Järjettömiä vauva-haaveita


Viime yönä silmät ristissä wc:ssä, kuukautiset myöhässä. Toiveet korkealla. Odottava katse tikussa. Minun täytyi olla raskaana. Kuinka ihana olisi kerto uutinen miehelleni. Ihan kohta tulos valmiina. Ja siinä se oli: ýksi viiva. Ei raskaana. Pieni tyhjyys. Takaisin nukkumaan.

Unessa tikkuun ilmestyi toinen viiva. Olin iloinen. Sitten tuli aamu. Hetken aikaa unen ja valveen rajalla mietin, kumpi tulos oli totta. Katsoin vielä testiä. Edelleen vahva yksi viiva. Ei raskaana.

Aamulla nainen meidän keittiössä. Hämmensi mannapuuroa. Hoiti samalla suklaalla suruaan. Kosmeettista laastaria pettymyksen syvään haavaan.

Kuinka helppoa onkaan uskoa hyväntahtoiseen, rakastavaan Jumalaan kun elämässä tapahtuu ihania asioita. Kuinka epätodelliselta Jumala tuntuukaan vastoinkäymisten kohdalla. Jos Jumala olisi hyvä ja oikeasti olemassa ja vielä uskoisi siihen niin eikö Jumala palkitsisi uskovansa runsailla ihanilla lahjoillaan sen sijaan että piiskaisi vastoinkäymisillä?

Aloin haaveilla neljännestä lapsesta kuusi vuotta sitten. Kolme lastamme olivat saaneet helposti alkunsa, ensimmäisestä yrittämästä. He olivat syntyneet silloin kun halusimme. Ihanaahan se oli. Oli varsin siunattu olo. Mutta kääntöpuolena se antoi ajatuksen, että hallitsemme elämäämme. Pidin meitä erityisinä. Neljännen lapsen olin suunnitellut syntyvät kesällä 2016. Ajattelin, että olisi noloa saada lapsi 4-kymppisenä. Vuonna 2016 olisin ollut vielä 39-vuotias. Vanha äiti, mutta en ihan nolo. Ajattelin myös, että kesä olisi kiva aika saada lapsi. Silloin voisin optimaalisesti aloittaa äitiysloman samaan aikaan kun vanhempi lapsemme aloittaisi koulun. Pilkulleen laskelmoimista. Minun suunnitelma. Koska olin niin etuoikeutettu, pidin itsestäänselvyytenä, että saatoin tehdä sellaisia suunnitelmia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukana. Kun vihdoin tulin raskaaksi, laskettu aika olisi ollut 6/2018. Se raskaus osoittautui kuitenkin tuulimunaksi. Samoin seuraava raskaus. Nyt olen jo 42v. Säälittävää. Eikö vanha nainen voi hyväksyä ikäänsä ja siirtyä uusiin unelmiin? Ihmisen mieli on monimutkainen. Sitä haluaisi olla järkevä. Kyllä me tiedostamme, ettei neljännen lapsen yrityksessä tässä iässä ole paljon järkeä. Siksi emme olekaan pääsääntöisesti kertoneet siitä muille. Tässä tapauksessa haluaisin olla haaveilematta vielä yhdestä lapsesta, mutta kun en pysty. Haave tuntuu olevan ja takertuneen sitkeästi mieleeni. Ihana lempeä unelma.

Vuosien varrella olen oppinut paljon. Suurimpana sen, että elämää emme voi itse hallita, toki voimme itse valita erilaisia suuntia, mihin lähteä elämän polkua kulkemaan, mutta minne tie vie, sitä emme voi hallita. Raamatussa sanotaan ”Itse valjastat hevosesi taisteluun, mutta voitto on Herran kädessä” (Sananl.21:31) On ollut hetkiä, jolloin olen huutanut Jumalalle ääneen katkeruuttani kun asiat eivät ole menneet suunnitelmieni mukaan. Kuin pieni lapsi: ”MINÄ TAHDON, TAHDON, TAHDON!!!”. On vaatinut pitkää matkaa nöyrtyä ajatukseen, että en voi päättää elämän alusta. Uusi elämä ei ala vain koska minä tahdon tai kovasti haluan.

Äitini kertoi kerran keskustelusta, jonka oli kuullut lapsena koulussa. Toinen oppilas hehkutti opettajalle minne oli menossa perheensä kanssa viikonloppuna. Opettaja oikaisi tähän: ”Menette, jos Jumala suo”. Kuulostaa tänä päivänä aika tylyltä lapsen kasvatukselta. Uskon asioista puhuessa pitää olla varovainen kun kukaan ei voi todistaa tieteellisesti, että Jumalaa olisi olemassakaan. Niin montaa ihmistä loukkaa jos väittää Jumalan johtavan elämän sinfoniaa.

Mutta minä uskon siihen. Vuodesta 2015 minussa on tapahtunut paljon kasvua. Kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta ymmärsin paremmin, että uuden elämän synty ei ole minun ja mieheni käsissä. Moni muukaan asia ei ole. Tietyllä tavalla nyt meillä on nyt seesteisemmän hyväksyvämpi olo elämästämme. Osaamme ehkä olla aiempaa kiitollisempia kolmesta lapsestamme. He eivät saaneet alkua ja kehittyneet täydellisiksi ihmisiksi vain koska me toivoimme. Ei, siihen tarvittiin joku suurempi, joka antaa elämän ja mahdollistaa kasvun. Nämä toiveen ja odotuksen vuodet ovat myös kasvattaneet minua ja miestäni paljon. Tunteita olemme joutuneet opetella käsittelemään. Surua, kiukkua, vihaa, loukkaantumisia, pettymyksiä, toiveita, korkealta putoamisia, omista tunteista puhumista, erilaisuuden hyväksymistä. Nyt suhteemme on vakaammalla pohjalla kuin koskaan aiemmin. Olemme mielestämme myös suostuneet aiempaa paremmin Jumalan johdatukseen elämässämme. Vaikka aina omat toiveemme eivät toteutuisikaan niin haluamme uskoa, että Jumalan osoittama suunta on silti meille parempi.

Näillä ajatuksilla varustettuna olin tässä kierrossa jo aika varma, että olisimme vihdoin valmistuneet elämän koulun siltä luokalta, jossa todistus saataisiin neljännen lapsen muodossa. Niin ei sitten käynytkään.

Emme voi tietää tulemmeko ikinä saamaan neljättä lasta. Ikämme puolesta se tuntuu varsin epätodennäköiseltä. Kristittyinä meille elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole tämän maanpäällisen elämän halujen ja nautintojen maksimoiminen. Ehkä meidän elämän tarkoitus on olla ”vain” kolmen lapsen vanhempia. Joka tapauksessa saamme olla äärettömän kiitollisia, vaikka tyytymätön ihmisluonto tahtoo niin herkästi kuvitella, että Jumala on kääntänyt meille selkänsä kun ei kaipaamaamme neljättä lasta meille anna.

Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo mukana. Liian tarkkaa käsikirjoitusta on itse turha laatia. Elämä on seikkailu. Yllätyksiä täynnä. Edelleen valjastemme hevosemme taisteluun, mutta voitto on Herran käsissä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tulla omaksi itseksi

Tämän blogin yhteydessä olevassa kohdassa ”tietoja minusta” kerron yhdeksi tavoitteekseni tulla sellaisesi, millaiseksi Jumala minut loi. Tu...