Aika paastota

Saimme mieheni kanssa inspiraation. Paastonaika alkoi ja tekisi ihan hyvää paastota ainakin jostakin. Joku ihan pieni tavallinenkin juttu riittäisi. Tekisi varmasti hyvää luopua hetkeksi jostain arjen luksuksesta. Ainakin oppisi arvostamaan taas sen jälkeen ”tavallista luksustakin” enemmän. Itse mietin, että luovun hissin käytöstä ja alan käyttää portaita. Ja leivästä voisin luopua. Joulun aikoihin olin saanut kolme lisäkiloa ja tammi-helmikuussa ne kilot olivat vakiinnuttaneet tukevasti paikkansa kehossani. Ei etteivätkö ne siihen voisi normaalipainoisella jäädäkin, mutta mieluummin kuitenkin halusin jatkaa elämääni ilman niitä. Eli miten olisi leipä? Hiilareiden vähentäminen.

Jostain googletteluista ajatus paastosta muokkautui kuitenkin vähitellen kevyen extremen puolelle. Miten olisi Nutrilett-kuuri? Minulla ei ole pakonomaista tarvetta laihduttaa, mutta ehkä taas elämyshakuinen puoleni kaipasi vähän haastetta. Ei siis niinkään laihtumisen takia vaan 1) jotta saisin kokemuksen miten Nutrilett toimii, 2) jotta saisin haastaa tahdonvoimani, 3) jotta oppisin lujuutta välttää kiusauksia ja toki siinä sivussa tokikaan 4) en laittaisi pahitteeksi jos jouluna kertyneet 3kg haihtuisivat matkalla pois.

Nyt on sitten 1vk ”osanutrausta” ja 1 vk ”täysnutrausta” takana. Päivät töissä ovat menneet ihan ok:sta. Jumpassa olen jaksanut käydä, mutta kotona on ollut vaikeaa. Varsinkin iltaisin. Kun kotona on jääkaappi. Ja kun lapsille pitää laittaa ruokaa. Lapsillekin on joutunut vähän selittelemään miksemme mieheni kanssa syö samaa ruokaa kuin lapset ”Äiti ja isi tässä nyt pitävät vähän hassua ruokajuttua jonkun aikaa ja juodaan vaan tällaisia ravitsemusjuomia”. En halua lapsille tehdä numeroa, että tässä äiti ja isi nyt LAIHDUTTAVAT tai KITUUTTAVAT. Mieheni kanssa toinen toistamme pyritään tsemppaamaan tässä projektissa. En kyllä tajua netissä olevia leppoisia kirjoituksia ”Laihdutin Nutriletin avulla kuukaudessa 14 kg”, ”Nuriletilla lähti kuukaudessa 12kg”, Pudotin 15kg kuukaudessa Nutriletilla”. Kuulostaa niin helpolta. Kuulostaa täysin vaivattomalta. Sen kuin vain laihtuu. Ihan kuin mitään ei tekisi eikä mitään uhraisi.

Minulla ainakaan ei ole ollut helppoa! Voi kuinka sitä kaipaakaan kunnon dopamiini-boostia, jonka syömisellä saa! Siis ihan tavallisellakin syömisellä. Kun tulee mukavan kylläinen olo. Nutrileteista ei kyllä mukavan kylläistä oloa tule. Nälkä voi lähteä, mutta se ei ole sama kuin kylläinen olo.  Kunpa minä vaan saisin syödä. Tuntea suklaan sulavan suussa, täyttää mahani millä tahansa hyvällä ruoalla, tuntea raukea kylläisyyden tunne. Kuinka dopamiinia vapautuu aivoissani. Kuinka mielihyvä valtaa kehoni. Ihanaa! Sitä kaipaan! Kuinka helppoa dopamiiniboostiin olisi jäädä koukkuun. Kun on tylsää, se piristäisi, kun on hauskaa, se kruunaisi kaiken, kun on ikävää, se lohduttaisi. Aina löytyy syy herkutteluun! Syöminen…  Ja nämä ovat normaalipainoisen ihmisen ajatuksia.

Haluaisin suhtautua ruokaan energian ja välttämättömien ravintoaineiden antajana. Haluaisin käyttää ruokaa. En haluaisi olla ruoan käytettävänä. En halua olla dopamiiniriippuvainen. Miksi houkutusten vastustaminen kotona on vaikeampaa? Onko kotona tylsää? Kaipaavatko aivot kotona enemmän virikettä? Mistä muualta voisi saada hyvänolon tunnetta kuin syömisestä? Liikunnasta.. läheisyydestä… Näitä muita keinoja haluaisin löytää vielä lisää! Olisi myös hyvä erottaa onko syömisen halun taustalla todellinen nälkä vaiko vain jano vai kaipaanko vaan hemmottelevaa hyvänolon tunnetta.

Tuntuu terveeltä toiminnalta hetkeksi katkaista riippuvuus ruoan palkitsevuudesta. Aina ei ole pakko toteuttaa mielitekoja. Eihän kaupastakaan voi ostaa kaikkea mitä mieli tekee.  Tämän Nutrilett-paaston tarkoitus on puhdistaa ajatukset kieroutuneesta ajatuksesta siitä, että usein tulee syötyä vain mielihyvän saamiseksi. Jatkossa haluaisin nähdä ruoan enemmän energian ja ravintoaineiden antajana. En kuitenkaan halua tiukasti kieltää ruoan ja hyvien makujen tarjoamaa nautintoa. Ja sitä leppoisaa kylläisyyden tunnetta, minkä syöminen voi antaa. Joskus on myös juhlan ja herkuttelun aika. Ehkäpä yksi herkuttelupäivä viikossa oli paikallaan?

Eilen siivotessa löysin paperipinosta lapun, johon olin joskus kirjoittanut erilaisten roskaruokien ravintosisältöjä. Megahampurilainen: 1091 kcal, Soijatortilla 689 kcal, Mexicana-pizza 1024 kcal ja päälle 5 dl Cokista 210 kcal. Vähän eri lukuja kuin Nutrilett ateriankorvikekeet Quinoa nut crunch –patukka 200 kcal, Thai-keitto 119 kcal tai Banana caramel shake 117 kcal. Tietenkään elämä ei ole joko Nutrilettia tai pitsaa vaan välille mahtuu paljon terveellisiä oikean ruoan vaihtoehtoja. Mieliteot kuitenkin usein suuntautuvat juuri tuohon roskaruokaan ja muuhun erityisen kaloripitoiseen. Silloin kyse ei välttämättä ole nälän vaan jonkun muun tarpeen tyydyttämisestä.

Elämässä ei ole kyse aina minusta tai sinusta. Elämä ei ole jatkuvaa tarpeiden tyydyttämistä. Joskus on hyvä harjoitella omien tarpeiden sivuun laittamista, vaikka sisäinen ääni huutaisi nautintoa. Oli se sitten todellista nälän tunnetta tai pelkkää dopamiiniboostin tarvetta. Voin tietoisesti valita sanoa ei haluilleni. Kokonaan tarpeitaan ja halujaan ei kuitenkaan tarvitse torjua.  Riittää kun niille vastaan ”odota”. Vielä ei ole aika tarpeen tyydyttämiselle.  Itse näkisin hyväksi jo paaston alkaessa asettaa päivämäärä paaston loppumiselle.  Silloin pystyy paremmin tietoisesti rajaamaan mielitekojen vaativaa ääntä. Tiedän päivämäärän ja se ei ole vielä. Jos päivämäärää ei ole asettanut vaan antaa paastolle luvan päättyä ”kun ei enää jaksa kärsiä ja pelleillä paaston kanssa”, paasto tulee päättymään mielitekojen voittoon. Se ei ehkä ihan vastaa paaston alkuperäistä ajatusta tietoisesti laitta mieliteot sivuun ja suostua elämään pienen kärsimyksen kanssa. Paaston avulla on hyvä palata lähtötilanteeseen jos syömis- tai muiden tottumisten reitti on lähtenyt menemään väärään suuntaan. Puhtaalta pöydältä on hyvä ottaa uusi alku uuteen elämään, jossa elämän valinnat perustuvat siihen mitä todella haluaa eikä siihen mihin mieliteot yllyttävät.  

Uskonkriisissä

Ihan oikeasti. Mitä jos Jumalaa ei olekaan olemassa? Tuota kysymystä olen sivuuttanut aiemminkin tässä blogissani. Epäilyksen ajatukset ovat ajoittain välähtäneet ajatuksissani. Olen kyllä tiennyt, että epäilykset kuuluvat luonnollisena osana varmasti kaikkien uskovaisten elämään, mutta jotenkin aina olen päässyt niistä melko vaivatta eroon. Nyt täytyy kuitenkin sanoa, että viime aikoina olen epäillyt ja kyseenalaistanut uskoani enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sysäyksen tähän kyseenalaistamiseen antoi viimekädessä tuulimunaraskaus-kokemus, josta kirjoitin kahdessa edellisessä päivityksessäni. Kuitenkaan se ei ollut ainoa tilanne, jossa olin kokenut, että Jumala ei kuule minua. Samaan tunteeseen olin törmännyt aiemminkin. Kun on tuntunut, että minulla on vaikea hetki, olen rukoillut eikä tuskaisuuteni ole vähentynyt mielestäni yhtään rukoilun jälkeenkään.

