Sittenkin, kiitos pimeästä vuodenajasta

Kirjoitin marraskuussa aikaisista työaamuistani kuinka varhaisen aamun pimeydessä istun autoon ja auton valokeila valaisi pimeää tietä. Siinä on ihana rauhallinen hetki ottaa rukousyhteys Jumalaan.

Muuten voin sanoa, että en tykkää pimeästä vuodenajasta. Pimeys ja kylmyys. Ne vaikuttavat todella negatiivisesti mielialaani. Pimeään vuodenaikaan puuttuu ympäriltä monet minulle merkittävää iloa tuovat asiat kuitenkin kirkas auringon paiste, vihreä elinvoimaa heijastava luonto, kukat, linnunlaulu... Jotenkin olen oppinut sietämään talvea, mutta harvassa ovat ne päivät kun siitä osaisin kiittää.

Tällä viikolla oli kevätpäivän tasaus. Nyt vuorokauden pimeä ja valoisa aika ovat yhtä pitkiä ja kohti valoisampaa ja lämpimämpää ollaan menossa. Ihanaa!

Muutama päivä sitten olin taas lähdössä aikaiseen aamuvuoroon. Kun astuin ulos pihalle, huomasin heti valon lisääntyneen. Klo 6:20 ei ollut enää säkkipimeää vaan näin hentoisen sinisen maiseman. Aurinko oli nousemassa. Istuin autoon ja aloitin matkan kohti työpaikkaani. Taas ajattelin, että olisi ihana mielessä ristiä kädet ja viettää aamuhetein Taivaan Isän seurassa. Silloin kuitenkin huomasin yllätyksekseni, että tilanne ei ollutkaan samanlainen kuin marraskuussa tai ylipäätään viime kuukausien aikana. Enää ei ollut vain pimeys, kapea valokeila, Jumala ja minä. Oli myös pelloilla lunta ja viime syksyn sänkeä, postilaatikko, harvennettua metsää, yksinäinen kuusi tien vieressä, peurojen ruokintapaikka, paaleja pellolla, naapurin talo, ja toisen naapurin, hevosaitaus, traktori... Valo paljastaa! Toki nautin lisääntyneestä valon määrästä! Todellakin tunnen itseni pirteämmäksi valoisassa ympäristössä. Mutta koin myös jotain hieman yllättävää. Kuin valo paljasti paljon katsottavaa ympärilläni, ajatuksilla oli enemmän ärsykkeitä, joihin kohdistaa huomio. Valoisassa maisemassa keskittymisen rukoukseen alkoi vaikeutua. Yllättäen havahduin kaipaamasta pimeyttä!

Minä, joka rakastan valoa! Minä, jolle ei tuota vaikeuksia edes nukahtaa valoisassa! Se oli itseasiassa ihana tunne: Huomata edes jotain hyvää ja toivottavaa pimeydessä. Voi jospa voisin tarttua tähän ajatukseen seuraavan kerran kun syksyllä ajatus pian ylitse vyöryvästä pimeydestä ahdistaa.

Pimeä vuodenaika. Sekin on Jumalan luoma. Niin tarkoitettu. Pimeä rauhoittaa. Pimeässä on hyvä hiljentyä. On hyvä kuulostella mitä itselleen kuuluu. Mihin suuntaan olen kulkemassa. Pitäisikö hieman kääntää suuntaa tai tehdä elämässä peräti radikaali U-käännös. Pimeässä ei näe hyvin ympärilleen, mutta aistiärsykkeiden vähetessä voi nähdä paremmin sisälleen. Syksyllä puut pudottavat lehtensä ja lepäävät, monet eläimet vaipuvat horrokseen tai talviuneen. Meillä ihmisillä kuitenkin elämä jatkuu jotakuinkin entisenlaisena. Töihin on mentävä keskimäärin viitenä päivänä viikossa huolimatta siitä onko pimeää vai valoisaa, lämmin tai kylmä, jaksaisiko vai ei jaksaisi.

Raamatussa Saarnaaja 3: 1-8 sanotaan: "Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa, aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään, aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua, aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla."

