Vaarallinen vihreä valhe -pienen maallikon kriittisiäkin ajatuksia teologian tohtorin kirjoittamasta kirjasta

Joskus jotkut asiat jäävät mieleen vaivaamaan, etkä niitä tahdo saada sieltä pois. Siitä on ehkä vuosi kun kuulin Radio Deissä kirjasta Varallinen vihreä valhe. Kirjan esittelystä minulle jäi mieleen, että vihreä aate ja luonnonsuojeluun liittyvät asiat olisivat väärin eivätkä sopisi kristityn arvomaailmaan. Ensi reaktioni oli suuri ärsyyntyminen. Kyllähän Jumala kutsui meidät ihmiset jo luomiskertomuksessa ”viljelemään ja VARJELEMAAN” (1 Moos 2:15).  Itse olen aina kokenut luonnon minulle todella tärkeäksi asiaksi. Samalla myös luonnon suojeleminen ja säästäminen tuleville sukupolville on kuulunut arvomaailmaani. Olen innokas kierrättäjä, yritän kiinnittää huomioni siihen mitä kulutan ja lisäksi olen ollut kasvissyöjä jo monta vuotta. Tähän taustaani vasten ”Vaarallinen virheä valhe” todellakin herätti minussa suurta ärsytystä. En kuitenkaan voinut jättää asiaa pelkän ärsytyksen toteamisen tasolle vaan kiukuspäissäni päätin mielessäni, että tuosta kirjasta on otettava enemmän selvää ja osoittaa sen väittämät vääriksi.

Meni kuitenkin kuukausia ennen kuin sain laitettua kirjan kirjastosta varaukseen. Lopulta sain kirjan käsiini. Kun aloin kirjaa lukemaan, ajatuksissani oli, että tästä haluan kirjoittaa blogissani. Välillä meinasin hylätä blogiajatuksen, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kirjoitan miten itse koin kirjan. En välitä kokemaani totuudeksi. Kirjoittamani ovat yhden pienen ihmisen ajatuksia.

Kirjan Vaarallinen vihreä valhe on kirjoittanut Juha Ahvio. Ahvio on teologian tohtori ja dosentti. Tässä vaiheessa mietin ensimmäisen kerran olisiko järkeä lähteä kritisoimaan teorian tohtorin ja dosetin opetuksia. Olinko asettanut itselleni liian ison haasteen? Olisiko edes oikein kritisoida kristillistä opetusta? Tähän onneksi saan tukea Raamatusta. Siellä kun oikein kehotetaan koettelemaan kaikkea. 1 Tess 5:21: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää”. Näillä ajatuksilla lähdin kahlaamaan kirjaa läpi.

Heti aluksi pääsin myhäilemään mielessäni. Skeptinen asenteeni sai vahvistusta aloittaessani kirjan lukemisen. Ainakin kirjan puoliväliin saakka kirjan ydin oli aivan kadoksissa. Ahvio lähti liikkeelle todella kaukaisista teorioista ja vuosisatoja vanhojen aatteiden esittelystä.  Ei tullut epäselväksi, etteikö Ahvio olisi professorin kammiossaan oppinut hienoja sanoja. Mietin yrittikö hän näillä sanoilla ja vaikeaselkoisilla toteamuksilla vakuuttaa lukijan siitä, että nyt viisas mies puhuu ja näin vaikeaselkoista tekstiä kirjoittavaa miestä kannattaa todella uskoa?  Mitä mieltä itse olet tällaisesta lauseesta? ”Vihreän ekologismin uskonnollisena ytimenä vaikuttaa teosofinen ja antropologinen New Age –tyyppinen esoteerisuus”? Selkokielelle käännettynä ymmärsin asian niin, että on olemassa kristinuskon opetusten kanssa ristiriidassa olevia liikkeitä, jotka kristinuskon opetusten sijasta nostavat ekologisuuden tärkeimmäksi arvokseen.