Nyt pettymys sai todella miettimään miksi oikein jatkaa uskomista. Ja mitä uskominen ylipäänsä on? Voisiko oikeasti olla mahdollista, että monet ihmiset olisivat vaan sukupolvelta toiselle levittäneet vanhaa juutalaista tarinaa? Onko nykymaailmassa enää tilaa sellaiselle tarinoinnille? Kun tiedekin on selittänyt sateenkaaren synnyn ja homouskin on aikalailla todistettu geneettiseksi ominaisuudeksi. Ihan oikeasti, kuka viitsii enää uskoa Raamattua?

Mitä jos nyt valitsisin oivalluksen, että Raamattu on vain satua? Muuttaisiko se jotenkin minua? Minulla on eräs tuttava, johon tutustuin nuorempana uskovaisten piireissä. Hänen kanssa koimme ihanaa uskovaisten nuorten sielujen sympatiaa. Hän kuitenkin luopui jossain vaiheessa uskostaan ja elää tänä päivänä ateismin puolestapuhujana. FB:ssä hänen käytöksensä on kärkästä niin uskovaisia kuin kaikkia muitakin kohtaan, joiden kanssa hän ei ajattele samalla tavalla.

Itseasiassa ajattelen uskovaisuuden vaikuttavan melko paljonkin identiteettiini. Ei kuitenkaan niin, että se sitoisi minua tai tekisi minusta kontrolloidun ja ahdasmielisen. Raamattu on aika mieletön kirja, varsinkin jos sitä lukee toisella tavalla kuin piru. Evankeliumeista löytyy kristityn elämää ohjaavat periaatteet ja elämänohjeet. Ne ovat niitä arvoja, joiden varaan Suomenkin kansakuntaa on rakennettu. Kristilliset perusarvot. Joku voi sanoa, että vastaavia arvoja on muissakin uskonnoissa ja että on ihmisen sisäänrakennettua tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Se voi olla mahdollista, mutta yksi asia erottaa kristinuskon kaikista muista uskonnoista. Se on se, että kristinuskon perussanoma on ”se on täytetty”. Kaikki uskonnot toki kehottavat ihmisiä tekemään hyvää. Kristinusko on kuitenkin ainoa, jossa hyvän tekemisen motiivina ei ole itsensä pelastaminen. Kristittynä en lunasta taivaspaikkaa yhtään sen varmemmin vaikka kuinka paljon tekisin ylimääräisiä hyviä tekoja.  Raamatussa kerrotaan varsin selkeästi, että Jumala itse tuli maailmaan Jeesuksen hahmossa, koska rakasti meitä surkeita ihmisiä niin paljon, että halusi meidän kaikkien pelastuvan. Jumala itse meni ristille meidän kaikkien ihmisten vikojen tähden. Nyt niillä teoilla ei ole enää mitään merkitystä pelastumisemme kanssa. Ilo siitä, että Jumala on rakastanut meitä niin valtavasti saa kristityt tekemään hyviä tekoja ihan vapaasta tahdosta ilman omaa lehmää ojassa. Kristityt rakastavat toisia, koska Jumala on rakastanut ihmisiä ensin.  Aika huikeaa! –Vaikka samalla myös tosi outoa… tieteen selityksiin tottuneelle tuottaa hieman vaikeutta uskoa tuollaiseen mahtavaan pelastustarinaan. Onko täällä maailmankaikkeudessa myös henkimaailman totuuksia, jotka ylittävät ihmistieteen ymmärryksen? Näkymättömään on niin vaikea uskoa. Ja se pelko – jos Jumalaa ei olekaan olemassa ja teen itsestäni hölmön. Sehän olisi ihan vihoviimeinen asia, mitä ihminen haluaa.

Mutta sitten kristinuskon vaikutus yhteiskunnassamme.  Seurakunnissa tehdään paljon hyvää. Huomioidaan lapsiperheitä, sinkkuja, lapsia, nuoria, pariskuntia, mielenterveyskuntoutujia, taloudellista hätää kärsiviä ja ties mitä muita ihmisryhmiä. Motiivina halu auttaa, halu jakaa rakkautta, koska Jumala rakasti ensin.  Mielestäni tuo on todella hienoa asia. Miksi alkaisin vastustaa kristinuskoa? Miksi haluaisin ottaa etäisyyttä kristinuskoon? Voisiko kuitenkin olla mahdollista, että joku olisi keksinyt koko Raamatun. Kirjoittanut varsin fiksun ja yhteiskunnassa toimivan tarinan? Joka saa höpsöt yksinkertaiset ihmiset tekemään hyvää?

