Viime yönä silmät ristissä wc:ssä, kuukautiset myöhässä.
Toiveet korkealla. Odottava katse tikussa. Minun täytyi olla raskaana. Kuinka
ihana olisi kerto uutinen miehelleni. Ihan kohta tulos valmiina. Ja siinä se
oli: ýksi viiva. Ei raskaana. Pieni tyhjyys. Takaisin nukkumaan.
Unessa tikkuun ilmestyi toinen viiva. Olin iloinen. Sitten
tuli aamu. Hetken aikaa unen ja valveen rajalla mietin, kumpi tulos oli totta.
Katsoin vielä testiä. Edelleen vahva yksi viiva. Ei raskaana.
Aamulla nainen meidän keittiössä. Hämmensi mannapuuroa.
Hoiti samalla suklaalla suruaan. Kosmeettista laastaria pettymyksen syvään
haavaan.
Kuinka helppoa onkaan uskoa hyväntahtoiseen, rakastavaan
Jumalaan kun elämässä tapahtuu ihania asioita. Kuinka epätodelliselta Jumala
tuntuukaan vastoinkäymisten kohdalla. Jos Jumala olisi hyvä ja oikeasti
olemassa ja vielä uskoisi siihen niin eikö Jumala palkitsisi uskovansa
runsailla ihanilla lahjoillaan sen sijaan että piiskaisi vastoinkäymisillä?
Aloin haaveilla neljännestä lapsesta kuusi vuotta sitten.
Kolme lastamme olivat saaneet helposti alkunsa, ensimmäisestä yrittämästä. He
olivat syntyneet silloin kun halusimme. Ihanaahan se oli. Oli varsin siunattu
olo. Mutta kääntöpuolena se antoi ajatuksen, että hallitsemme elämäämme. Pidin
meitä erityisinä. Neljännen lapsen olin suunnitellut syntyvät kesällä 2016.
Ajattelin, että olisi noloa saada lapsi 4-kymppisenä. Vuonna 2016 olisin ollut
vielä 39-vuotias. Vanha äiti, mutta en ihan nolo. Ajattelin myös, että kesä
olisi kiva aika saada lapsi. Silloin voisin optimaalisesti aloittaa äitiysloman
samaan aikaan kun vanhempi lapsemme aloittaisi koulun. Pilkulleen
laskelmoimista. Minun suunnitelma. Koska olin niin etuoikeutettu, pidin
itsestäänselvyytenä, että saatoin tehdä sellaisia suunnitelmia.
Asiat eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukana. Kun
vihdoin tulin raskaaksi, laskettu aika olisi ollut 6/2018. Se raskaus
osoittautui kuitenkin tuulimunaksi. Samoin seuraava raskaus. Nyt olen jo 42v.
Säälittävää. Eikö vanha nainen voi hyväksyä ikäänsä ja siirtyä uusiin unelmiin?
Ihmisen mieli on monimutkainen. Sitä haluaisi olla järkevä. Kyllä me
tiedostamme, ettei neljännen lapsen yrityksessä tässä iässä ole paljon järkeä.
Siksi emme olekaan pääsääntöisesti kertoneet siitä muille. Tässä tapauksessa
haluaisin olla haaveilematta vielä yhdestä lapsesta, mutta kun en pysty. Haave
tuntuu olevan ja takertuneen sitkeästi mieleeni. Ihana lempeä unelma.
Vuosien varrella olen oppinut paljon. Suurimpana sen, että
elämää emme voi itse hallita, toki voimme itse valita erilaisia suuntia, mihin
lähteä elämän polkua kulkemaan, mutta minne tie vie, sitä emme voi hallita.
Raamatussa sanotaan ”Itse valjastat hevosesi taisteluun, mutta voitto on Herran
kädessä” (Sananl.21:31) On ollut hetkiä, jolloin olen huutanut Jumalalle ääneen
katkeruuttani kun asiat eivät ole menneet suunnitelmieni mukaan. Kuin pieni
lapsi: ”MINÄ TAHDON, TAHDON, TAHDON!!!”. On vaatinut pitkää matkaa nöyrtyä
ajatukseen, että en voi päättää elämän alusta. Uusi elämä ei ala vain koska minä
tahdon tai kovasti haluan.
Äitini kertoi kerran keskustelusta, jonka oli kuullut
lapsena koulussa. Toinen oppilas hehkutti opettajalle minne oli menossa
perheensä kanssa viikonloppuna. Opettaja oikaisi tähän: ”Menette, jos Jumala
suo”. Kuulostaa tänä päivänä aika tylyltä lapsen kasvatukselta. Uskon asioista
puhuessa pitää olla varovainen kun kukaan ei voi todistaa tieteellisesti, että
Jumalaa olisi olemassakaan. Niin montaa ihmistä loukkaa jos väittää Jumalan
johtavan elämän sinfoniaa.
Mutta minä uskon siihen. Vuodesta 2015 minussa on tapahtunut
paljon kasvua. Kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta ymmärsin paremmin, että
uuden elämän synty ei ole minun ja mieheni käsissä. Moni muukaan asia ei ole.
Tietyllä tavalla nyt meillä on nyt seesteisemmän hyväksyvämpi olo elämästämme.
Osaamme ehkä olla aiempaa kiitollisempia kolmesta lapsestamme. He eivät saaneet
alkua ja kehittyneet täydellisiksi ihmisiksi vain koska me toivoimme. Ei,
siihen tarvittiin joku suurempi, joka antaa elämän ja mahdollistaa kasvun. Nämä
toiveen ja odotuksen vuodet ovat myös kasvattaneet minua ja miestäni paljon.
Tunteita olemme joutuneet opetella käsittelemään. Surua, kiukkua, vihaa,
loukkaantumisia, pettymyksiä, toiveita, korkealta putoamisia, omista tunteista
puhumista, erilaisuuden hyväksymistä. Nyt suhteemme on vakaammalla pohjalla
kuin koskaan aiemmin. Olemme mielestämme myös suostuneet aiempaa paremmin
Jumalan johdatukseen elämässämme. Vaikka aina omat toiveemme eivät
toteutuisikaan niin haluamme uskoa, että Jumalan osoittama suunta on silti
meille parempi.
Näillä ajatuksilla varustettuna olin tässä kierrossa jo aika
varma, että olisimme vihdoin valmistuneet elämän koulun siltä luokalta, jossa
todistus saataisiin neljännen lapsen muodossa. Niin ei sitten käynytkään.
Emme voi tietää tulemmeko ikinä saamaan neljättä lasta.
Ikämme puolesta se tuntuu varsin epätodennäköiseltä. Kristittyinä meille elämän
tarkoitus ei kuitenkaan ole tämän maanpäällisen elämän halujen ja nautintojen
maksimoiminen. Ehkä meidän elämän tarkoitus on olla ”vain” kolmen lapsen
vanhempia. Joka tapauksessa saamme olla äärettömän kiitollisia, vaikka
tyytymätön ihmisluonto tahtoo niin herkästi kuvitella, että Jumala on kääntänyt
meille selkänsä kun ei kaipaamaamme neljättä lasta meille anna.
Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo mukana. Liian tarkkaa
käsikirjoitusta on itse turha laatia. Elämä on seikkailu. Yllätyksiä täynnä. Edelleen
valjastemme hevosemme taisteluun, mutta voitto on Herran käsissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti