Havahduin yöllä hereille. Tietoisuudessa minä vain. Minun
herääminen. Ympärillä pimeää ja peitto. Voisin nukahtaa uudestaan hetkenä minä
hyvänsä. Mutta tuntui myös hyvältä olla hereillä. Nauttia virikkeettömästä
levollisesta tilasta. En halunnut kuitenkaan olla yksin. Halusin pyytää Jumalaa
siihen hetkeen mukaan. Rukous. Rakas Jumala, siunaa meidän perhettä. Kiitos
siitä miten olet siunannutkin, Ole edelleen meidän kanssamme. Aamen.
Rukous. Sanoa
ääneen tai todeta hiljaa huokauksessa: ”minä en selviä tästä yksin, minä haluan
antaa elämäni suuempii käsiin johdettavaksi.
Joku on joskus sanonut, että rukous on kuin hengitystä.
Jatkuvaa läsnäoloa ja vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Me tarvitsemme happea
koko ajan. Me tarvitsemme Jumalaa koko ajan. Rukous mahdollistaa jatkuvan
yhteydenpidon Jumalan kanssa.
Aiemmissa blogitekstissäni
olen epäillyt Jumalan olemassaoloa. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut sen
jälkeen. Kuitenkin olen oppinut elämässäni turvautumaan Jumalaan. Saan rauhan
kun ajattelen, että on Jumala, joka kuulee minua. Ja vaikka joskus
osoittautuisikin, ettei Jumalaa ole, en katuisi rukouksiani. Ja vaikka epäilen,
se ei estä minua rukoilemasta. Nykyisen uskonkriisini aikaan jatkan
rukoilemista niin kuin aiemminkin. Nyt vaan huomaan usein aloittavani
rukoukseni ”Herra, jos ole olemassa, jos kuulet minua…”
Lapsena minulle opetettiin iltarukous. Se oli sama, minkä
mummoni oli opettanut äidilleni.
Rakas Jumala, taasen
on ilta, yö joutuu, jo nukutaan
Surut lievitä
vanhemmilta, ovat joskus he murheissaan.
Koko maailman kansoja
siunaa.
Kotieläimet läävässä
makaa, nuo lempeät, kiltit niin.
Rakas Jumala tähtein
takaa, näe niidenkin vuoteisiin
Uni rauhaisa kaikille
anna.
Aamen
Teini-ikäisenä rukoilin bussipysäkillä stressaantuneena kun
bussia ei kuulunut. Huoli koulusta myöhästymisestä oli yllättävän suuri. Rakas Jumala, anna bussin tulla pian. Aamen.
Ja sitten parikymppisenä humalassa baarin vessassa. Rakas Jumala auta minua, tiedän, ettei tämä
ole tahtosi mukaista elämää. Auta minua! Ole kanssani! Johdata minua
elämässäni! Aamen.
Ja ne lukemattomat kerrat illalla yksin sängyssä. Rakas Jumala, tiedät kuinka paljon kaipaan
omaa perhettä, kuinka haaveilen lapsista. Johdata minulle hyvä uskovainen
aviomies. Aamen.
Ja joko Jumala on kuullut rukoukseni tai sitten olen elämän
arpajaisissa saanut lottovoiton.
Rukous ja yhteydenpito Jumalan kanssa ovat antaneet minulle
paljon voimia. Olen saanut aina uskoa, että on olemassa suurempi, joka on rakkaus
ja tuo suurempi pitää minusta huolen. Se tietoisuus on luonut minulle
perusturvallisuuden. Sen perusturvallisuuden voimin olen saanut olla
luottavainen ja huoleton. Minun ei ole tarvinnut pelätä huomista. Olen saanut
uskoa Jumalan olevan siellä jo ottamassa minut vastaan.
Tuon perusturvallisuuden tunteen olemme halunneet antaa myös
meidän lapsillemme. Kaikkien kolmen kanssa luemme iltaisin yhdessä jokaisen
oman iltarukouksen
Jeesus armossasi, auta
lapsiasi
Kulje vierellämme,
paras ystävämme.
Siunaa meitä kaikkia.
Aamen
Minä lapsi pienoinen
aamuin illoin
rukoilen.
Pienet kädet yhteen
liitän,
Taivaan Isää aina
kiitän.
Siunaa meitä kaikkia.
Aamen.
Jeesus olen pieni,
kanna sylissä.
Maailma on suuri, ole
lähellä.
Siunaa meitä kaikkia.
Aamen.
Mutta
kuuleko Jumala sitten kaikki rukoukset? Vastaako Jumala kaikkiin rukouksiin?
Entä ne kerrat kun tuntuu että Jumala on hiljaa? Ovatko ne todistusaineistoa sille, että ei
siellä mitään Jumalaa ole? Vai onko totuus se, että me ihmiset emme vaan aina
ymmärrä Jumalan suunnitelmia ja joskus pyydämme asioita, jotka eivät olisi
oikeasti meille hyväksi. Voisiko Jumala rakkaudessaan olla toteuttamatta
pyyntöjämme?
Minulle
rukous on ollut ennen kaikkea kahden keskeinen heti Jumalan kanssa. Muistan kun
opiskelijaillassa ensimmäisen kerran ”jouduin” tilanteeseen, jossa rukoiltiin
vuorotellen pienryhmissä ääneen. Vähänkö hirvitti ja nolostutti! Mutta selvisin
siitä. Yhdessä rukoileminenkin on tottumiskysymys. En ollut aiemmin tottunut
sellaiseen ja siksi se hirvitti. Tilanteessa oli kuitenkin jotain todella
hienoa, rakkaudellista ja yhdistävää.
Nykyään ihania
hetkiä ovat ne kun mieheni kanssa olemme rukoilleet yhdessä. Avanneet sydämemme
ihan auki. Puhuneet ääneen Jumalalalle sydämellämme olevia asioita. Siinä on
jotain todella intiimiä ja herkkää. Oman
kokemukseni mukaan yhdessä rukoileminen todella vahvistaa parisuhdetta.
Lapsena opin
iltarukouksen. Aikuisena olen opetellut rukoileman myös aamuisin. En sitä aina
muista, mutta jotenkin jännästi tuntuu, että niinä aamuina kuin olen muistanut
rukoilla, päivä on mennyt paljon paremmin kuin niinä päivinä, jolloin rukous on
unohtunut. Joko sitten Jumala kuulee rukoukseni ja on auttamassa minua töissäni
tai sitten asenteeni muokkautuu rukoillessani. Ennen työpäivän alkua pyydän
Jumalaa siunaamaan ihmisiä, joita kohtaan työpäivän aikana. Pyydän Jumalaa
tulemaan vaikuttaman työpaikalle luoden välittävää ja rakkaudellista
ilmapiiriä. Rukoilun jälkeen mieleni valtaa rauha ja levollisuus ja huomaan
kuinka asenteeni on positiivinen ja luottavainen. Jes, uusi työpäivä edessä ja
saan elää sen maailman parhaan opastajan johdatuksessa! Ja oikeasti, en nyt
taas tiedä olenko hyväuskoinen, höynäytetty ja itsesuggestion vallassa, mutta koen
todella, että rukous vaikuttaa työpäivääni.
Tämän aiheen
loppuun haluan liitää Antti Kleemolan kappaleen Auta mua. Siinä tulee ihanasti
esille miten rukoukset vaihtuvat elämän aikana, mutta aina sama perustarve
säilyy: emme selviä tästä elämästä yksin ja vaikeuksien keskellä on huojentavaa
kun on joku, jonka puolen kääntyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti