Takkikriisi
Kävin tänään kaupoilla. Tarkoitus oli
ostaa uudet kengät, mutta en sitten löytänyt mieleisiä ja kengät jäivät
ostamatta. Kaupoissa kulkiessa kuitenkin iskin silmäni sattumalta ihanaan
takkiin. Sovitinkin sitä. Takki oli trendikäs ja sopi loistavasti neljänkympin
kriisiini, jossa yritän kynsin hampain pitää kiinni ajatuksesta, että olen
vielä nuori. Mutta tarvitsinko oikeasti tuota takkia? Minulla oli ihan hyvä
talvitakki entuudestaan. Kaupan takki oli ihana valkoinen, todella arka tosin
likaantumaan. Takin kanssa pitäisi kiertää pihalla aina enemmän tai vähemmän
kuraiset lapsemme kaukaa. Takki oli myös todella lyhyttä mallia. Palelisin
varmasti herkästi vyötärön alueelta sen kanssa ja tällaiselle vilukissalle
yksikin ylimääräinen paleleva alue on liikaa. Mutta näytin kivalta takin
kanssa. Trendikkäältä. Kerrankin. Ja todella harvoin löydän kaupasta vaatteita,
joista tykkään. Kävin kovaa vääntöä ostopäätöksestä pääni sisällä.
Mutta entä jos asiaa miettii vähän
syvällisemmin: Olisiko moraalisesti oikein ostaa takki? Kyllähän ihmisen täytyy
talvella takkia käyttää. Mutta minulla tosiaan oli ennestään jo ihan hyvä
takki. Milloin sitten käyttäisin uutta takkia? Silloin kun takin ei tarvitsisi
kamalasti suojata kylmältä eikä minun tarvitsisi varoa kuraisia lapsia. Esim.
ostoksilla käydessä. Jotta näyttäisin hyvältä ja trendikkäältä. Kuinka tärkeää
minulle oli näyttää hyvältä ja trendikkäältä ostoskeskuksessa? Olisiko se takin
hinnan arvoista? Hieman kipeältä kyllä tuntui tehdä päätös, mutta päätin jättää
takin kauppaan.
Kuinka
paljon kristitty saa panostaa ulkonäköönsä? Elämme Suomessa hyvinvoinnin
keskellä. Meistä monella on varaa laittaa rahaa kampaajakäynteihin,
kosmetologiin, trendikkäisiin vaatteisiin, joilla käydään vain näyttäytymässä
ihmisten ilmoilla ja monet treenaavat myös personal trainerin kanssa itselleen
täydellisen kropan. Onko suhteellisuuden tajumme sumentunut kun ympärillämme
”kaikki muutkin” tekevät samoin? Onko ok panostaa rahallisesti ulkonäköön,
koska ulkonäköä arvostetaan niin kovasti yhteiskunnassamme?
Jatkuvasti törmään myös eri
hyväntekeväisyysjärjestöjen pyyntöihin lahjoittaa rahaa hyvään tarkoitukseen.
Tuntuu, että olen alkanut yhtä useammin tuntenut moraalisen piston sisälläni
jos valitsen käyttää rahani johonkin ei niin ehdottoman tärkeään. Pidän kauniista
tavaroista ja kyllä minulle merkitsee millaisiin vaatteisiin pukeudun. Mutta
entä kaikki osattomat ihmiset ympäri maailmaa? Afrikan nälkää näkevät lapset,
Pohjois-Korean vankileireillä olevat? Kaikki, jotka eivät ole vielä kuulleet
Jeesuksesta? Ja minä mietin, että olisiko ok ostaa trendikäs
näyttäytymistakki? Mutta sitten kuitenkin… en kai voi kaikkia rahojanikaan
laittaa hyväntekeväisyyteen? Tässä yhteydessä tulee mieleen Raamatun kertomus
Lesken rovosta Markus 12: 41-44
|
Takkikriisi
Vähän kummallinen minä
Ajattelin tässä päivityksessä vähän avata itseäni, koska
tapani ajatella ja kokea heijastuu jossain mielessä varmasti kaikkiin muihinkin
kirjoituksiini. Kerron siitä kuinka koen omaavani piirteitä erityisherkkyydestä
ja add:stä. Kukaan ulkopuolinen ei ole minua diagnosoinut. Joku voisi sanoa,
että olen tehnyt vääriä tulkintoja itsestäni. Tulevaisuudessa saatan itsekin
todeta olleeni väärässä joissain tulkinnoissani. Kuitenkin se, mitä nyt
kirjoitan kertoo siitä miten tällä hetkellä koen itseni.
Kun ensimmäisen kerran kuulin erityisherkkyydestä,
ajattelin, että minua se ei kosketa. Ajattelin termin liittyvän hiljaisiin ja
rauhallisiin ihmisiin, joiden aistit ovat erityisen herkkiä. Toki minusta joinain hetkinä sellainenkin puoli löytyy, mutta pääsääntöisesti en kokenut rypeväni herkkyydessä. Tarvittaessa osaan olla varsin ärhäkkä enkä
kokenut omaavani mitenkään erityisen voimakkaita aisteja. Siitä huolimatta jokin
minussa veti muutaman kuukauden ajan tuon termin puoleen. Tein erityisherkkyystestin ja sain melko
korkeat pisteet. Vastausvaihtoehtojen tulkinnasta riippuen olin testin
perusteella joko erityisherkkä tai aivan rajoilla. Kun tutustuin
erityisherkkyyteen enemmän, opin, että erityisherkille yhteistä on vain
aistiärsykkeiden ja tiedon syvällinen prosessointi, tunne-elämän voimakkuus ja
emotionaalinen reaktiokyky, kuormittumisalttius sekä tarkka havainnointikyky.
Kaikki paitsi viimeinen kohta kolahtavat kohdallani.
Erityisherkkyys ei
poissulje persoonallisuuden piirteitä ja erityisherkkä voi olla yhtälailla
introvertti tai extrovertti. Lisäksi erityisherkät jaotellaan vielä
elämyshakuisiin ja ei-elämyshakuisiin. Nimenomaan elämyshakuinen ominaisuuteni
sai minut aluksi epäilemään erityisherkkyyttäni. Kun sain käsiini Janna Satrin
kirjan Sisäinen lepatus, koin suuren harppauksen itseni ymmärtämisessä. Monet
alitajuisesti tunnistamani ominaisuuteni saivat luvan nousta virallisten
ominaisuuksieni joukkoon ilman häpeää. Minulla oli vihdoin lupa olla todella
voimakkaasti tunteva, itkuherkkä, nauruherkkä, yliempaattinen, pää täynnä
rönsyileviä ajatuksia, sain kuormittua, kaivata omiin oloihin, rakastaa
syvällisiä keskusteluja, inhota pinnallisuutta, tuntea oksentamisen tarvetta
kun ajatukset ahdistavat ja stressaantua vuorovaikutustilanteissa kun aistit
ylivirittyneinä yritän tehdä tulkintoja keskustelukumppanin eleistä.
Erityisherkkiä on joidenkin tutkimusten mukaan 15-20%
ihmisistä. En siis kuulu tässä asiassa enemmistöön, mutta en äärimmäiseen
vähemmistöönkään. Erityisherkkyyden löytyminen auttoi minua ymmärtämään pitkään
alitajunnassa olleen ajatuksen: en ole samanlainen kuin suurin osa ihmisistä.
Jollain käsittämättömällä tavalla olin pitkän aikaan kokenut olevani jollain lailla kummallinen. Lisäksi voimakkaat tunnekokemukset olivat ”minun juttu”
ja varsinkin itkuherkkyyteni takia olin joutunut kasvattamaan tietynlaisen
kuoren päälleni, jotten olisi joutunut herkkyyteni kanssa tilanteisiin, jolloin
olisin alkanut itkeä julkisesti ja samalla tehnyt itsestäni oudon ylireagoivan myös toisten
ihmisten silmissä.
Voimakkaiden tunnekokemusteni takia olen kokenut oloni usein
turvattomaksi. Siinäpä yksi syy, miksi menin ihastumaan ihanan tasaiseen ja
turvalliseen mieheen, joka ilmeisestikään ei ole itse erityisherkkä. Toki erilaiset
tavat kokea asioita ovat aiheuttaneet ajoittain pieniä kuoppia yhteiselle
avioliiton taipaleellemme, mutta edelleen olen vankasti sitä mieltä, että
ainakin minä tällaisena ”tuuliviirinä” tarvitsen rinnalleni juuri oman mieheni
kaltaisen ”tasaisen tylsän” puolison.
Erityisherkkyyteni tunnistaminen antoi paljon ymmärrystä
itseni lisäksi myös miehelleni. Olemme käyneet monet keskustelut erilaisia
tavoistamme kokea asioita ja edelleen tuntuu, että olemme keskeneräisiä omien
itsejemme ja toinen toisemme ymmärtämisessä. Mutta silti: ihanaa olla vasta
matkalla! Ihanaa tietää, että vielä 12 yhteisen vuoden jälkeen saamme
innoissamme oppia tuntemaan omaa rakasta puolisoa vielä paremmin. Syventää
tuntemusta ja sitä kautta syventää myös rakkautta.
Tasaisen puolisoni rinnalla huomaan ajoittain omien
tunnekokemusteni tuntuvan aivan erityisen voimakkailta ja oudoiltakin. Mieheni
on kertonut kokeneensa ajoittain sääliä siitä, että joudun kärsimään niin
voimakakista tunteista. Totta, onhan se todella tuskaa kun negatiiviset tunteet
vyöryvät päälle ja täyttävät koko senhetkisen tietoisuuden. Mutta silti,
vastapainona kyky kokea positiivisia tunteita. Se on jotain niin
käsittämättömän ihanaa, että olen ainakin toistaiseksi ollut valmis maksamaan
hinnaksi sietää ajoittaisia musertavia ahdistuksen, häpeän, surun ja vihan
tunteita. Itse olen sitä vastoin
tuntenut sääliä miestäni kohtaa, joka on joutunut jäämään paitsi sellaisista
äärettömän ilon, innostuksen ja onnen tunteista, jotka lennättävät minut
pilviin.
Neurologiassani on erityisenherkkyyden lisäksi myös muita ”erityisiä”
piirteitä. Jossain vaiheessa olin aika vakuuttunut, että minulla olisi ollut
myös add eli tarkkaavaisuushäiriö ja olin jos saanut esitutkimuksissa lähetteen
jatkotutkimuksiin kun sitten kuitenkin päätin keskeyttää prosessin. Ei siitä
sen enempää. Joka tapauksessa add-piirteisiin liittyen minulla on
keskittymisvaikeuksia ja haasteita jokapäiväisten asioiden hoitamisessa.
Lisäksi olen ihan mahdoton lahopää. Nämä ominaisuudet ovat aiheuttaneet minulle
lukemattoman määrän pikkuvaikeuksia, mutta toisaalta esim. lahopäivyys
mahdollistaa myös hyvässä mielessä asioiden unohtamisen ja sitä kautta vähentää
kuormittumistani. Ehkä lahopäivyys on peräti elimistöni puolustuskeino kun aivot
tuppaavat kuormittua monista rönsyilevistä ajatuksista. Teen myös työtä, jossa
olisi hyvä mahdollisuus tuoda vaikeat tilanteet ajatuksissa mukana kotiin,
mutta yleensä työasiat pyyhkiytyvät päästäni sen sileän tien kun astun ulos
työpaikan ovesta ja ihan muut ajatukset valtaavat tietoisuuteni.
Koen siis olevani monin tavoin ”outolintu”. Nuorempana pidin
todellisena ongelmana sitä, että en ollut kuten muut ja kovasti yritin muuttaa
itseäni. Nyt kuitenkin olen melko hyvin hyväksynyt, että Jumala on luonut minut
juuri tällaiseksi ja yritän nähdä ominaisuuteni lahjana Jumalalta. Vaikka
nykyään osaan olla kiitollinenkin erityisherkkyydestäni ja vahvoista tunteista,
en kuitenkaan ajattel olevani parempi ihminen kuin muut. Toisaalta, en myöskään huonompi. Erilaisuus
on rikkautta ja vahvat tunteet rikastuttavat minun elämää. Tunteet eivät
kuitenkaan määritä uskoani. Jumala on suuri ja muuttumaton siitä huolimatta
onko minulle hyvä vai huonopäivä. Jumalan valtavaan rakkauteen ei myöskään
vaikuta koenko minäkin päivänä olevani lähellä vai kaukana Jumalasta. Sellaiseen
Jumalaan on ihana tukeutua aivan jokaisena päivänä.
Rukouksia ja vastauksia
Minulla on tapana höpötellä ajatuksiani Jumalalle 30 min
työmatkan aikana autossa. En laita radiota päälle vaan kirpeässä, hiljaisessa marraskuun
aamussa klo 6:30 kuulen auton moottorin hurinan, auton valokeila valaisee
pimeää peltomaisemaa, josta aloitan matkani kohti työpaikkaani. Usein otan
yhteyttä Jumalaan huokaisemalla ”Tässä minä taas olen…” siitä lähtee
ajatusvirta juoksemaan. Välillä mietin asioita hiljaa mielessäni, välillä puhun
niitä ääneen. Usein noina hetkinä oivallan uusia asioita ja näkökulmia
pohtimiini ajatuksiin. Silloin tulee miettineeksi, antoiko Jumala nämä
ajatukset minulle vai ylihengellistäkö taas ja auttoiko vaan rauhallinen hetki sanoittamaan
ajatuksia, jotka minulla jo valmiiksi olivat alitajunnassa.
Avauduin juuri jokin aika sitten rukouksessa erään ongelmani
kanssa Jumalalle, tunnustin pelkoni asian äärellä ja rukousvastauksena koin
käsittämättömän vahvan rauhallisuuden tunteen. Koin, että Jumala halusi kertoa minulle,
että asia tulee hoitumaan hyvin. Niin, että asia tulee menemään lempeästi juuri
niin kuin itsekin toivoin. Koin, että vastaus oli "turhaan hätäilet, luota
vaan, olet hyvissä käsissä, sinun ei tarvitse stressata tästä asiasta".
Mutta kuinka ollakaan: alkuperäinen huoleni kävi kuitenkin toteen ja jouduin
todella ihmettelemään Jumalalle, miksi annoit minulle tunteen, että kaikki
tulee menemään hyvin, vaikkei sitten mennytkään. Mieheni lohdutti minua asiassa
sanoen, että ehkä rukousvastaukseni kuitenkin liittyi siihen, että "Luota,
Jumalan tahto tulee tapahtumaan (vaikkei se ole sama kuin sinun toive), joka
loppujen lopuksi oli sinullekin hyväksi." Edelleenkin olen kuitenkin sitä
mieltä, että "rukousvastaukseni" ei tällaista näkökulmaa
viestittänyt.
Oman ulottuvuutensa asiaan tuo "puhdas
psykologia". Kun kovasti haluaa uskoa johonkin, sitä todennäköisesti alkaa
pitää totuutena, jopa Jumalan tahtona. Onhan ihmisellä myös itsekäs ulottuvuus
ja perisynti antaa oman hämmennyksensä soppaan. Eihän kaikkea mitä ihminen
haluaa, voi pitää Jumalan tahtona. Mitä jos tuossa mainitsemassani
tapauksessani vain kovasti toivoin, että minun toive toteutuisi ja kehittelin
pääni sisällä tunteen, että "kyllä, olen vakuuttunut, että Jumala antaa
minulle mitä pyydän"? Toisaalta, sanotaanhan Raamatussakin "Pyytäkää
niin teille annetaan "Matt. 7:7. ja "Mitä ikinä te rukouksessa
pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." Mark.
11:24
Mistä voin tietää, tulevatko rukouksen yhteydessä nousevat
tunteet Jumalalta vai kumpuavatko ne omista epätoivoisista toiveista?
Todellisuuden lävähtäessä kasvoilleni, kipuilin todella kovasti sen kanssa
miksi Jumala salli asioiden tapahtua vastoin omaa toivettani ja miksi vielä
antoi minulle niin vahvan luottamuksen, että asiat menisivät toisin.
Nyt kun aikaa on tuosta hieman kulunut, huomaan, että aika
(tai pitäisikö sanoa Jumala? ) on alkanut vähitellen parantaa haavoja. Uusi toivo on alkanut nostaa päätään.
Ehkäpä kuitenkin asiat kääntyvät vielä hyvin ja pääsen kiittämään sydämeni
pohjasta, että minun toiveeni ei aikoinaan päässyt toteutumaan.
Näin jälkikäteen mietin myös omasta rukouspyynnöstäni mitä
rukouksessa todella pyysinkään Jumalalta? Pyysinkö itseasiassa edes sitä, että
asia tapahtuisi niin kuin itse toivoin? Enpä tainnut pyytää. Sen sijaan pyysin
"tapahtukoon Sinun tahtosi". Ehkäpä sitten kuitenkin niin tapahtui,
miten piti tapahtua. Me ihmiset olemme vaan niin kärsimättömiä ja
lyhytkatseisia emmekä voi tietää millä tavalla mahdollisesti lyhytnäköisesti
toivomamme toiveet muuttaisivat elämäämme. Kaikkien epävarmuuksien keskellä
tuntuu kuitenkin hyvältä tunnustaa, että vaikka en ymmärtäisi yhtään mitään,
niin voin olla varma, että Jumala kyllä hallitsee kokonaisuutta. Kaikkien
kipuilujeni keskellä yritän pitää sydämensä avoimena ja jättää itseni taas
kerran pienenä ja keskeneräisenä Jumalan johdatukseen.
On paljon oppia ja opettajaa
Olen pitkään painiskellut sellaisen asian kanssa, miten kristinuskon sisällä voi olla niin vahvoja oppiristiriitoja. Miten eri ihmiset kokevat todella vahvasti Jumalan tahdon olevan joku tietty asia, mutta näiden ihmisten opetukset ovat sitten keskenään vahvasti ristiriidassa. Jos molemmat ovat aidosti rukoilleet ja avautuneet Jumalan edessä ja pyytäneet Jumalaa näyttämään tahtonsa niin miten he saavat keskenään ristiriitaiset vahvat vastaukset Jumalalta? Näitä opetuksia he sitten opettavat seurakunnissaan ehdottomina Jumalan tahtoina ja rivien välistä tuomitsevat vahvasti toisin ajattelijat. Miksi Jumala on antanut meille elämän ohjekirjaksi kirjan, jota voi tulkita ristiriitaisella tavalla? Ja entä kun kirja ja sydän ovat ristiriidassa? Joskus vaan tuntuu, että en saa kiinni jonkin lakikohdan rakkaudellisesta puolesta ja tuntuisi kovin rakkaudettomalta alkaa paasata lakia särkyneelle ihmiselle. Pitääkö paaduttaa tunteet ja kylmästi seurata oppia?
Olen todella kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että Raamatussa on tiettyjä opetuksia, joihin en ole pystynyt kantaa ottamaan ja valitsemaan puoltani vaan jäänyt välimaastoon epätietoisuuteen kellumaan. En tiedä kuinka suuren synnin siinä teen, mutta nyt ajattelen, että parempi myöntää oma epävarmuus opetuksista kuin alkaa kovaan ääneen paasaamaan jotain itselle kovasti ristiriitaa aiheuttavaa opetusta ihan vaan sillä perusteella, että "minusta tuntuu, että tämä on Jumalan tahto ja siksi olen varma, että tämä on Jumalan tahto". En tarkoita, että minulle olisi tärkeintä miellyttää toisia ihmisiä vaan pelkään myös sitä, että niinkin epävarma kuin olen ajatuksissani, en halua ottaa riskiä, että jakaisin väärin tulkitsemaani opetusta eteenpäin toisille ihmisille.
Tuskin seurakuntien opettajatkaan ensisijaisesti ajattelevat, että opettavat niin kuin itsestä tuntuu oikealta, vaan koska Raamattu sanoo niin. Tosi asia vaan on, että Raamattua todella voi tulkita eri tavoilla. Jännä asia on myös se, miten joihinkin opetuksiin suhtaudutaan todella kynnyskysymyksinä esim. homous Room 1:26-27, mutta sitten toiset opetukset tunnutaan kokonaan sivuutetun kuten naisten pään peittäminen 1. Kor 11:5-7. Kuka päättää tai kuka voi ottaa vastuuta päätöksestä, mitkä kohdat Raamatussa voidaan selittää sen aikaiseen kulttuuriin kuuluvina ja mitkä ikuisiksi ajoiksi tarkoitettuna ohjeena tai peräti lakina? En todella tiedä mitä minun pitäisi noista edelle mainitsemistani kohdista ajatella, mutta haluan luottaa, että Jumala ja Jumalan rakkaus ovat suurempia kuin ihmisen epävarmuus oppikohtien äärellä.
Varsinkin Radio Deitä kuunnellessani törmään usein vahvoihin opettajiin, joille tuntuu olevan hyvin selkeää mikä missäkin asiassa on Jumalan tahto. Itselleni tällaisia opetuksia kuunnellessani lähtee usein ainakin ihan pikkuisen nousemaan karvat pystyyn. Varsinkin jos opetetaan jotain, mikä ei ihan vastaa omaa käsitystäni siitä miten asiat ovat. Itse toimin puheissani ja kannan ilmaisuissani aika varovasti. Pelkään ehkä luonnostaankin aika paljon virheiden tekemistä ja sitä, että väärillä sanavalinnoissa työntäisin tietämättömiä ihmisiä entistä kauemmaksi Jumalasta. Niinpä päätösten tekemiseen ja kantani ilmaisemiseen joudun käyttämään paljon harkintaa. Tuntuu jännältä, miten kaikki ihmiset eivät toimi samalla tavalla, vaan toisille kannan ottaminen on helppoa kuin voiveitseen tarttuminen. Uskon kyllä, että monien pappien ja muiden seurakunnan opettajien kannat ja puheet ovat pitkän Raamatun opiskelun ja rukoilemisen tulosta, mutta ehdottomia opetuksia kuulen myös riviseurakuntalaisten suusta.
Kerran törmäsin jännään ajatukseen siitä, että uskossaan epävarmat ja vasta uskoon tulleet ovat usein ehdottomampia ajatuksissaan kuin kauemmin uskossa olleet. Itsekin voin kyllä myöntää että koko elämäni ajan uskossa kasvaneena en koe uhkaksi oman ymmärtämättömyyteni myöntämistä Jumalan suuruuden edessä. Päin vastoin, koko ajan tuntuu jopa paremmalta ymmärtää kuinka pieni ja ymmärtämätön todella on ja miten Jumala tuntuu koko ajan suuremmalta oman pienuuteni rinnalla. Sellaisen suuren Jumalan käsiin tuntuu todella hyvältä jäädä pienenä lepäämään.
Olen todella kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että Raamatussa on tiettyjä opetuksia, joihin en ole pystynyt kantaa ottamaan ja valitsemaan puoltani vaan jäänyt välimaastoon epätietoisuuteen kellumaan. En tiedä kuinka suuren synnin siinä teen, mutta nyt ajattelen, että parempi myöntää oma epävarmuus opetuksista kuin alkaa kovaan ääneen paasaamaan jotain itselle kovasti ristiriitaa aiheuttavaa opetusta ihan vaan sillä perusteella, että "minusta tuntuu, että tämä on Jumalan tahto ja siksi olen varma, että tämä on Jumalan tahto". En tarkoita, että minulle olisi tärkeintä miellyttää toisia ihmisiä vaan pelkään myös sitä, että niinkin epävarma kuin olen ajatuksissani, en halua ottaa riskiä, että jakaisin väärin tulkitsemaani opetusta eteenpäin toisille ihmisille.
Tuskin seurakuntien opettajatkaan ensisijaisesti ajattelevat, että opettavat niin kuin itsestä tuntuu oikealta, vaan koska Raamattu sanoo niin. Tosi asia vaan on, että Raamattua todella voi tulkita eri tavoilla. Jännä asia on myös se, miten joihinkin opetuksiin suhtaudutaan todella kynnyskysymyksinä esim. homous Room 1:26-27, mutta sitten toiset opetukset tunnutaan kokonaan sivuutetun kuten naisten pään peittäminen 1. Kor 11:5-7. Kuka päättää tai kuka voi ottaa vastuuta päätöksestä, mitkä kohdat Raamatussa voidaan selittää sen aikaiseen kulttuuriin kuuluvina ja mitkä ikuisiksi ajoiksi tarkoitettuna ohjeena tai peräti lakina? En todella tiedä mitä minun pitäisi noista edelle mainitsemistani kohdista ajatella, mutta haluan luottaa, että Jumala ja Jumalan rakkaus ovat suurempia kuin ihmisen epävarmuus oppikohtien äärellä.
Varsinkin Radio Deitä kuunnellessani törmään usein vahvoihin opettajiin, joille tuntuu olevan hyvin selkeää mikä missäkin asiassa on Jumalan tahto. Itselleni tällaisia opetuksia kuunnellessani lähtee usein ainakin ihan pikkuisen nousemaan karvat pystyyn. Varsinkin jos opetetaan jotain, mikä ei ihan vastaa omaa käsitystäni siitä miten asiat ovat. Itse toimin puheissani ja kannan ilmaisuissani aika varovasti. Pelkään ehkä luonnostaankin aika paljon virheiden tekemistä ja sitä, että väärillä sanavalinnoissa työntäisin tietämättömiä ihmisiä entistä kauemmaksi Jumalasta. Niinpä päätösten tekemiseen ja kantani ilmaisemiseen joudun käyttämään paljon harkintaa. Tuntuu jännältä, miten kaikki ihmiset eivät toimi samalla tavalla, vaan toisille kannan ottaminen on helppoa kuin voiveitseen tarttuminen. Uskon kyllä, että monien pappien ja muiden seurakunnan opettajien kannat ja puheet ovat pitkän Raamatun opiskelun ja rukoilemisen tulosta, mutta ehdottomia opetuksia kuulen myös riviseurakuntalaisten suusta.
Kerran törmäsin jännään ajatukseen siitä, että uskossaan epävarmat ja vasta uskoon tulleet ovat usein ehdottomampia ajatuksissaan kuin kauemmin uskossa olleet. Itsekin voin kyllä myöntää että koko elämäni ajan uskossa kasvaneena en koe uhkaksi oman ymmärtämättömyyteni myöntämistä Jumalan suuruuden edessä. Päin vastoin, koko ajan tuntuu jopa paremmalta ymmärtää kuinka pieni ja ymmärtämätön todella on ja miten Jumala tuntuu koko ajan suuremmalta oman pienuuteni rinnalla. Sellaisen suuren Jumalan käsiin tuntuu todella hyvältä jäädä pienenä lepäämään.
Uusi blogi
Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten,
kun katsot sydämeen,
miten pelkään, valoa väistelen
ja kaipaan pyhyyteen.
Anna anteeksi, pese puhtaaksi,
tee uudeksi kokonaan.
Minä tahdon kuunnella ääntäsi,
se kutsuu seuraamaan.
Sinä, Jeesus, Mestari hiljainen,
et vaatimuksiin vie.
Tulet vastaan seuraasi pyytäen
ja itse olet tie.
Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan
saa turvaksi matkalle.
Otan yhden askelen kerrallaan
ja pääsen perille.
Sinä, Jeesus, vallasta riisuuduit
ja suostuit nöyryyteen.
Isän tahdon täyttäen antauduit
maan kaikkeen köyhyyteen.
Sido, Jeesus, nyt minut itseesi,
suo usko ja rakkaus!
Ota kaikki voimani käyttöösi,
luo matkaan tarkoitus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tulla omaksi itseksi
Tämän blogin yhteydessä olevassa kohdassa ”tietoja minusta” kerron yhdeksi tavoitteekseni tulla sellaisesi, millaiseksi Jumala minut loi. Tu...
-
Sain keskenmenon. Raskausviikkoja oli jotakuinkin 11 kun asia alkoi vaikuttaa selvältä. Epäilykset kyllä heräsivät jo aiemmin. Raskausvi...
-
Joskus jotkut asiat jäävät mieleen vaivaamaan, etkä niitä tahdo saada sieltä pois. Siitä on ehkä vuosi kun kuulin Radio Deissä kirjasta ...
-
Havahduin yöllä hereille. Tietoisuudessa minä vain. Minun herääminen. Ympärillä pimeää ja peitto. Voisin nukahtaa uudestaan hetkenä minä h...