Tulla omaksi itseksi

Tämän blogin yhteydessä olevassa kohdassa ”tietoja minusta” kerron yhdeksi tavoitteekseni tulla sellaisesi, millaiseksi Jumala minut loi. Tuo ajatus minulla oli kun aloitin tämän blogin nelisen vuotta sitten. Nyt ajatus nousi uudestaan pintaan kun lueskelin humanistisen psykologian uranuurtajan Carl Rogersin ajatuksia. Kirjoitan aiheesta nyt vähän enemmän.

Tiedätkö mitä on olla sinä? Tiedätkö miltä osin olet aito itsesi ja miltä osin sellainen kuin muut haluavat tai ovat halunneet? Millainen olisit, jos sinun ei tarvitsisi välittää muiden mielipiteistä? Oletko opiskellut sitä, mitä todella halusit? Koetko, päätyneesi toisten johdattelemana väärälle alalle? Vai saitko itse vapauden valita, mutta et oikein tiennyt mitä halusit ja päädyit siten elämään sellaista elämää, mikä ei tunnu ihan omalta? Onko tässä vaiheessa elämääsi myöhäistä tehdä uusia valintoja? Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard on sanonut ”Syvin muoto epätoivosta on valita jonakin muuna kuin itsenä oleminen.” Mitä mieltä itse olet tästä ajatuksesta?

Monilla ihmisillä on päällä jonkinlainen roolivaate, johon on ehkä niin tottunut, ettei sitä haluaisi edes riisua pois. Mitä jos roolivaatteen alta ei paljastuisikaan ihminen, jollainen haluaisi olla, sellainen, jota ihailtaisiin? Jonain muuna kuin aitona itsenä olemista voi ylläpitää pelko siitä, että toiset tuomitsevat, että ei kelpaa, puoliso ei rakastaisikaan tai ei saisikaan haluamaansa ihailua. Nyt koronan aikana suurin osa meistä on saanut kokemuksen miltä tuntuu käyttää maskia kasvoillaan. Monille se tuntuu ärsyttävältä, on vaikea hengittää maskin kanssa. Jonain muuna kuin aitona itsenä oleminen on kuin pitäisi jatkuvasti maskia naamalla. Se voi tarkoittaa ulkoisten vaatimusten mukaisen julkisivun ylläpitämistä, tunteiden kyynistä kieltämistä tai kaikessa järkevyyteen vetoamista. On kuitenkin raskas taakka kantaa roolivaatteita päällä tai pitää naamiota kasvoilla. Kuoren rakentaminen ja ylläpitäminen kuluttavat myös paljon energiaa.

Maria Lappi laulaa ”Palaset” –laulussaan ” Tahdon, tahdon kuoria esiin ytimen. Ja kerrokset kauniit, kipeät yksitellen ymmärtää”. Voi olla pelottavaa lähteä etsimään omaa ydintä. Jos sinulle on koko elämäsi ajan kerrottu millainen sinun pitäisi olla, uskallatko yhtäkkiä alkaa kulkemaan toiseen suuntaan, kohti sitä, millainen todellisuudessa olet. Kuinka rohkeasti uskaltaa luopua siitä kuvasta mihin on tottunut ja lähteä vieraaseen suuntaan, etsimään jotain, mitä ei vielä tunne.

Mitä pitäisi tehdä, jotta voisi tulla enemmän omaksi itsekseen? Carl Rogers on sanonut, että kun ihmisellä on vapaus ajatella, tuntea ja olla ihminen, alkaa liikkua todellisen itsensä suuntaan.  Eli tarvitaan vapaus ajatella ja tuntea. Luotettavan ihmisen seurassa on helpompi tuoda esille todellista itseään ja harjoitella itsenä olemista.

Miten aitona itsenä oleminen sitten näkyy? Tarkoittaako se itsekeskeistä ja välinpitämätöntä asennetta toisia kohtaa? Ei. Se tarkoittaa omien rajojen tuntemista ja myös taitoa sanoa tarvittaessa ”ei”. Tyly ja epäystävällinen ei tarvitse olla. Rogersin mukaan prosessissa kohti omaa itseä roolivaatteet lähtevät, ihminen tulee avoimemmaksi, oppii kuuntelemaan herkemmin itseään ja huomaamaan mitä sisällään tapahtuu. Itse lisäisin tähän vielä, että samassa prosessissa ihminen tutustuu omaan sisäiseen lapseensa, suostuu riippuvaiseksi muista ihmisistä ja saa vapauden olla myös tarvitseva ja rikkinäinen. Se, että ymmärtää ja hyväksyy oman ainutlaatuisuuden auttaa myös ymmärtämään ja hyväksymään toisten ihmisten erilaisuuden ja ainutlaatuisuuden.

Humanistinen psykologia painottaa omaksi itseksi tulemista, mutta se ei ole vieras ajatus kristinuskossakaan. Raamatussa sanotaan ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut” (Jes. 43:1) Minä ajattelen, että Jumala on tarkoituksella luonut jokaisen ihmisen erilaiseksi. Se tarkoittaa henkilökohtaista kutsua olemiseen. Olemaan ainutlaatuinen, juuri omanlainen itsensä. Ihmisille annetaan myös erilaisia lahjoja (esim. Luuk 18:12-26), jotka tulisi laittaa hyötykäyttöön. Itse ajattelen, että kun tutustuu itseensä syvemmin, löytää sellaisen itsen, jollainen on aidoimmillaan, sellaisen ihmisen, jonka Jumala minusta on luonut. Samalla löytyvät myös ne lahjat, joita Jumala on meille antanut, jotain missä olemme hyviä, mitä tekemällä voin toteuttaa itseään ja laitaa lahjat hyödyttämään itseä ja muita ihmisiä.

Voi rakas Jumala, auta minua olemaan rohkeasti oma itseni, näkemään vahvuuteni ja myöntämään heikkouteni. Auta minua näkemään ne lahjat, joilla olet minua siunannut ja ottamaan ne käyttöön itseäni, perhettäni ja muita ihmisiä hyödyttämään. Johdata minua tässä elämäni matkalla jotta löytäisin juuri itseni muotoisen ja kokoisen paikan muiden ihmisten joukossa. Aamen.

Maan korvessa ihan itse

 ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”, laulan pienelle lapselleni. En voi tietää, mitä elämä tuo hänelle mukanaan. Mahdollisimman hyvää tietenkin toivon. Että lapseni saisi elää turvassa hyvän elämän ja säästyisi kipeiltä kokemuksilta. 

Lapseni on syntynyt erilaiseen elämään kuin itse aikoinani reilu 40 vuotta sitten. Vielä erilaisempaan elämään syntyi äitini ja hänen äitinsä. Sain juuri käsiini omaa sukuani koskettavan sotavuosien näyttelyesitteen. Esitteessä kerrottiin äitini äidin perheestä: Perheeseen syntyi seitsemän lasta. Isä kuoli vanhimman lapsen ollessa 17-vuotta. Seuraavina vuosina perheestä kuoli kolme lasta. Isän kuoltua vanhin poika otti vastuun tilan hoidosta. Tämä avioitui ja sai vaimonsa kanssa pienen tyttären. Samana vuonna tämä pienen tytön isä joutui sotaan veljensä kanssa. Molemmat kaatuivat. Tässä vaiheessa äitini äiti oli seitsemästä lapsesta ainoana elossa. Siinä saattoi todella sanoa ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Ei sitä nykyelämän helppouteen tottunut ihminen meinaa ymmärtää. Mitä oli elää maailmassa, jossa lapsikuolleisuus oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja jossa sodan aikana miehiä kaatui ja lesket jäivät pienten lastensa kanssa yksin selviämään ilman asumistukia ja lapsilisiä.

Suuret nälkävuodet, kulkutaudit, sodat ja vainot. Kyllä on siinä ihminen joutunut olemaan nöyränä. On siinä ollut tilausta Jumalalle, jonka edessä on saanut painaa pään alas ja hyväksyä, että maanpäällisen elämä on raadollista, mutta kuoleman jälkeen odottaa kirkas kruunu.

Miten on tänä päivänä? Menneisiin vuosiin verrattuna nyt eletään aikalailla pumpulissa. Tarvitsemmeko enää Jumalaa? Kun kaikki on niin hyvin jo nyt niin kaipaammeko enää maanpäällisen elämän päättymistä ja kultaista kruunua Taivaassa? Tarvitsemmeko me enää suojelusenkeleitä turvaksemme vai saammeko riittävän turvan elämän varrelle läheisiltämme ja hyvinvointivaltiolta?

Aikoinaan rippikoulussa minua kosketti Elämän lanka –niminen harjoitus. Siinä kuljimme silmät sidottuina, kädet seuraten isosten virittämää narureittiä. Reitti kuvasti maanpäällistä elämäämme. Ideana oli, että on tie, mitä Jumala haluaa meidän kulkevan. Se on meille hyvää tahtovan Jumalan tahdon mukaista elämää ja se tie johtaa Taivaaseen. Harjoituksessa jokainen kulkija sai reitille mukaan oman suojelusenkelin, jonka tehtävä oli ohjata takaisin reitille, jos joskus oli joutunut harhaan. Houkutuksia meille kulkijoille kehittelivät toiset isoset, jotka olivat kyllä todella hyviä roolissaan harhaanjohtajina. ”Hei, tule tänne juhlimaan meidän kanssa, irrota vaan hetkeksi otteesi langasta niin voit ihan kohta jatkaa taas siinä kulkua”, tai ”hei, tässä matkalla onkin tullut vähän vaikeakulkuinen kohta niin ollaan ohjattu tähän turvallisempi kierotie, irroita ote vaan narusta, katso, tässä on sulle toinen naru, jota nyt pitäisi seurata”. Muistan kun kyyneleet valuivat poskelle kun tämän harjoituksen jälkeen käytiin porukalla läpi harjoitusta. Kuinka helppo onkaan unohtaa hyvää tahtovan Jumalan viitoittama tie ja ajatella, että kyllä mä ihan itse tiedän mikä mulle on minäkin hetkenä parhaaksi.

Olen yrittänyt muistaa rukoilla ”Jumala, anna sun tahdon tapahtua mun elämässä”, mutta sen lisäksi Raamatussa olisi valtava määrä hyviä neuvoja elämän matkalle, jotka auttaisivat kulkemaan oikeaa tietä ja ”elämään ihmisiksi”. Miten siihen Raamattuun vaan tuntuu silti niin nihkeätä tarttua? Onko tämä nyt todellisen elämän Elämän lankaa? Kuiskiiko joku mulle, että ”hei ei sun tartte Raamattua lukea, ihan hyvin pärjäät ilman sitäkin”? No hei enkö muka pärjää? Mikäs tässä voisi mennä pieleen? Jos joudun työttömäksi, niin sitten haen työmarkkinatukea, jos sairastun niin saan sairauspäivärahaa ja valtio kuitenkin maksaa suurimman osan sairaalamaksuistani. Hyvähän tässä on posottaa menemään ilman mitään jumalia?

No, tähän on tultu. Jos nyt taas palataan ajatukseen ”Jos Jumala ja kaikki Raamatun jutut ovatkin totta” niin elämmekö me nyt kuitenkaan ihanteellisessa maailmassa? Entä jos tämä hyvinvointi tuokin sivussa mukanaan suuren harhan siitä, että me ihmiset olemme omavoimaisia emmekä tarvitse Jumalaa, suurta Taivaan ja maan luojaa ja meidän elämän antajaa?

Tätä miettien lauloin lapselleni iltalaulun loppuun: ”Oi laps ethän milloinkaan ottaa sä vois, sun kättäsi enkelin kädestä pois, sun kättäsi enkelin kädestä pois”.

Kahdessa eri valossa

Luin sunnuntaina (13.6.2021) Helsingin Sanomista Ville Parikan kolumnin, jossa hän kertoi hassun hauskasta sattumasta kuinka oli saanut veroehdotuksessa saman verran mätkyjä kuin mitä hänen maksamansa kirkollisvero olisi ollut. Ilmeisen tapakristittynä Ville lähti pohtimaan miksi ylipäänsä maksaa kirkollisveroa kun ei kirkon palveluitakaan käytä. Hän kyseli toimintansa syitä yliopisto- ja kisapappi Leena Huoviselta ja Kirkko ja kaupunki-lehden päätoimittajalta ja papilta Jaakko Heinimäeltä. Pienen pohdiskelun jälkeen lopputulemana Ville totesi, että päätti raamatullisen totuuden sijasta keskittyä mätkyjen välttämiseen. Näin ollen taas kerran tuli esille Helsingin Sanomien kanta kristinuskon hömppää kohtaan.

Seuraavana päivänä Radio Dein aamuohjelmassa Herätyksessä kävi vierailulla Lauri-niminen mies. Lauri oli näkövammainen ja kertoi ohjelmassa hieman taustaa sokeutumiselleen. Lauri oli aikoinaan varusmiespalveluksessa ollut lataamassa kranaatinheitintä kun siinä oli tapahtunut toimintahäiriö ja kranaatti oli räjähtänyt käsiin ja kasvoille. Samalla sekunnilla kun kranaatti räjähti, Lauri koki ruumiista irtautumisen. Hän koki kuinka käsittämätön paha voima veti häntä maan sisälle, paikkaan, jonne hän valtavassa pelossa tiedosti, ettei halunnut johtua. Lauri oli lapsena käynyt pyhäkoulua, mutta unohtanut sittemmin uskon asiat muiden kiinnostusten tullessa tilalle. Tuossa kauhun kokemuksen hetkessä Laurille kuitenkin nousi mieleen muistin sopukoista pyhäkoulussa kuulemansa seikka ”Hädän hetkellä pyydä avuksesi Jeesusta”. Kun Lauri lausui mielessään pelkän nimen ”Jeesus”, paha voima lakkasi vetämästä Laurin pimeään ja hän siirtyi äärettömään kirkkaaseen paikkaan, jossa näki muurin ja sen edessä tunnisti edesmenneitä läheisiään. Laurin täytti ihana rauha ja onnellisuus ja hän olisi halunnut jäädä kyseiseen paikkaan. Seuraavassa hetkessä Lauri sai kuitenkin saattajan, joka toi hänet takaisin omaan ruumiiseensa. Lauri koki, että hänen aikansa ei vielä ollut tullut vaan hänen piti ensin elää maanpäällinen elämänsä, jotta voisi sen aikana tutustua paremmin Jeesukseen.

Tässäpä siis kahden erilaisen ihmisen kaksi erilaista näkökulmaa uskon asioihin. Ville USKOO, että uskon asiat ovat hömppää ja esimerkillään ilmeisesti haluaa jakaa tätä uskonsa ilosanomaa myös Hesarin lukijoille. Lauri taas USKOO, että Jeesus ja Taivas ovat totta ja kuoleman jälkeen pääsemme käsittämättömän ihanaan paikkaan jos vaan valitsemme Jeesuksen elämämme herraksi.

En tiedä millaisia ajatuksia sinulle tästä tulee (olisipa kiva kuulla!), mutta minä koen, että omaa mieltäni lämmittää paljon, paljon enemmän uskoa Laurin tarinaan. Villen asenteessa, joka tukeutuu teknisiin ja todistettuihin faktoihin (tai siis siihen, mitä tieteellä ei kyetä todistamaan) on sellaista kyynisyyttä mukana, että eipä oikein lämmitä mieltä tämä saarna: ”kristinusko on hömppää, kirkkoon kuuluminen on turhaa ja elämän onni on säästyä mätkyjen maksamiselta”.

Oli miten oli, taas kerran tuli mieleen ajatus, kuinka hurjaa olisi koko tälle yhteiskunnalle jos totuus todella löytyisikin Raamatusta ja niin monet ihmiset ihan tietoisesti hylkäävät sen ja heittävät siitä vitsiä. Tällä hetkellä eletään kuitenkin aikakautta, jossa tieteelliselle todistukselle annetaan kovasti painoarvoa (eikä siinä mitään, itsekin arvostan tutkittua tietoa) ja se mitä tiede ei pysty tässä hetkessä todistamaan, ei ole olemassa (mikä kuitenkin kertoo vain tieteen rajallisuudesta) Omasta mielestäni tällainen tiedeuskovaisuus on varsin köyhä tapa täyttää käsityksensä elämästä. Se on myös hyvin rajallinen näkemys, koska tieteen viisaudet päättyvät kun kuolema tulee vastaan. Jos elämää olisikin kuoleman jälkeen niin ”Tieteen kootuilla fraaseilla” ei kovin pitkälle matkaisi jos toiveena olisi päästä sinne mukavampaan paikkaan viettämään ikuisuus.

Jotain siinä kuitenkin on, että Raamattuun uskominen tuntuu vaikealta. Onko se yleinen ilmapiiri, jossa uskoon tulleita pidetään epävakaina ja realiteettien ulkopuolelle joutuneina säälittävinä höynähtäjinä? Ja että tärkeintä on, ettei kukaan yhdistäisi itseä kuulumaan siihen joukkoon? Ja ylipäänsä jos lukee Raamattua ja jää kiinni siitä, että uskon asiat tuntuvat oikeilta niin onko siinä vaarana menettää kasvonsa toisten ihmisen edessä, vai tuntuuko kuitenkin koko kristinuskon maailma niin oudolta ja vieraalta, että siitä haluaa pysyä varmuuden vuoksi etäämmällä? Joka tapauksessa totuus on olemassa eikä se muutu sen perusteella mitä minä tai sinä ajattelemme asiasta. Haluatko ajatella kuin Ville vai miltä tuntuisi uskoa Laurin kokemukseen? Onko toinenkin totuus kuin se, minkä tässä ja nyt näemme?  

PS.  Jos kuoleman rajan kokemukset kiinnostavat niin niistä on tehty mielenkiintoinen kirja: John Burke: Taivaan rajalla.

 

 

 

 

 

Miksen minäkin? -uusia haasteita hetken mielijohteesta

 Eräänä päivänä sain idean. Olin katsellut suosikkinettikaupassani vaatteita sekä itselleni ja lapsilleni, mutta koska hinnat olivat varsin korkeita siihen nähden miten vanhempainpäivärahani määritti budjettiani, innostuin ajatuksesta säästää ompelemalla itse vaatteita! Muistan muutaman vuoden takaa kun kaverini esitteli Facebookissa syötävän suloisia vaatteita, joita oli itse ommellut taaperolleen. Hänellä ei ollut ompelijan koulutusta, mutta onnistui silti. Miksi en siis minäkin! Saumurilla ompelu näytti sujuvan kuin itsestään. Tokikaan minulla ei ollut mitään kokemusta saumurista. En ollut sellaista koskaan edes livenä nähnyt, mutta koska osasin ommella ompelukoneella, miksen oppisi myös saumuria käyttämään. Ei kai se mitään rakettitiedettä voi olla!

Niinpä otin sitten ensimmäisen askeleen kohti säästäväistä ompelija-äitiyttä: kerroin ideastani Facebookissa ja kysyin vinkkejä kavereilta, joille saumuriasiat olivat tuttuja. Kävin myös nettikirppiksillä kartoittamassa käytettyjen saumureiden markkinoita. Kuitenkin ennen kuin ehdin kauppoja tehdä, minua onnisti: eräs kaverini tarjosi minulle omaa saumuriaan lainaan! Ihan mahtavaa!!! Niinpä laitoin ihania kankaita tilaukseen, varasin kirjastosta muutaman kaavakirjan ja kävin hakemassa lainasaumurin meille. Nyt homma varmasti sujuisi kuin leikki!

No. Kun vaatteita alkaa ommella, ensimmäinen vaihe on kopioida kaavat kaavapaperille ja leikata ne. Jotenkin mielikuvissani olin kuvitellut tämän vaiheen nopeaksi ”sutaisuksi”. Sitä se ei ollut. Kaava-arkki oli täynnä eri vaatteiden eri väreillä päällekkäin piirrettyjä kaavoja. Piti olla tarkkana, että kopioi itselleen oikeaa kaavaa ja vielä oikean kokoisena. Seuraavaksi kaavoihin piti mitata ja lisätä paikasta riippuen 1 tai 2 cm saumanvarat ja sitten leikata kaavat valmiiksi. Sen jälkeen kaavat sommiteltiin kankaalle niin että kangas saataisiin riittämään ja kuviot asettuisivat siistin näköisesti. Sitten kaavat kiinnitettiin nuppineuloilla ja kankaat leikattiin. Jo tähän kaikkeen ompelun esivalmisteluun minulla meni useita tunteja aikaa.

Kun viimein pääsin saumurin eteen, totesin, ettei saumurilla ompelu sujuisikaan kuin vasemmalla kädellä ihan vaan ompelukonekokemuksella. Heti alkuun tein ensimmäisen isomman puoleisen virheen. Katkasin langan liian lyhyeksi ja hups vaan, sain langat irti paikoiltaan. Niinpä edessä oli horror-tehtävä: saumurin lankojen pujottelu. Ja ei kun netistä ohjetta etsimään! Taas kului tuskaisen paljon aikaa, että opin laittamaan langat ja sain vielä säädettyä ne niin, että ommelkireys oli sopiva kankaan laatuun nähden. Jälleen kerran näihin esivalmisteluihin kului vaikka kuinka paljon aikaa. Sitten vihdoin pääsin ompelemaan. Ompelukoneompeluun nähden saumurilla kyllä sai nopeasti siistiä saumaa aikaiseksi, mutta kyllä taas niitä virheitäkin sattui kuten ”voi ei, ompelinkin sauman väärinpäin” tai kun sauman viimeistelyssä ompelukoneen kaksoisneulalla, totesin ompeleen menneen epäsiististi, joten ei kuin ratkoja käteen ja uutta yritystä kehiin. Myös kaksoisneulan sain ompelukoneessa useamman kerran napsahtamaan poikki. En edes kehtaa mainita kuinka moneen kertaan!

Ei ollut vaatteiden tekeminen itse saumurilla mikään ”suit, sait, äkkiä valmista” –juttu! Kiitos innostuvan luonteeni, hyppäsin tähän kokeiluun, mikä moni muu olisi varmasti ymmärtänyt jättää välistä. Jälkikäteen kuitenkin olen todella ylpeä itsestäni. Opin nollasta käyttämään saumuria! Luulin, että oppiminen olisi ollut paljon helpompaa, mutta koska se ei ollut, niin sitä suurempaa ylpeyttä voin kokea. Sain myös tehtyä vaatteita. En ammattiompelijatasoisia, mutta minulle kelpaavat. Tuottaa isoa tyydytystä nähdä mitä omin käsin olen saanut aikaiseksi! Mutta se suurin hyöty – maailma ei ole enää samanlainen kuin ennen ompeluprojektiani! Kun nyt suunnittelen vaatteiden ostoa ja katson vaatteiden hintoja niin minua järkyttää halvat hinnat! Mitä ompelijalle on jäänyt urakastaan käteen kun kolmet stretch-farkut saa lapselle hintaan 29,90€!!? Tai shortsi-t-paita-setin 4,90€!!?

Jos minulla olisi enemmän rahaa käytössä, ostaisi ehdottomasti enemmän vaatteita kotimaisilta valmistajilta. Kotihoidontuella se ei kuitenkaan ole mahdollista. Vaikken koskaan ole mitenkään hullusti vaatteita hankkinut, niin nyt huomaan olevani entistä harkitsevaisempi ostopäätöksiä tehdessäni. Tässä elämäntilanteessa iloitsen erityisesti ihanista kirppariostoksista, joiden kohdalla saan olla osaltani pidentämässä kerran ommeltujen vaatteiden käyttöikää. Iso kiitos ja arvostus kaikille heille, joiden ansiosta saamme tänäänkin pukea mukavat ja valmiiksi ommellut vaatteet päällemme!

Suhteellista

 

Sosiaalinen elämä muodostuu suhteista. On parisuhde, ystävyyssuhteita, äiti-lapsi-suhteita, työnantaja-alainen-suhteita ja monia muita suhteita. Suhteen kai voisi määritellä olevan jotain mitä on kahden ihmisen välissä. Wikipedia määrittelee ihmissuhteen jokin tyyppiseksi yhteydeksi kahden tai useamman ihmisen välillä ja että ihmissuhteiden synty ja ylläpito edellyttävät vuorovaikutusta ja kommunikaatiota.

Itse huomaan, että nyt neljänkympin paremmalla puolella ruuhkavuosia eläessä monet ystävyyssuhteet ovat jääneet vähän taka-alalle. Saan kuitenkin olla onnellinen tietäessäni, että todelliset ystäväni ovat olemassa vaikka en heitä näe kuin kerran pari vuodessa. Ystävyyssuhteille onneksi tuntuu riittävän muutamat hedelmälliset keskustelut vuoden aikana olivat ne sitten puhelimessa tai Whatsappissa.

Avioliitto ja äiti-lapsi-suhteet muodostavat minun pääsääntöisen sosiaalisen kanssakäymisen tämän hetkisessä elämäntilanteessani. Nämä perheensisäiset suhteet voivat herkästi tuntua itsestäänselvyyksiltä. Miehen kanssa kerran tahdottiin rakastaa toisiamme ja siinä hän aamusta toiseen herää uuteen päivään viereltäni. Samoin aamusta toiseen herättelen samoja lapsia, lähetän heitä kouluun, väännetään läksyjen tekemisestä, ruoan syömisestä, puhelinajoista ja kaikesta tavalliseen arkeen liittyvästä. Melko luottavaisin mielin voin ajatella, että kyllä mieheni ja lapseni elämässäni pysyvät, vaikken kauheasti asian eteen töitä tekisikään. Kuitenkin sen olen oppinut, että elämä noiden ”itsestään selvien” tyyppien kanssa on paljon, paljon antoisampaa kun vuorovaikutus toimii paremmin ja kun suhteiden hoitamiseksi on tehnyt töitä. Aviomieheni kanssa ollaan todettu monesti, että suhteemme tekee aaltoliikettä: Kun suhteemme voi hyvin, ei koe tärkeäksi keskustella suhteen hoitamisesta ja vähitellen huomaamme ajautuvamme etäämmälle toisistamme. Jossain vaiheessa erimielisyydet nousevat pintaan, riitelemme, sitten sovimme ja sen jälkeen suhde taas loistaa.. ..kunnes se lakkaa loistamasta, jotta taas keskustelisimme ja saisimme suhteen loistamaan.

Samoin lasten kanssa jos hoitaa arjen vain teknisesti: laittaa, ruokaa, kuljettaa harrastuksiin ja patistelee illalla nukkumaan niin jotain todella hienoa jää puuttumaan. Paljon rikkaampaa äiti-lapsi-elämää saa kun viitsii panostaa suhteisiin: juttelee rauhassa lasta askarruttavista asioista, silittelee selkää, yllättää lapset leipomuksilla, lähtee lasten kanssa retkelle tai osoittaa positiivista kiinnostusta lapsen elämää ja ajatuksia kohtaan.

Tällä viikolla lasten kanssa tuli puheeksi mitä kristinusko tarkoittaa. Usko ei ole vain Jumalan olemassa oloon uskomista. Kyllähän Raamatun mukaan Saatanakin uskoo ja tietää Jumalan olevan olemassa, mutta olisi aika absurdia väittää Saatanan olevan uskossa. Raamatussa sanotaan, että ihminen pelastuu eli pääsee Taivaaseen kun uskoo, että Jeesus on kuollut syntien puolesta. Kuitenkin pelkästään teknisesti tuon uskominen ei välttämättä vielä tuo eloa ja kipinää uskon elämään.

Jumala kutsuu ihmistä suhteeseen itsensä kanssa. Ihan niin kuin suhteet toisiin ihmisiin, myös suhde Jumalaan vaatii hoitamista. Itse olen huomannut usein, että olen jättänyt suhteeni Jumalaan hoitamatta. Olen käyttänyt tästä ilmaisua ”nostanut Jumalan varaston hyllylle odottamaan”. Niinä hetkinä elämäni on tuntunut jotenkin tekniseltä suorittamiselta ja elämästä on tuntunut puuttuvat jotain tärkeää. Niissä elämän vaiheissa kun olen hoitanut uskoani ottamalla Jumalan mukaan jokapäiväiseen elämääni, jutellut Jumalalle kuin parhaalle ystävälle, lukenut Raamattua ja pitänyt korvani auki siinä mitä Jumala haluaa puhua minulle, niin uskon elämäni on ollut paljon rikkaampaa ja antoisampaa. Kovasti toivoisin, että myös lapseni oppisivat lähestymään Jumalaa kuin parasta ystävää. Luo ihanaa perusturvaa hauraaseen ihmismieleen saada tiedostaa, että vierellä kulkee ystävä, joka rakastaa, ohjaa elämää ja pitää huolta vaikka elämän tie veisi millaiseen tilanteeseen tahansa. Jumala ei tyrkytä itseään meille vaan odottaa ja kaipaa, että me kutsuisimme hänet mukaan elämäämme. Niin kuin muutkin suhteet, myös Jumala-suhde edellyttää vuorovaikutusta. Suhdetta Jumalaan on vaikea parantaa ilman vuorovaikutusta ja kommunikaatiota.

Tosinaan kuitenkin Jumalaan ja Jumalan rakastavaan huolenpitoon uskominen on vaikeaa. Silloin myös Jumala-suhteen hoitaminen tuntuu hirveän vaikealta, vaikka silloin suhdetta nimenomaan pitäisi hoitaa. Sellaisena hetkenä tuntuu hyvältä tietää, ettei Jumala vaadi mieltä epätäydellisiltä ihmisiltä väkinäistä yrittämistä. Heikon uskon kanssa voi kuiskata hiljaa rukouksen Petri Laaksosen laulun sanoin:

Silloin kun en itse

jaksa uskoa

Kun on sydämeni

liekki hiipuva,

Tule sinä Jeesus,

usko minussa,

Pimeyteni valtaa

Taivaan valolla.

Elämän suorittamisesta

 

 

Miten haluat käyttää elämäsi? Yhden ihmiselon mittaisen elämän?

Tommy Hellsten on kirjoittanut termeistä human being ja human doing. Meidän pitäisi olla ihmisiä, human beingejä. Sanan mukaisesti ihan vaan olemaan tarkoitettuja. Sen sijaan monet meistä, minä mukaan lukien voivat sanoa muuttuneensa human doingeiksi, jotka kokevan olevansa elossa vain tehdessään ja suorittaessaan erilaisia tekemisiä. Itse olen viime syksystä lähtien saanut kirjattua avoimeen yliopistoon 20 op:n opinnot ja opiskelu jatkuu edelleen. Toki minulla on mielestäni hirveän hyvät perustelut opiskelulleni:

-En ole tyytyväinen nykyiseen työpaikkaani ja opiskelu parantaisi uuden työn saantia, jos minulla ei olisi muuta tekemistä kuin olla lasten kanssa, passivoituisin, saan kicksejä eli dopaamiinitasoni hyppäävät ylös kun näen opintosuoritteesta mitä olen saanut aikaiseksi – hyvä minä, olenkin varsin aikaansaava tyyppi! Lisäksi olen aidosti kiinnostunut opiskelemastani alasta. Kai sitä saa nyt uteliaisuuttaan opiskella sitä, mistä haluaa tietää lisää?

Mutta sitten se varjopuoli. Onhan se nyt ärsyttävää, että ei voi kirjastosta napata mielenkiintoista kirjaa matkaan, koska ei ehdi lukea kun pitää opiskella. Tai ettei voi illalla katsoa leffaa ihan vaan rentoutuakseni..kun pitää opiskella. Ja kun selaa Facebookkia niin tuntee syyllisyyttä…kun pitäisi opiskella.

Pelkään, että jos en opiskelisi, niin minut tuomittaisiin loppuiäkseni tekemään työtä, josta en nauti. Ja jos en opiskelisi, niin minua voitaisiin sanoa laiskaksi. Mieheni elätettävänä olevaksi kotona löysäilijäksi. Ei, sellainen kotiäiti en halua olla. Kaipaan epätoivoisesti arvostusta, en arvostelevia katseita.

Ja sitten se, että elämäni menisi ohi. Valuisi kuin hiekka tiimalasista. Yhtäkkiä aika olisi ohi. Lähdön aika. Siinä oli sitten se maanpäällinen elämä. Miten käytit sen? Röhnötitkö telkkarin edessä tappamassa arvokasta aikaa katsomalla Sohvaperunoita? Surffasitko ilta toisensa jälkeen netissä etsien elämään mielekkyyttä löytämättä sitä sieltä kuitenkaan? Jäikö Taru Sormusten Herrasta lukematta? Kävitkö koskaan Lapissa? Entä Roomassa?

Minä en ole koskaan kaivannut sitä, että pääsisin helpolla. Että saisin viettää elämäni riippukeinunussa köllötellen. Päinvastoin. Olen halunnut ottaa jaksamiseni rajoissa mahdollisimman paljon irti elämästäni. Paljon olen saanutkin aikaiseksi, mutta mitä sitten? Onko se tehnyt minusta paremman ihmisen? Toki voin sanoa, että kokemukseni ovat tehneet minusta rikkaamman, mutta tuskin siinä ihmisen hyvyys määritellään.

Raamatussa kerrotaan Martasta ja Mariasta, siskoksista, joista Martta oli kova touhottaja kun taas Maria vaan istuskeli paikallaan kuuntelemassa Jeesusta kun Jeesus oli kylässä. Marttaa ärsytti kun Maria ei auttanut häntä tarjoilujen kanssa. Silloin Jeesus vastasi Martalle:

"Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.” Luuk. 10:41-42 Jos siis nyt tässä suorittamis – olemis –asiassa hakisi neuvoa Raamatusta niin enemmän kannustusta tulisi olemiselle, johon toki liittyy Jeesuksen kuunteleminen. Ja kyllä. Kaiken tekemiseni keskellä minulla ei ole ollut aikaa rukoukselle, saati Raamatun lukemiselle. Mutta joskuin sitten pitäisi niihinkin enemmän panostaa. Sitten päästäänkin toiseen Hellstenin käsitteeseen ”sitten-kun-elämään”. Sitä peliä olen pelannut koko aikuisuuteni. Nyt pinnistelen ja teen ahkerasti töitä. Sitten lepään kun saan tämän kurssin suoritettua, kun saan tämän kirppisprojektin hoidettua, kun saan nämä pensaat istutettua… ”Kuolema kuittaa univelat”. Sitä olen läheisilleni vitsaillut. Kaikkeen löytyy perustelut. Niin kuin edellä listasin, niin minulla on todella hyvät syyt jatkaa opiskeluja. Loppujen lopuksi kyse lienee pelosta. Jos en opiskelisi niin kelpaisinko uuteen työpaikkaan? Jo en opiskelisi ja olisi ihanan aikaansaava, niin vähentäisikö se rakkautta mieheni osalta? Näkisikö kukaan minua jos olisin vain human being? Jäisinkö ilman rakkautta? Minä, pieni rakkauden kerjäläinen, pelkäämässä, että hukun ja muutun näkymättömäksi. Yhdeksi monista. Merkityksettömäksi muiden silmissä. Nähkää minut! Hei täällä olen! Tässä on cv:ni! Kelpaanhan teille? Elämä ihmisenä voi olla raadollista. Miten olenkaan tähän ajautunut? Suorittamaan. Samalla kuitenkin unelmoin eläkeiästä. Jos edes kerran elämässä saisi olla vaan. Huomisesta ei voi kuitenkaan koskaan tietää. Viime aikoina kolmen ikäiseni elämä muuttui yllättäen kertaheitolla. Yksi sai sydänkohtauksen, yksi sairastui syöpään ja yksi joutui hoitokotiin aivotapahtuman seurauksena. Vaikka haaveilen leppoisista eläkevuosista, en voi kuitenkaan tietää, pääsenkö koskaan elämässäni niin pitkälle. Siitä syystä ei pitäisi elää ”sitten kun” -elämää. Edelleenkään en ajattele, että elämästä pitäisi nauttia lekotellen mahdollisimman paljon. Työnteko ja opiskelukin ovat ihan hyviä ja hyödyllisiä juttuja. Mutta kuitenkin, että osaisi laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Kuinka paljon työhön tai opiskeluun kannattaa panostaa? Jos voisi antaa itselleen luvan nauttia myös pelkän olemisen hetkistä syyllisyyttä tuntematta. Ja mitä siihen rakkauteen tulee. Rakkaus kasvaa rakastamalla, sanotaan - ei suorittamalla to do –listaa.

 

 

Pääsiäistä kevyemmän kaavan mukaan

 

Pääsiäinen, kristillinen juhlapyhä, jota vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen muistoksi. Kuka uskoo Jeesukseen ja ylösnousemukseen kuka ei, mutta sen ansiosta meillä on kaksi ylimääräistä vapaapäivää. Tänä vuonna tuntui, että pääsiäinen meni vähän ohi. Jotenkin oli laimea olo.

Perintönä omasta lapsuudestani olen tuonut meidänkin perheen pääsiäisaikaan virpomisoksien askartelun ja lasten virpomisreissuille lähettämisen ja/tai sukulaisten luona virpomassa käyttämisen. Pitkäperjantaita ollaan vietetty hillitysti kotioloissa ilman kavereiden näkemisiä ja pääsiäissunnuntaina lapset ovat päässeet herkuttelemaan pääsiäismunilla. Omassa lapsuudessani äiti soitti pianoa ja lauloi pääsiäisen aikaan pääsiäisvirsiä. Syötiin myös pääsiäisenä vähän hienommin.

Parina viime vuonna olen omalta osaltani aloittanut pääsiäiseen virittymisen toteuttamalla jollain tavalla paastonaikaa. Sen jälkeen on ollut kiva panostaa pääsiäisateriaan siitä huolimatta, että eihän sellaiset ”uudet ruoat” ole oikein lapsille maistuneet. Tänä vuonna kuitenkin panostukset olivat lähellä nollaa. Tänä keväänä olen täyttänyt vapaa-aikani opiskeluilla ja käsityöprojekteilla, mitkä aiheuttivat nyt kuormitusta ja stressiä enkä siksi jaksanut panostaa juurikaan pääsiäiseen. Toki nytkin toteutin ”välttämättömät” tekniset toiminnat kuten keräsin lapsille pajunoksat virpomisoksien koristeluun – kauheasti enempää en sen suhteen sitten tehnytkään. Lapset saivat melko keskenään koristella oksansa. Koronarajoituksista huolimatta kierrätettiin lapset virpomassa ovella sukulaiset. Pienellä kireydellä autoin lapsia myös istuttamaan rairuohonsa.

Tämän vuoden pääsiäisaterialla meillä oli lasten toiveesta ruokana tortilloja. Ei mitenkään ”pääsiäismäistä”, mutta en nyt vaan jaksanut panostaa sen erikoisempaan. Pääsiäisaterian jälkeen toteutin lapsille perinteisen pääsiäismunien etsinnän. Ja siinä se meidän pääsiäinen sitten oli. Kristillinen näkökulma pääsiäisen viettoon loisti poissaolollaan.

Edellisinä vuosina ollaan perinteisesti käyty lasten kanssa palmusunnuntaina kirkossa laulamassa Hoosiannaa ja joskus ollaan käyty myös pääsiäispäivän jumalanpalveluksessa. Viime vuonna kuunneltiin perheen kanssa Kohti kolmatta aamua –kuunnelma pääsiäisajan tapahtumista. Se oli tosi hyvä ja nosti pääsiäisen merkityksen hienosti esille. Tänä vuonna luonnollisesti kirkossa käynnit jäivät koronan takia välistä. Täytyy sanoa, että kun pääsiäisestä riisuu kristillisen sanoman pois ja jäljelle jää pääsiäismunat niin kyllä on pääsiäinen aika laimea juhla. Muutama ylimääräinen vapaapäivä on kyllä kiva, mutta kyllä Jeesuksen kutsuminen mukaan pääsiäisen juhlintaan nostaa vaan tunnelman paljon korkeammalle tasolle!

No, ehkä tämäkin pääsiäisen viettotapa piti ehkä vaan kokea. Toivon mukaan ensi vuonna osaan tehdä taas vähän parempia valintoja. Opiskelu on kivaa ja antoisaa johonkin pisteeseen saakka, mutta pakonomainen suorittaminen kertoo itsestäni jotain, mistä voisin joskus myöhemmin kirjoittaa enemmän. Toivon mukaan ensi vuonna kirkot olisivat taas auki ja pääsisimme perheen kanssa liittymään muun kristikansan mukana yhdessä iloitsemaan siitä, että Jeesus nousi kuolleista ja voitti kuoleman vallan ja sen uskomalla meitä odottaa hulppeat juhlat kun aikamme maanpäällä päättyy. Kiitos Jeesus, oot niin paras!!!! I love you!!! <3