessa työssäni. Miksi raskauspahoinvoinnit
vielä kaiken työnaloitusstressin päälle? Ja sitten. Kesken. Miksi? Miksi? Miksi?
Minulla on ollut mielessä vahva ajatus siitä, että Jumala on
lempeä, Jumala haluaa vain ihmisten parasta. Ja sitten sellainen ajatus, että
uskossa oleminen ”kannattaa”. Että kun kulkee Jumalan kanssa käsi kädessä näitä
maailman polkuja niin Jumala siunaa taivalluksen. Että kun minä annan itseni
Jumalalle niin Jumala antaa minulle lahjojaan. Ajattelin: Minä rukoilen
vastaantulevien ihmisten puolesta, kirjoitan blogiakin niin Jumala sitten
siunaa elämäni ja antaa minulle lapsen, josta haaveilin. Ei se ihan niin
mennytkään. Mikä meni pieleen? Oliko Jumala epäoikeudenmukainen? Vai olinko
minä ymmärtänyt jotain väärin?
Tiedän kyllä, että Jumala näkee asiat paljon, paljon
laajemmassa näkökulmasta kuin mitä itse näen. Minä näen elämän vain oman
kokemukseni kautta. Ja näen vain tähän hetkeen. Jumala tietää mitä huominen tuo
tullessaan. Jumala tietää miten minun elämäni vaikuttaa toisten ihmisten
elämiin. Ja minä olen antanut Jumalalle luvan käyttää minua. Yritän hyväksyä
sen, että bileet alkavat sitten taivaassa. Tämän maailman aikana tarkoitukseni
ei ole maksimoida omaa elämännautintoa. Mutta ei tuollaista ajattelua aina ole
helppo oikeasti hyväksyä. Onko se siten sitä perisyntiä, että aina haluaisi
jotain lisää. Ja tavoittelee niitä asioita, mitä nauttii. Minä satun nauttimaan
kovasti siitä kun näen vatsani kasvavan, pienestä ihmisen alusta
potkuttelemassa sisälläni, vauvasta rinnoillani, ajatuksesta isoista
sisaruksista leikkimässä vauvasiskon- tai –veljen kanssa. Tuntuu jotenkin
tylyltä, että se ajatus, mikä kasvoilleni saa leveimmän hymyn, ei olekaan se
juttu, mitä Jumala olisi suunnitellut elämäni varalle. Onko elämäni tarkoitus
sittenkin palkkatyössäni? Viitenä päivänä viikossa 8h päivässä? Ja iltasella
sitten väsyneenä resurssieni rippeet omille lapsilleni ja viikonloppuisin
jotain extraa?
Tällä hetkellä oloni on tyhjä. Käsikirjoitukseni tulevaa
kesää varten revittiin silpuksi. Mökki on vuokrattu. Mökkeilyn piti ajoittua
juuri äitiysloman kynnykselle. Ajattelin äitiysloman olevan hyvä keino livahtaa
pois uudesta työstäni, joka ei täysin omalta jutultani tunnukaan. Mitä nyt
sitten?
Se mitä tämä keskenmeno on minulle kuitenkin antanut, on lisääntynyt
ihmiselämän arvostus. Kukaan ihminen ei
ole itsestäänselvyys. Jokainen vastaantuleva aikuinen on joskus ollut hauras
ihmistaimi äitinsä kohdussa. Ja Suuremman tahdosta saanut kehittyä valmiiksi
ihmiseksi, syntyä ja jatkaa eloaan aikuiseksi. Se on ihme. Meidän kolme
lastakin ovat ihmeitä. He saivat aikoinaan alkunsa helposti. Luulin, että
kiitos siitä oli minun loistavan kroppani, joka oli niin hyvä raskautumaan ja
kantamaan raskaudet. Kiitos meni kuitenkin väärään osoitteeseen.
Jumala antaa elämän ja päättää elämän pituuden. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua
siitä. Ihmeellisiä ovat tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni
näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään
luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on
kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo
luodut.” Psalmi 139: 13-16
En tiedä miten jatkaa tästä eteenpäin. Kiitän
aviopuolisostani, joka kaiken tämän keskellä seisoo vierelläni. Voisin alkaa
riitelemään Jumalan kanssa. Ottaa pesäeroa. Alkaa ajatelle, että ei Jumalaa ole
olemassakaan. Että paremmin pärjään tässä maailmassa ilman ”joulupukkia”. Mutta
ei minulla muutakaan ole. Uskoni ei ehkä ole kovin vahva, mutta jos hylkään
epätoivoiset uskon rippeeni, niin mitä minulle jää? Vielä suurempi kyynisyys?
Vaikka kipujen keskellä on vaikea uskoa hyvää tahtovaan
Jumalaan, niin muutakaan en voi kuin jatkaa hentoista uskomista ja toivomista.
Pyydän: Jumala, näe minut. Hoida minua. Sinä tiedät mitä minä tässäkin
tilanteessa tarvitsen. Johdata sitä
tietä, mitä sinä haluat minun kulkevan. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti