Tulla omaksi itseksi

Tämän blogin yhteydessä olevassa kohdassa ”tietoja minusta” kerron yhdeksi tavoitteekseni tulla sellaisesi, millaiseksi Jumala minut loi. Tuo ajatus minulla oli kun aloitin tämän blogin nelisen vuotta sitten. Nyt ajatus nousi uudestaan pintaan kun lueskelin humanistisen psykologian uranuurtajan Carl Rogersin ajatuksia. Kirjoitan aiheesta nyt vähän enemmän.

Tiedätkö mitä on olla sinä? Tiedätkö miltä osin olet aito itsesi ja miltä osin sellainen kuin muut haluavat tai ovat halunneet? Millainen olisit, jos sinun ei tarvitsisi välittää muiden mielipiteistä? Oletko opiskellut sitä, mitä todella halusit? Koetko, päätyneesi toisten johdattelemana väärälle alalle? Vai saitko itse vapauden valita, mutta et oikein tiennyt mitä halusit ja päädyit siten elämään sellaista elämää, mikä ei tunnu ihan omalta? Onko tässä vaiheessa elämääsi myöhäistä tehdä uusia valintoja? Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard on sanonut ”Syvin muoto epätoivosta on valita jonakin muuna kuin itsenä oleminen.” Mitä mieltä itse olet tästä ajatuksesta?

Monilla ihmisillä on päällä jonkinlainen roolivaate, johon on ehkä niin tottunut, ettei sitä haluaisi edes riisua pois. Mitä jos roolivaatteen alta ei paljastuisikaan ihminen, jollainen haluaisi olla, sellainen, jota ihailtaisiin? Jonain muuna kuin aitona itsenä olemista voi ylläpitää pelko siitä, että toiset tuomitsevat, että ei kelpaa, puoliso ei rakastaisikaan tai ei saisikaan haluamaansa ihailua. Nyt koronan aikana suurin osa meistä on saanut kokemuksen miltä tuntuu käyttää maskia kasvoillaan. Monille se tuntuu ärsyttävältä, on vaikea hengittää maskin kanssa. Jonain muuna kuin aitona itsenä oleminen on kuin pitäisi jatkuvasti maskia naamalla. Se voi tarkoittaa ulkoisten vaatimusten mukaisen julkisivun ylläpitämistä, tunteiden kyynistä kieltämistä tai kaikessa järkevyyteen vetoamista. On kuitenkin raskas taakka kantaa roolivaatteita päällä tai pitää naamiota kasvoilla. Kuoren rakentaminen ja ylläpitäminen kuluttavat myös paljon energiaa.

Maria Lappi laulaa ”Palaset” –laulussaan ” Tahdon, tahdon kuoria esiin ytimen. Ja kerrokset kauniit, kipeät yksitellen ymmärtää”. Voi olla pelottavaa lähteä etsimään omaa ydintä. Jos sinulle on koko elämäsi ajan kerrottu millainen sinun pitäisi olla, uskallatko yhtäkkiä alkaa kulkemaan toiseen suuntaan, kohti sitä, millainen todellisuudessa olet. Kuinka rohkeasti uskaltaa luopua siitä kuvasta mihin on tottunut ja lähteä vieraaseen suuntaan, etsimään jotain, mitä ei vielä tunne.

Mitä pitäisi tehdä, jotta voisi tulla enemmän omaksi itsekseen? Carl Rogers on sanonut, että kun ihmisellä on vapaus ajatella, tuntea ja olla ihminen, alkaa liikkua todellisen itsensä suuntaan.  Eli tarvitaan vapaus ajatella ja tuntea. Luotettavan ihmisen seurassa on helpompi tuoda esille todellista itseään ja harjoitella itsenä olemista.

Miten aitona itsenä oleminen sitten näkyy? Tarkoittaako se itsekeskeistä ja välinpitämätöntä asennetta toisia kohtaa? Ei. Se tarkoittaa omien rajojen tuntemista ja myös taitoa sanoa tarvittaessa ”ei”. Tyly ja epäystävällinen ei tarvitse olla. Rogersin mukaan prosessissa kohti omaa itseä roolivaatteet lähtevät, ihminen tulee avoimemmaksi, oppii kuuntelemaan herkemmin itseään ja huomaamaan mitä sisällään tapahtuu. Itse lisäisin tähän vielä, että samassa prosessissa ihminen tutustuu omaan sisäiseen lapseensa, suostuu riippuvaiseksi muista ihmisistä ja saa vapauden olla myös tarvitseva ja rikkinäinen. Se, että ymmärtää ja hyväksyy oman ainutlaatuisuuden auttaa myös ymmärtämään ja hyväksymään toisten ihmisten erilaisuuden ja ainutlaatuisuuden.

Humanistinen psykologia painottaa omaksi itseksi tulemista, mutta se ei ole vieras ajatus kristinuskossakaan. Raamatussa sanotaan ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut” (Jes. 43:1) Minä ajattelen, että Jumala on tarkoituksella luonut jokaisen ihmisen erilaiseksi. Se tarkoittaa henkilökohtaista kutsua olemiseen. Olemaan ainutlaatuinen, juuri omanlainen itsensä. Ihmisille annetaan myös erilaisia lahjoja (esim. Luuk 18:12-26), jotka tulisi laittaa hyötykäyttöön. Itse ajattelen, että kun tutustuu itseensä syvemmin, löytää sellaisen itsen, jollainen on aidoimmillaan, sellaisen ihmisen, jonka Jumala minusta on luonut. Samalla löytyvät myös ne lahjat, joita Jumala on meille antanut, jotain missä olemme hyviä, mitä tekemällä voin toteuttaa itseään ja laitaa lahjat hyödyttämään itseä ja muita ihmisiä.

Voi rakas Jumala, auta minua olemaan rohkeasti oma itseni, näkemään vahvuuteni ja myöntämään heikkouteni. Auta minua näkemään ne lahjat, joilla olet minua siunannut ja ottamaan ne käyttöön itseäni, perhettäni ja muita ihmisiä hyödyttämään. Johdata minua tässä elämäni matkalla jotta löytäisin juuri itseni muotoisen ja kokoisen paikan muiden ihmisten joukossa. Aamen.

Maan korvessa ihan itse

 ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”, laulan pienelle lapselleni. En voi tietää, mitä elämä tuo hänelle mukanaan. Mahdollisimman hyvää tietenkin toivon. Että lapseni saisi elää turvassa hyvän elämän ja säästyisi kipeiltä kokemuksilta. 

Lapseni on syntynyt erilaiseen elämään kuin itse aikoinani reilu 40 vuotta sitten. Vielä erilaisempaan elämään syntyi äitini ja hänen äitinsä. Sain juuri käsiini omaa sukuani koskettavan sotavuosien näyttelyesitteen. Esitteessä kerrottiin äitini äidin perheestä: Perheeseen syntyi seitsemän lasta. Isä kuoli vanhimman lapsen ollessa 17-vuotta. Seuraavina vuosina perheestä kuoli kolme lasta. Isän kuoltua vanhin poika otti vastuun tilan hoidosta. Tämä avioitui ja sai vaimonsa kanssa pienen tyttären. Samana vuonna tämä pienen tytön isä joutui sotaan veljensä kanssa. Molemmat kaatuivat. Tässä vaiheessa äitini äiti oli seitsemästä lapsesta ainoana elossa. Siinä saattoi todella sanoa ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Ei sitä nykyelämän helppouteen tottunut ihminen meinaa ymmärtää. Mitä oli elää maailmassa, jossa lapsikuolleisuus oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja jossa sodan aikana miehiä kaatui ja lesket jäivät pienten lastensa kanssa yksin selviämään ilman asumistukia ja lapsilisiä.

Suuret nälkävuodet, kulkutaudit, sodat ja vainot. Kyllä on siinä ihminen joutunut olemaan nöyränä. On siinä ollut tilausta Jumalalle, jonka edessä on saanut painaa pään alas ja hyväksyä, että maanpäällisen elämä on raadollista, mutta kuoleman jälkeen odottaa kirkas kruunu.

Miten on tänä päivänä? Menneisiin vuosiin verrattuna nyt eletään aikalailla pumpulissa. Tarvitsemmeko enää Jumalaa? Kun kaikki on niin hyvin jo nyt niin kaipaammeko enää maanpäällisen elämän päättymistä ja kultaista kruunua Taivaassa? Tarvitsemmeko me enää suojelusenkeleitä turvaksemme vai saammeko riittävän turvan elämän varrelle läheisiltämme ja hyvinvointivaltiolta?

Aikoinaan rippikoulussa minua kosketti Elämän lanka –niminen harjoitus. Siinä kuljimme silmät sidottuina, kädet seuraten isosten virittämää narureittiä. Reitti kuvasti maanpäällistä elämäämme. Ideana oli, että on tie, mitä Jumala haluaa meidän kulkevan. Se on meille hyvää tahtovan Jumalan tahdon mukaista elämää ja se tie johtaa Taivaaseen. Harjoituksessa jokainen kulkija sai reitille mukaan oman suojelusenkelin, jonka tehtävä oli ohjata takaisin reitille, jos joskus oli joutunut harhaan. Houkutuksia meille kulkijoille kehittelivät toiset isoset, jotka olivat kyllä todella hyviä roolissaan harhaanjohtajina. ”Hei, tule tänne juhlimaan meidän kanssa, irrota vaan hetkeksi otteesi langasta niin voit ihan kohta jatkaa taas siinä kulkua”, tai ”hei, tässä matkalla onkin tullut vähän vaikeakulkuinen kohta niin ollaan ohjattu tähän turvallisempi kierotie, irroita ote vaan narusta, katso, tässä on sulle toinen naru, jota nyt pitäisi seurata”. Muistan kun kyyneleet valuivat poskelle kun tämän harjoituksen jälkeen käytiin porukalla läpi harjoitusta. Kuinka helppo onkaan unohtaa hyvää tahtovan Jumalan viitoittama tie ja ajatella, että kyllä mä ihan itse tiedän mikä mulle on minäkin hetkenä parhaaksi.

Olen yrittänyt muistaa rukoilla ”Jumala, anna sun tahdon tapahtua mun elämässä”, mutta sen lisäksi Raamatussa olisi valtava määrä hyviä neuvoja elämän matkalle, jotka auttaisivat kulkemaan oikeaa tietä ja ”elämään ihmisiksi”. Miten siihen Raamattuun vaan tuntuu silti niin nihkeätä tarttua? Onko tämä nyt todellisen elämän Elämän lankaa? Kuiskiiko joku mulle, että ”hei ei sun tartte Raamattua lukea, ihan hyvin pärjäät ilman sitäkin”? No hei enkö muka pärjää? Mikäs tässä voisi mennä pieleen? Jos joudun työttömäksi, niin sitten haen työmarkkinatukea, jos sairastun niin saan sairauspäivärahaa ja valtio kuitenkin maksaa suurimman osan sairaalamaksuistani. Hyvähän tässä on posottaa menemään ilman mitään jumalia?

No, tähän on tultu. Jos nyt taas palataan ajatukseen ”Jos Jumala ja kaikki Raamatun jutut ovatkin totta” niin elämmekö me nyt kuitenkaan ihanteellisessa maailmassa? Entä jos tämä hyvinvointi tuokin sivussa mukanaan suuren harhan siitä, että me ihmiset olemme omavoimaisia emmekä tarvitse Jumalaa, suurta Taivaan ja maan luojaa ja meidän elämän antajaa?

Tätä miettien lauloin lapselleni iltalaulun loppuun: ”Oi laps ethän milloinkaan ottaa sä vois, sun kättäsi enkelin kädestä pois, sun kättäsi enkelin kädestä pois”.