Kädet ristissä


Havahduin yöllä hereille. Tietoisuudessa minä vain. Minun herääminen. Ympärillä pimeää ja peitto. Voisin nukahtaa uudestaan hetkenä minä hyvänsä. Mutta tuntui myös hyvältä olla hereillä. Nauttia virikkeettömästä levollisesta tilasta. En halunnut kuitenkaan olla yksin. Halusin pyytää Jumalaa siihen hetkeen mukaan. Rukous. Rakas Jumala, siunaa meidän perhettä. Kiitos siitä miten olet siunannutkin, Ole edelleen meidän kanssamme. Aamen.
Rukous. Sanoa ääneen tai todeta hiljaa huokauksessa: ”minä en selviä tästä yksin, minä haluan antaa elämäni suuempii käsiin johdettavaksi.

Joku on joskus sanonut, että rukous on kuin hengitystä. Jatkuvaa läsnäoloa ja vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Me tarvitsemme happea koko ajan. Me tarvitsemme Jumalaa koko ajan. Rukous mahdollistaa jatkuvan yhteydenpidon Jumalan kanssa.
Aiemmissa blogitekstissäni olen epäillyt Jumalan olemassaoloa. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut sen jälkeen. Kuitenkin olen oppinut elämässäni turvautumaan Jumalaan. Saan rauhan kun ajattelen, että on Jumala, joka kuulee minua. Ja vaikka joskus osoittautuisikin, ettei Jumalaa ole, en katuisi rukouksiani. Ja vaikka epäilen, se ei estä minua rukoilemasta. Nykyisen uskonkriisini aikaan jatkan rukoilemista niin kuin aiemminkin. Nyt vaan huomaan usein aloittavani rukoukseni ”Herra, jos ole olemassa, jos kuulet minua…”

Lapsena minulle opetettiin iltarukous. Se oli sama, minkä mummoni oli opettanut äidilleni.

Rakas Jumala, taasen on ilta, yö joutuu, jo nukutaan
Surut lievitä vanhemmilta, ovat joskus he murheissaan.
Koko maailman kansoja siunaa.
Kotieläimet läävässä makaa, nuo lempeät, kiltit niin.
Rakas Jumala tähtein takaa, näe niidenkin vuoteisiin
Uni rauhaisa kaikille anna.
Aamen

Teini-ikäisenä rukoilin bussipysäkillä stressaantuneena kun bussia ei kuulunut. Huoli koulusta myöhästymisestä oli yllättävän suuri. Rakas Jumala, anna bussin tulla pian. Aamen.
Ja sitten parikymppisenä humalassa baarin vessassa. Rakas Jumala auta minua, tiedän, ettei tämä ole tahtosi mukaista elämää. Auta minua! Ole kanssani! Johdata minua elämässäni! Aamen.
Ja ne lukemattomat kerrat illalla yksin sängyssä. Rakas Jumala, tiedät kuinka paljon kaipaan omaa perhettä, kuinka haaveilen lapsista. Johdata minulle hyvä uskovainen aviomies. Aamen.
Ja joko Jumala on kuullut rukoukseni tai sitten olen elämän arpajaisissa saanut lottovoiton.
Rukous ja yhteydenpito Jumalan kanssa ovat antaneet minulle paljon voimia. Olen saanut aina uskoa, että on olemassa suurempi, joka on rakkaus ja tuo suurempi pitää minusta huolen. Se tietoisuus on luonut minulle perusturvallisuuden. Sen perusturvallisuuden voimin olen saanut olla luottavainen ja huoleton. Minun ei ole tarvinnut pelätä huomista. Olen saanut uskoa Jumalan olevan siellä jo ottamassa minut vastaan.
Tuon perusturvallisuuden tunteen olemme halunneet antaa myös meidän lapsillemme. Kaikkien kolmen kanssa luemme iltaisin yhdessä jokaisen oman iltarukouksen

Jeesus armossasi, auta lapsiasi
Kulje vierellämme, paras ystävämme.
Siunaa meitä kaikkia.
Aamen

Minä lapsi pienoinen
aamuin illoin rukoilen.
Pienet kädet yhteen liitän,
Taivaan Isää aina kiitän.
Siunaa meitä kaikkia.
Aamen.

Jeesus olen pieni, kanna sylissä.
Maailma on suuri, ole lähellä.
Siunaa meitä kaikkia.
Aamen.

Mutta kuuleko Jumala sitten kaikki rukoukset? Vastaako Jumala kaikkiin rukouksiin? Entä ne kerrat kun tuntuu että Jumala on hiljaa?  Ovatko ne todistusaineistoa sille, että ei siellä mitään Jumalaa ole? Vai onko totuus se, että me ihmiset emme vaan aina ymmärrä Jumalan suunnitelmia ja joskus pyydämme asioita, jotka eivät olisi oikeasti meille hyväksi. Voisiko Jumala rakkaudessaan olla toteuttamatta pyyntöjämme?

Minulle rukous on ollut ennen kaikkea kahden keskeinen heti Jumalan kanssa. Muistan kun opiskelijaillassa ensimmäisen kerran ”jouduin” tilanteeseen, jossa rukoiltiin vuorotellen pienryhmissä ääneen. Vähänkö hirvitti ja nolostutti! Mutta selvisin siitä. Yhdessä rukoileminenkin on tottumiskysymys. En ollut aiemmin tottunut sellaiseen ja siksi se hirvitti. Tilanteessa oli kuitenkin jotain todella hienoa, rakkaudellista ja yhdistävää.

Nykyään ihania hetkiä ovat ne kun mieheni kanssa olemme rukoilleet yhdessä. Avanneet sydämemme ihan auki. Puhuneet ääneen Jumalalalle sydämellämme olevia asioita. Siinä on jotain todella intiimiä ja herkkää.  Oman kokemukseni mukaan yhdessä rukoileminen todella vahvistaa parisuhdetta.

Lapsena opin iltarukouksen. Aikuisena olen opetellut rukoileman myös aamuisin. En sitä aina muista, mutta jotenkin jännästi tuntuu, että niinä aamuina kuin olen muistanut rukoilla, päivä on mennyt paljon paremmin kuin niinä päivinä, jolloin rukous on unohtunut. Joko sitten Jumala kuulee rukoukseni ja on auttamassa minua töissäni tai sitten asenteeni muokkautuu rukoillessani. Ennen työpäivän alkua pyydän Jumalaa siunaamaan ihmisiä, joita kohtaan työpäivän aikana. Pyydän Jumalaa tulemaan vaikuttaman työpaikalle luoden välittävää ja rakkaudellista ilmapiiriä. Rukoilun jälkeen mieleni valtaa rauha ja levollisuus ja huomaan kuinka asenteeni on positiivinen ja luottavainen. Jes, uusi työpäivä edessä ja saan elää sen maailman parhaan opastajan johdatuksessa! Ja oikeasti, en nyt taas tiedä olenko hyväuskoinen, höynäytetty ja itsesuggestion vallassa, mutta koen todella, että rukous vaikuttaa työpäivääni.

Tämän aiheen loppuun haluan liitää Antti Kleemolan kappaleen Auta mua. Siinä tulee ihanasti esille miten rukoukset vaihtuvat elämän aikana, mutta aina sama perustarve säilyy: emme selviä tästä elämästä yksin ja vaikeuksien keskellä on huojentavaa kun on joku, jonka puolen kääntyä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tulla omaksi itseksi

Tämän blogin yhteydessä olevassa kohdassa ”tietoja minusta” kerron yhdeksi tavoitteekseni tulla sellaisesi, millaiseksi Jumala minut loi. Tu...