Vaikka olen asennoitunut voimakkaasti inhoamaan syksyä ja talvea niin haluaisin kuitenkin yrittää oppia näkemään niissä hyvää. Sillä vaikka kuinka pimeää vuodenaikaa inhoaistin niin kevät ei tule sen nopeammin tai kesä kestä pidempään. Jumalan luomaa järjestystä ei voi muuttaa. Jos saisin valita, vietäisiin ajan marraskuusta maaliskuuhun peiton alla. Lukisin hyviä kirjoja, nukkuisin pitkät yöunet ja lisäksi pienet päiväunet vielä joka päivä. Tosin en tiedä kuinka kauan sitä kuitenkaan jaksaisi tuollaista löysäilyä. Kyllä työ loppujen lopuksi tuo hyvää ryhtiä elämään. Ihanaa olisi jos löytäisin pimeästä ajasta enemmän mielekkäitä asioita. Lapsi ja kissa-perheessä kynttilöiden polttaminen ei ole "se juttu". Aika marraskuusta maaliskuun alkuun on kuitenkin pitkät 4kk ja sen ulkopuolelle mahtuu vielä lisää koleaa säätä ja pimeitä iltoja ja aamuja.

Talvi tuntuu pitkästä kun sitä ajattelee yhtenä ajanjaksona. Kuitenkin se pitkä ajanjakso koostuu monista pienistä yksittäisitä päivistä. Jokainen päivä on mahdollisuus. Mahdollisuus pyytää Jumalaa mukaan päivän töihin ja ohjaamaan ajatuksiakin. Pimeässäkin voi pyytää Jumalaa avaamaan silmät näkemään sen mikä on tärkeää. Pitkä talvi. Monta peräkkäistä päivää, jolloin saa huomata tarvitsevansa Jumalaa valaisemaan elämää kun auringon valo ei siihen riitä.

Pientä ja isompaa kiusaa

Hei, oletteko tietoisia, että Raamattua voi lukea myös netissä? raamattu.uskonkirjat.net on sivusto, jossa voi hakea tietyn Raamatun kohdan luettavaksi tai vaihtoehtoisesti hakea sanahaulla esimerkiksi mitä Raamatussa jostain tietystä sanasta/aiheesta sanotaan.  Itse näpyttelin viimeksi hakukenttään Saatana. Ja minkähänlaisen rönsyävän ajatusprosessin seuraus tuo haku oli? Haluatteko kuulla?

 Minulla on ihana mies. On ollut jo 12 vuotta. Suhde on ollut ylämäkiä ja alamäkiä, rinnalla kulkemisia ja etäämpänä mököttämistä. Ainakin minun pääni sisällä parisuhteessamme on kaikenlaisia tunteita koettu mielettömästä rakkauden huumasta vihan tunteisiin. Usein huomaamme saman kaavan toistuvan: 1) Käymme hedelmällisen keskustelun, jonka seurauksena koemme avioliittomme ihan parhaaksi. Olemme toisillemme äärettömän rakkaita ja osaamme myös kertoa sen. 2) Vähitellen (lue: muutaman päivän päästä) arjen asiat valtaavat ajatuksemme ja parisuhde näkyy käytännöllisenä arjenpyörityksenä, 3) sitten jokin /jotkut asiat alkavat harmittaa ja vähitellen ärsytykset täyttävät -ainakin minun- mieltä ja silloin entistä enemmän minä keskityn vapaahetkinäni omiin juttuihini ja mies omiinsa 4) ja lopulta huomaamme, että olemme jotenkin taas ajautuneet hieman etäälle toisistamme 5) ja jossain vaiheessa, ärsytyksen kasvettua tarpeeksi suureksi on pakko nostaa kissa pöydälle ja keskustella tuntemuksista ja sitten taas olemme kohdassa 1. Jep. Parisuhteessa sekoittuvat minun hyvät ja huonot puolet ja miehen hyvät ja huonot puolet. Niinä hetkinä kun saamme kokea olevamme lähellä toisiamme, on helppo hyväksyä puoliso kokonaisena pakettina, rakastaa häntä täysillä kaikkine vikoineen päivineen. Mutta kun olemme toisistamme vähän etäämpänä, huomaan usein, että pienetkin asiat ärsyttävät herkästi.

Tänään kun yritin tarkastella tätä tilannettamme hieman ulkoapäin, tajusin, että tietyt asiat lukertelevat ajatuksiini toistuvasti. Usein mukana on sellaisia ajatuksia kuin ”ei se sua oikeasti rakasta”, ” sä oot ansainnut parempaa” ja ”sun on taisteltava omien oikeuksiesi puolesta”. Aika ikäviä kiusoja nuo ajatukset. Voin sanoa, että ei niiden mieleen luikertelun jälkeen parisuhde ainakaan parhaimmillaan hehku. Todellakin nuo vievät minua ja miestäni kauemmas toisistamme. Ja sitten havahduin ajatukseen. -Jumalan antamat rakkaudelliset ajatukset vievät kohti iloa ja rauhaa, joten kohti riitoja vievät ajatukset täytyvät olla lähtöisin Jumalan vastakohdasta, Saatanasta. Kaikki ikävät kuiskuttelut mielessä. Niitä on muitakin kuin parisuhteeseen liittyviä. ”Et ole yhtä hyvä kuin muut”, ”ei sun kannata avata suutasi kun sanot kuitenkin jotain tyhmää”, ”Et sä selviydy tästä päivästä”. Mutta Jumala on luvannut meille rauhan. ”Älä pelkää”. Niin sanotaan 51 jakeessa Raamatussa. Kannattaa muuten sitäkin hakea tuon alussa mainitsemani Raamattu-haun avulla. Aika hyviä tsemppikohtia saa elämään eväiksi!

Syntiinlankeemuskertomuksessa (1. Moos. 3) kerrotaan kuinka käärmeenä esiintynyt Saatana houkutteli naisen maistamaan kiellettyä hedelmää. Laskiaisena muistutettiin kirkossa kuinka Paholainen kiusasi myös Jeesusta (Luuk 4:1-13). Tässä ajatusvirtani vaiheessa laitoin Raamattuhakuun sanan ”Saatana”. Aika paljon ikävää tuo sielunvihollinen on tehnyt Raamatun aikoina.  Saatana ei kuitenkaan jättänyt ihmisen houkuttelua väärille teille vain paratiisiin tai kohdistumaan vain Raamatun aikojen ihmisiin. Saatana on ja vaikuttaa myös meidän 2000-luvun ihmisten, sinun ja minun elämässä. Näin ainakin minä uskon.  Joskus kiusaukset voivat olla pienempiä ja joskus isompia. Ei niistä varmasti koskaan maanpäällisen elämän aikana päästä eroon.

Saatanasta tuntuu usein vaikealta puhua ja myös kirjoittaa. Harvoin muistan kirkon saarnoissakaan Saatanasta puhuttaneen. Se on aihe, joka herättää meissä ihmisissä huolta ja pelkoa. Ja yleensä, ketään ei haluta pelotella. Ei kai me ihmiset voida edes täsmällisesti tietää miten henkimaailma toimii ja vaikuttaa. Rakastavaan Jumalaan olen kuullut useamman uskovan kuin persoonalliseen pahaan, Saatanaan. Mutta se miltä meistä tuntuu Jumalan ja Saatanan olemassa olosta ja vaikutuksista meidän elämään ei riipu meidän uskosta. Tuolla jossain joko on Jumala ja Saatana tai sitten ei ole. Jumala tai Saatana ei ole tai lakkaa olemasta tai vaikuttamasta elämäämme ihan vain joku ei sitä uskoisikaan. Ethän itsekään lakkaa olemasta jos joku ei sinun olemassa olosta tiedä.

Vaikka itse ajattelen, että Saatana on olemassa ja vaikuttaa meihin niin meillä ei kuitenkaan ole syytä pelkoon. Raamatussa Jobin kirjasakin kerrotaan, että Saatana pääsi aiheuttamaan ikäviä asioita Jobille vain koska Jumala salli ne. Muistetaan, että Jeesuksen ristin kuolemalla Jumala voitti jo Saatanan. Ja niin kuin Jeesus monta kertaa sanoi ”älä pelkää”! Meillä on suurempi voima puolustajana ja auttajana täällä maanpäällisellä tiellämme. Saatana yrittää johtaa meidät harhaan ja etäälle siitä suuresta rakkaudesta, rauhasta ja turvasta, jota Jumala meille tarjoaa.  Kiusaa ja houkutuksia kohtaamme varmasti päivittäin, mutta ajattelen, että niitä voisi ehkä helpommin vastustaa kun tiedostaa, että henkimaailmassa käydään koko ajan taistelua minunkin sielusta. Tämänkin päivän haluan aloittaa pyytämällä Jumaalaa mukaan kulkemaan päiväni matkan kanssani. Vierelleni, tuekseni, ohjaamaan Hänen mielensä mukaisiin tekoihin ja ajatuksiin.

Tosiuskovaisuudesta

Viime aikoina olen törmännyt kommentteihin, jossa uskovaiset arvostelevat toisiaan. Yhtenä esimerkkinä ”Et käy säännöllisesti seurakunnassa, joten et voi olla oikeasti uskossa”. Tähän yhdistäisin myös ilmapiirin, jonka mukaan ”tosiuskovat” katsovat hieman alaspäin ihmisiä, jotka eivät ole yhtä kokonaisvaltaisesti antautuneet seurakuntatyöhön kuin mitä ”tosiuskovaiset” itse ovat.

Itse ajattelen, että Jumala kutsuu ihmisiä erilaisiin käyttöihin. ” Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut”  PS 139:13.  Jumala on luonut ihmiset erilaisiksi ja sallinut erilaisten elämänkokemusten vaikuttaa ihmisiin. Toiset ovat luonnostaan ekstroverttejä ja kokevat toisten ihmisten seuraan hakeutumisen mukavana ja voimavaroja lisäävänä kokemuksena. Toisista Jumala on luonut introvertteja, heille on ehkä luonteenomaisempaa yksin tai muutaman ihmisen seurassa uskonsa toteuttaminen. He voivat kokea valtavaksi turvakseen kahdenkeskisen suhteen Jumalan kanssa vaikka syystä tai toisesta eivät hakeudu seurakunnan toimintaan. Jotkut ovat saaneet kokea tuomitsemista ja syrjintää toisten kristittyjen taholta. Sekin vaikuttaa ihmisen olemukseen. Kaikille Jumala ei myöskään anna vahvaa uskon tulon kokemusta, eikä sitä siksi saa pitää mittarina aidosta uskosta.

Raamatussa Jeesuksen seuraajia kehotetaan viemään evankeliumia kaikkeen maailmaan. Tarkoittaako se, että kaikkien pitäisi ryhtyä lähetyssaarnaajiksi? Itse en usko niin. Evankeliumia voi viedä mielestäni eteenpäin myös pienimuotoisemmin. Jokainen voi toimia niistä lähtökohdista käsin, mitkä itsellään on. Olennaista on, että jokainen laittaa omat lahjansa käyttöön, ei se, että asetamme jokaisen uskovan samalle viivalle tekemään samanlaista työtä ja elämään uskoaan todeksi samalla tavalla.

”Jeesus tulee oletko valmis”. Tiedättehän nämä traktaatit puhelinpylväissä? Eräällä tuttavallani oli joskus tapana kadulla huudella ihmisille ”Jeesus rakastaa sinua”. Minulle molemmista on tullut aina vähän outo olo. Ristiriitainen. Toisaalta kyllä, näinhän asia on. Jeesus tulee takaisin ja rakastaa ihan jokaista ihmistä. Mutta meneekö viesti perille puhelinpylvääseen kiinnitetyn lapun tai kadulla kuuleman huutelun avulla? Ehkä nuo viestit tosiaan tavoittavat joitain ihmisiä. Niin todella toivon. Mutta enemmän olen kuullut molemmista negatiivista palautetta kohdeyleisöltään. Kuinka paljon olenkaan saanut kuulla sivusta ”Jeesus tulee, ota koppi”-tyyppistä naljailua tai naureskelua ”hulluista”, jotka huutelevat ja hihhuloivat kaduilla välittääkseen hyvää sanomaa eteenpäin. Mistä kaikki kertoo? Kyllä, varmasti sanoman välittäjillä on mielessään todella hyvät motiivit! Raamattukin kehottaa rohkeasti tunnustamaan Jumalan nimeä ja pelkäämättä viemään evankeliumia eteenpäin. Ja kun kohdataan vastustusta, niin pitäisi entistä kovemmin puskea eteenpäin. Hmm… Itse introverttina nautin kaikista eniten kohtaamisista, joissa minusta ollaan aidosti kiinnostuneita ja saan käydä rauhallista pohdiskelevaa keskustelua. Sen sijaan, että uskon leipää viskeltäisiin väkijoukkoon, arvostaisin, että leipä ojennettaisiin minulle suoraan käteen ja katsottaisiin lämpimästi suoraan silmiin.

Evankeliointi on Jeesuksesta kertomisen ohella myös rakkauden välittämistä siitä osattomille. On erilaisia uskovia, joilla on erilaisia luonteenomaisia tapoja viedä evankeliumia eteenpäin. Myös kohdeyleisössä on erilaisia ihmisiä. Ei ole vain yhtä samanlaista pakanoiden massaa. Pahimmillaan evankelijoija kiillottaa vain omaa kruunuaan ”huutelinpa kadulla, että Jeesus rakastaa, mutta eipä niitä paatuneita pakanoita sanomani kiinnostanut”.

Aina elämä uskovaisena ei ole helppoa. On rohkaisevaa, että Raamatussakin puhutaan siitä. Annetaan toivoa, että saamme palkinnon kärsimyksistämme sitten taivaassa. Mielestäni sitäkin kohtaa vääristellään uskovien parissa. Ehkä ensiksi evankelioimme erikoisella, jopa luotaan työntävällä tavalla, sitten saamme osaksemme ivallista naljailua. Sitten mielessämme hymyilemme ”naljailkaa vaan, se parhaiten nautaa, joka viimeksi nauraa, meitäpä odottaa ikuinen onni Taivaassa kun te joudutte rangaistuksena helvetin tuleen”. Itse ainakin myönnän joskus ajatelleeni vähän tähän tapaan. Kun uskovaisena ja ns. kilttinä tyttönä olen jäänyt vähän syrjään ja olen ollut kateellinen suosiossaan paistattelevien ihmisten vierellä, niin ihan vähän olen ajatellut, että ”Jumala tykkää kuitenkin vähän enemmän minusta kuin teistä”. EIIIIIIII!!!!!! Jumala rakastaa ihan kaikkia ihmisiä ja ihan jokaisen Jumala haluaisi luokseen taivaaseen! Minussa ei itsessäni ole mitään parempaa kuin ihmisten edessä suosituissa pakanoissa. Miltä tuntuisi tavata itseä loukannut ihminen kerran taivaassa? Tulisiko tunne ”Mitä sä täällä teet? Minä kärsin maanpäällä ja kävin ahkerasti seurakunnassa. Sinulla sen sijaan oli hauskaa ja nautiskelit maallisista asioista? Eikö olisi ollut reilua, että olisit joutunut helvettiin?”.

Meidän ihmisten ymmärryskyky on niin rajallista ja Jumalan suunnitelmat ja rakkauden määrä on jotain niin valtavaa, mitä me ihmiset ei pystytä ikinä ymmärtämään. Usko on aina lahjaa ja samoin se, että Jumala on kutsunut ihmistä. Meillä uskovilla ei ole mitään oikeutta korottaa itseämme Jumalan suosittujen asemaan. Uskoisesti rohkeimmallakin evankeliumin julistajalla VOI OLLA mukana itsekästä motiivia haluta esiintyä ihailtuna toisten uskovien silmissä. Myös vetäytyvällä ja aralla ihmisellä voi olla käsittämättömän rikas rukouselämä ja tapa toimia hiljaa taustalla lähimmäisten rakastamiseksi ja evankeliumin eteenpäin viemiseksi.

Yritetään uskovina ja Jumalan luomina ihmisinä päästä enemmän samalla puolelle! ”sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” Room. 3:23.

Laajemmin vielä sama kohta ”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi” Room. 3:22-24.

Eli painottaisin noita SAAVAT – ARMOSTA – LAHJAKSI  -sanoja. Kukaan ei voi omassa voimassaan ja itse suoritetuin teoin ansaita Jumalan suosiota tai pelastusta. Ei vaikka menettäisi kasvonsa huudellessaan Jeesuksen rakkaudesta kaduilla tai yön pimeydessä kävisi liimailemassa traktaatteja puhelinpylväisiin. Me ihmiset olemme kaikki pohjimmiltamme aika surkeita tapauksia, samaa surkeata jengiä. Kaikki me tarvitsemme Jumalaa yhtälailla. Jumala ei kuitenkaan kohtele meitä kaikkia samalla tavalla. Jumala on tarkoituksella luonut meistä erilaisia. Jostain kumman syystä toisille Jumala antaa hyvin selkeitä merkkejä itsestään ja antaa lahjaksi voimakkaita uskoon tulon kokemuksia. Sellaiset ovat merkkejä siitä, että kyseiselle ihmiselle Jumala on nähnyt hyväksi antaa sellaisen uskoon tulon. Se ei ole merkki siitä, että ihminen olisi suorittanut juuri oikeanlaisen pyynnön saada tulla uskoon. Kun Jumala näkee ajan oikeaksi, niin Jumala toimii. Uskon lahjasta saa olla todella kiitollinen. TODELLA. Mutta siitä ei pidä ylpistyä. Usko on lahjaa, ei oikeanlaisen teon tai ajattelun suorittamisen tulos. Me ihmiset emme voi tietää mitä Jumala on suunnitellut lähimmäisemme kohdalle. Me emme näe toisten ihmisten sydämiin. Yritetään siis hyväksyä se ja taitojemme mukaan rakastaa toisia ihmisiä. Jos Jumala on antanut aikaa, resursseja ja paloa seurakuntatyöhön niin toteutetaan tätä kutsumusta ja kiitetään siitä. Ei kuitenkaan tuomita heitä, joilta vastaava palo puuttuu. Jos huoli herää lähimmäisistämme niin rukoillaan heidän puolestaan. Yritetään omia lahjojamme käyttäen olla voimavaroina toinen toisillemme tällä yhteisellä elämäntaipaleella! J

Lakko tuli kylään

Viime aikoina on tullut pohdittua paljon uskon asioita. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa jostain muusta. Nyt aiheeksi otan asian, joka vaikuttaa meidän perheen arkeen ja todennäköisesti monen muunkin lapsiperheen arkeen. Televisio. Nämä ovat näitä uusia vanhemmuuden haasteita. Omassa lapsuudessani tv:n katselua ei tarvinnut rajoittaa, koska lähes ainoa lastenohjelma oli Pikku Kakkonen. Sen katsominen mustavalkosiesta matkatelkkarista (ihan oikeasti!) oli illan kohokohta. Nykyään lastenohjelmatarjonta on jotain ihan muuta. Varsinkin Netflixiin yhdistettynä ohjelmia olisi tarjolla 24/7.

Jossain vaiheessa lasten ollessa pieniä, opimme monien muiden vanhempien lailla, että joskus telkkari on ihan käypä lastenhoitaja. Esimerkiksi kun ruoka piti saada laitettua tai illalla kaipasi pientä omaa hetkeä. Lasten hieman kasvaessa opimme hyödyntämään oivaa lastenhoitajaa mitä erilaisemmissa tilanteissa. Yksi hyvä oivallus oli opettaa viikonloppuaamuisin lapsia herättyään siirtymään telkkarin eteen ja painamaan kaukosäätimestä kakkosta. Silloinkin sitä koki olevansa vastuullinen vanhempi. Kakkoskanavaan saattoi luottaa. Sieltä tuli vain turvallisia Pikku Kakkosen (ja Galaxyn) ohjelmia. Näin vanhemmat saivat arvokasta laatuaikaa pidempien aamu-unien parissa. Vähitellen viikonloppuaamut alkoivat venyä. Glalaxyn ohjelmat piti saada katsomaan loppuun jos sitä yritti rajoittaa, sai lapsilta kiukkua osakseen. Huoneen siivoamisesta piti saada palkinnoksi tv:n katsomista ja vähitellen olimme tilanteessa, jossa lapset odottivat ja odottivat, että saisivat katsoa Netflixiä, mikään muu tekeminen ei houkuttanut ja sisarusten kesken tuntui olevan jatkuvaa kinaa. Tälläisessä tilanteesa oli houkuttavaa entistä useammin saada rauha taloon ja antaa lasten katsoa hetki tv:tä.

Tammikuun alussa arjen keskellä minulla keitti yli eräänä kauniina päivänä. Kyllästyin totaalisesti johonkin lasten hölmöilyyn ja ilmoitin ”rangaistuksena”, nyt ei katsota tv:tä kuukauteen. 8v esikoinen oli ilmoituksesta tyyni ja varsin tyytyväinen. Hän muisti edellisen tv-lakkomme reilu vuosi takaperin. Silloin lakko kääntyi kaikkien eduksi ja loppujen lopuksi lapsetkin nauttivat lakkoilusta.  Niinpä tällä kertaa ilmoitus lakosta ei aiheuttanut suurempia jupinoita.

Lakon alussa muutos arjessa aiheutti aluksi hieman haasteita. Koska arkemme on aika täynnä päiväkotia/koulua/töitä, mummilla hoidossa olemista ja harrastuksia, oli tv lohkaissut varsin suuren osan kotona vietettävästä vapaa-ajasta, siis siitä ajasta, mikä lapsilla pitäisi olla vapaan leikin aikaa. No, luonnollisestikin, kun vapaan leikin aika on ollut niin vähäistä, niin lasten mielikuvitus leikkiin ei ollut  päässyt kehittymään. Onneksi aivot ovat tässä asiassa varsin nopeita reagoimaan muutokselle. Itseasiassa lapset reagoivat jo tiedolle, että tv ei ole vaihtoehto. Lakon alusta ei mennyt kauaakaan kun lapset alkoivat taas leikkiä. Oli ihan mahtavaa nähdä kuinka lasten mielikuvitus ja leikkitaidot lisääntyivät hetkessä ja bonuksena myös lasten keskeinen riitely väheni. Aiemmin yksi yleisimmistä riidan aiheista oli kenen toivesarjaa katsottaisiin Netflixistä. Nyt tällaisesta aiheesta oli turha taistella. Lapsilla oli mahdollisuus leikkiä omatoimisesti tai sitten yhdessä. Molemmat lisääntyivät. Keskimmäinen istui pitkiä hetkiä rauhassa huoneessaan piirtäen ja värittäen, esikoinen innostui kirjoittamaan kirjeitä, kuopus leikki rakennussarjoillaan. Lisäksi usein nukkumaanmenon lähestyessä lapsilla oli niin hyvät yhteisleikit, että oli ihan sääli vaatia heitä leikit lopettamaan. No, tokikaan arki ei joka päivä edustanut edelleenkään näin radikaalia muutosta, mutta aivan selkeä suunta oli kuitenkin tämä.

Ilokseni sitten vanhimmat lapset rikkoivat eräänä päivänä tv-lakkoa ja ”salaa” katsoivat Netflixiä parin tunnin ajan ollessaan kahdestaan kotona. Niinpä saimme siitä hyvän syyn jatkaa lakkoa vielä toisen kuukauden ajan. Taaskaan tuosta lisärangaistuksesta lapsilta ei tullut vastaväitteitä. Lapset olivat jo itsekin huomanneet tv-lakon edut ja olivat huomanneet kuinka mukavia tekemisiä on olemassa tv:n katsomisen sijasta. Vanhempina olimme myös auttaneet lapsia huomaamaan nämä tilanteet ”hei, miten te ette ole riidelleet moneen päivään?”, ”onpas sun mielikuvitus taas parantunut kovasti kun et ole katsonut telkkaria!”, ”olettepas taas keksineet tosi hauskan leikin!”.

Nyt molemmat tv-lakkokuukaudet ovat takanapäin. Vaikka lapset ovat selvästi nauttineet lakkoilusta, niin eivät he edelleenkään tv:n katsomista karsasta. Ei epäilystäkään, etteikö mahdollinen ehdotus tv:n katsomisesta saisi lapsiamme innostumaan. Mutta voitte olla varmoja, että lapsia ei lakon loppumisesta huolimatta ole muistutettu ”Hei telkkarista tulisi Pikku Kakkonen!”. Katsotaan miten uusi arki lähtee lutviutumaan, mutta yritetään nyt saada lapset pitämään kiinni leikkitaidoistaan ja taidostaan rauhoittua omien leikkien äärelle. Jos tv:n katselu taas lähtee lapasesta ja jatkuva riitely lisääntyy, on taas hyvä todeta paikka uudelle tv-lakolle.

Kyllä tuo tv vaan on sellainen.  Kohtalainen renki, mutta todella huono isäntä. En tiedä onko meidän perheessä jotenkin erityistä alttiutta ajautua kaikki tai ei mitään tilanteisiin, mutta ainakin hyvä huomata että tällaista meidän arki on ja lakko meillä on varsin toimiva tapa reagoida kun telkkari ottaa yliotteen arjesta. Oman kokemuksemme perusteella voin kyllä lämpimästi suositella pientä tv-lakkoa jos tuntuu, että telkkaria on viime aikoina käytetty turhan usein lastenvahtina ja kaipaus olisi saada pientä vaihtelua aikaiseksi.