Missään en ole kohdannut samanlaista vilpitöntä rakastamisen ilmapiiriä kuin seurakunnassa. Missään en ole kokenut saavani olla täysin oma itseni kaikkine suurimpine vikoinenikin päivineen kuin seurakunnassa ja rukouksessa Jumalan edessä. Se vapauttaa minut. Tämä yhteiskunta asettaa minulle jatkuvasti vaatimuksia. Työssä pitäisi olla tosi hyvä, pätevä, tehokas, pitäisi muistaa kaikki mitä kertaalleen on sanottu, ihmisten seurassa pitäisi olla sosiaalisesti taitava, suotavaa olisi olla myös hauska tyyppi, kotona pitäisi riittää energiaa, pitäisi olla hyvä siivooja, taitava kokki, loistava arjen organisoija, kun hakee töitä, olisi hyvä, että omaisi pitkän listan arvokkaita työ- ja koulutuskokemuksia, myös huoliteltu ulkonäkö nostaa tunnetusti ihmisarvoa. Jumalan edessä saan levähtää vaatimuksilta. Saan olla helkutin lahopää, väsynyt, saamaton, introvertti, lyhytpinnainen ja ulkonäkökin huolittelematon. Silti saan tietää olevani äärettömän ihana ja arvokas.

Elämän vastoinkäymisten ja pettymysten kohdatessa on vaikea uskoa hyvää tahtovaan Jumalaan. Eikö elämän Jeesuksen kanssa pitänyt olla jotenkin ihanaa? Tällaisiin väitteisiin ainakin usein törmään. Varmasti kaikkien ihmisten elämä on välillä ihanaa ja välillä kurjaa. Sinänsä ymmärrettävää, että hyvinä hetkinä on kiva tehdä lauluja siitä kuinka ihanaa elämä on ja jos elää kristittynä niin on helppo sanoa, että on ihanaa elää Jumalan johdatuksessa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Välillä elämä totta todellakin on ihan kamalaa vaikka kuinka olisi antanut elämänsä Jumalan johdatukseen. 

No entä sitten todennäköisyysasiat? Näkyykö Jumalan johdatus ja siunaus jotenkin kristittyjen elämässä? Onko kristittyjen elämä keskimäärin parempaa kuin ei-kristittyjen? Rukouksiin vastaamisesta usein opetetaan, että Jumala vastaa kyllä, ei tai odota. Eikö sattumakin anna elämäntapahtumille ja toiveille samanlaisia vastauksia? Esim. Lotto-voitto. Joku sen kai ilmeisesti aina saisi, vaikkei Jumalaa olisi olemassakaan? Ja suosittuun opiskelupaikkaan valitaan tietyn verran opiskelijoita, oli Jumala olemassa tai ei. Lotto-voitoista tai opiskelupaikasta kristitty kiittää Jumalaa, ateisti taas hyvää sattumaa. Hyviä ja huonoja asioita tapahtuu niin uskovaisille kuin ei-uskovaisullekin. Mitä hyötyä uskosta on? Ehkä asenne nyt ainakin – kristittyä eivät vastoinkäymiset mahdollisesti haittaa niin paljon kuin mitä ateistia haittaasivat? Ateistille se mitä nyt näemme, on kaikki. On tämä yksi elämä ja se pitäisi käyttää mahdollisimman hyvin ja nauttia niin paljon kuin voi. Kristityillä parhaat hetket odottavat kuitenkin tulevaisuudessa, kuoleman jälkeisessä elämässä. Siksi voisi yrittää lohduttautua sillä, että vaikka elämä ei menisikään niin täydellisen ihanasti nyt maanpäällä, niin peli ei kuitenkaan olisi täysin pelattu.  Elämä ei jäisi merkityksettömäksi tai turhaksi. Myös pahimpien rikosten tehneillä on toivoa. Se mitä nyt tapahtuu, ei ole kristitylle kaikki. On lohdullista uskoa, että oma elämä on osa jotain suurempaa ja Jumalan johdatuksessa saa ajatella, että vastoinkäymisetkin ovat voineet olla osana mahdollistamassa jotain suurempaan ja merkityksellisempää asiaan vaikkei sitä itse sinä hetkenä ymmärräkään.

Summa summarum. Uskoni ei ole edelleenkään muuttunut epäuskoksi vaan vain entistä suuremmaksi toivoksi siitä, että olisi olemassa jokin suurempi, Jumala joka on rakkaus. Joku, joka rakastaa minua niin että sattuu, joku joka näkee minut koko ajan ja ohjailee elämääni rakkaudestaan käsin, joku jonka luota löydän rauhan ja levon ja joka on minua vastassa kuoleman jälkeen ja viimeistään silloin saisin tajuta miten Jumala oli läsnä maanpäällisessä elämässäni silloinkin kuin en sitä itse kokenut.