Vielä pitkälle kirjan puolivälin jälkeenkin Ahvio yhdistää epäkristilliset ja ekologisten pyrkimykset samalle puolelle. Toisin sanoen koska epäkristilliset pyrkimykset (ateismi, kristinuskon todistaminen vääräksi) eivät tietenkään ole kristityn näkökulmasta ok, eivät ekologiset pyrkimyksetkään voi olla ok. Esimerkki sivulta 23: ”Adolf Hitlerin johtamassa kolmannessa valtakunnassa pyrittiin ohjelmallisesti noudattamaan sellaisia ekovihreitä pyrkimyksiä kuten luomuravintoa, luonnonsuojelualueita, naturismia, pakanallisia alkuperäisuskomuksia, holistista tiedettä, eläinten oikeuksia, aurinkokulttia, kasvissyöntiä, kapitalismin- ja modernisminvastaista sosialismia, kaupungistumisvaltaisuutta, rotuhygieenistä eutanasiaa ja abortteja sekä Amerikka-vastaisuutta”. Itse koen tämän tekstin olevan hieman hakemalla haettu ja tarkoituksellisesti yrittää mustamaalata kaikki luonnon suojeluun liittyvä. Valitettavaksi tässäkin vaiheessa kävi mielessäni, onko kirjailuja mennyt aivan sekaisin. Eikö Ahvio ole nähnyt maapallon saastuneita kolkkia, lapsia syntyy saasteiden takia sairaina, syövät yleistyvät, likaiset järvet haisevat, järvissä ei voi uida, hengityssairaudet lisääntyvät ilman pienhiukkasten lisääntyessä. Väittikö Ahvio tosissaan, että kaikki ”ekoilu” on harhaoppista?

Kaukaa haettujen teorioiden jälkeen Ahvio vihdoin tuo esille jotain, minkä itsekin koen voivani allekirjoittaa. Kristinuskoa ja hyötyajattelua on syytetty luonnon tuhoamisesta. Toki, kristinuskohan opettaa, että luonto on luotu ihmistä varten. Osa kristityistä on varmasti elänyt ja edelleen elää edelleen sokeasti tämän ajatuksen mukaisesti. Koska ihminen on luomakunnassa ylimpänä, voi ihminen alistaa luonnon ja kaiken siihen kuuluvan kuten eläimet, alaisuuteensa. Ilman vastuullista ajattelua tuollainen ajattelu voi viedä ihmisen toiminnan itsekkääseen riistotalouteen. Silloin ei ajatella kuin itseään. Sellaisen toiminnan uskoisi Ahviokin ymmärtävän vääräksi. Ja jos ateistit ovat tutustuneet näin ajatteleviin kristittyihin, on heidän helppo saada lisää vettä myllyyn näkemään kristityt itsekkäinä luonnon riistäjinä.

Vasta kirjan puolivälin jälkeen huomio siirtyi ilmastonmuutokseen. Ja tämän tulkitsin olevankin kirjan ydin. Tuotiin esille sitä oliko tämän hetkisessä ilmastonmuutoksessa todella jotain poikkeavaa. Kysyttiin onko ilmasto ylipäänsä edes lämpiämässä. Maapallon ilmastohan on aiemminkin lämmennyt ja kylmennyt riippumatta ihmisen toimista. Kirjassa tuotiin esille ajatus, että maapallon lämpötilan mittaukset eivät olisi aivan valideja mm. jonkun kylmän alueen mittarin oltua hetken pois käytöstä, se nosti mittausten keskiarvolämpöä. Ilmastotutkijat eivät ole yksimielisiä siitä onko nykyinen ilmastonmuutos ihmisperäinen vai ei. Ahvio toki asettuu sille kannalle, että ilmaston muutos ei olisi lainkaan ihmisen aiheuttama.  Kirja väittää, että vihreä liike haluaa tahalleen uskotella ilmaston muutoksen olevan ihmisperäinen, jotta syylisyydentunne saisi ihmiset uskomaan vihreään ohjelmaan ja sen epäkristillisiin juuriin Gaia-uskonnossa. Kirja jopa tuo esille uskaliaan väitöksen: koululaisetkin aivopestään uskomaan ilmastonmuutokseen ja käytetään henkistä väkivaltaa pelottelemalla ekokatastrofin mahdollisuudella.

Miksi Ahvio sitten niin kovasti haluaa kieltää ihmisperäisen ilmastonmuutoksen? Hieman eteenpäin luettuani ymmärsin vihdoin Ahvion pointin, jonka takia olisi hyötyä ajatella, että ilmaston muutosta vastaan ei tarvitse taistella. Fossiilisia polttoaineita pidetään yhtenä pahimmista hiilidioksidin lisääjistä ilmakehässä ja niiden käyttöä on haluttu ilmastosopimuksilla vähentää. Ahvion mukaan kehitysmaiden haasteet olisivat selätettävissä jos maihin saisi rakentaa fossiilisia energialaitoksia.  Ahvio on myös sitä mieltä, että huoli fossiilisten polttoaineiden loppumisesta olisi turhaa. Ylipäänsä kaikki huoli maapallon resurssien riittämisestä on turhaa: Jumala on luonut meille asuinpaikan, jossa on riittävästi resursseja ihmisten tarpeisiin. Ihanan lohdulliseltahan tuo kuulostaa, mutta en silti ole aivan vakuuttunut voinko Ahvion näkemystä uskoa. Vaikka USA:n liuskekaasu- ja öljyreservit kestäisivät vielä vuosiksi eteenpäin niin eikö silti ole ihan hyvä juttu tavoitella uusiutuvaa energiaa? Ahvion mielestä ei, sillä uusiutuvaa energiaa on aivan liian tehotonta ja kun sitä tarjotaan varsinkin kehitysmaihin, jossa se ei riitä kattamaan energian tarvetta, se siten ylläpitää kehitysmaiden köyhyyttä. Tehokkaiden energianlähteiden avulla sen sijaan voitaisiin parantaa vesihygieniaa, terveyttä sekä taloudellinen tilanne saataisiin kohenemaan.

Ahvio on siis fossiilisten polttoaineiden puolestapuhuja. Fossiilisten polttoaineiden etuna on säästä riippumaton saatavuus. Fossiiliset polttoaineet edistäisivät maapallon ihmisten hyvinvointia ja fossiilisten polttoaineiden kieltäminen luonnon säilyttämisen kustannuksella heikentää monien jo heikossa asemassa olevien tilannetta entisestään. Imastomuutokseen käytettävät varat voisi käyttää terveyteen, koulutukseen ja ruokaan. Näiden asioiden priorisointi auttaisi vähäosaisia enemmän kuin päästötavoitteet. Kyllähän tämä periaatteessa ihan hyvältä kuulostaa.

Kirjassa toiseksi viimeisessä luvissa Ahvio tyrmää perusteluineen monet ilmaston lämpiämiseen liittyvät väittämät kuten sen, että ilmaston muutoksen seurauksena merien pinta nousisi tai että suuret jäätiköt sulaisivat erityisen nopeasti ja vaarallisesti juuri nyt ja että ilmaston muutos olisi pahin uhka maapallon köyhille alueilla. Viimeisessä luvussa Ahvio kertoo mitä Raamattu ja kristinusko opettavat ympäristöstä ja luonnosta. Luvussa muistutettiin kuinka Jumala on luonut maapallon resursseineen ja maapallon kantokyky on Jumalan suunnitelmaa. Ahvio vakuuttaa maapallon ja sen biosfäärin olevan vankkarakenteisia, eivät toki täysin haavoittumattomia, mutta hyvin kestäviä ja itseään korjaavia . Koska maapallo ei ole syntynyt sattumalta, se ei ole myöskään herkkä katastrofaaliselle häiriintymisele. Maapallon on suunniteltu ihmisen tarpeita silmällä pitäen.  Ahvio myös vakuuttelee, että maapallon resurssit eivät lopu eikä ihmisen lisääntyminen ole maapallolle ongelma. Kristinuskon mukaan ihminen ei ole uhka luonnolle.

Vihreän ideologian mukaan ihmiset ovat ensisijaisesti uhkaavia kuluttajia ja saastuttajia. Raamatun mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Raamatun mukaan ihmisen ei tule säilyttää maapalloa alkuperäisenä vaan parantaa luomakunnan tilaa oman toimintansa avulla. Ihmisen ja luomakunnan hyvinvointi eivät ole vastakkaisia asioita. Molemmat pyrkimykset tukevat toisiaan!

Vasta aivan kirjan lopussa, sivulla 165/169 Ahvio vapauttaa lukijan ajatuksesta, että kaikki ekoilu olisi epäkristillistä. ”Todellinen luonnonsuojelu on erotettava ideologisesta ekologismista ja vihreästä aatteesta. -- Vihreä liike on samaistettavissa todellisen luonnonsuojelun kanssa yhtä vähän kuin sosialismi on samaistettavissa aidon sosiaalisuuden ja lähimmäisen välittämisen kanssa.”

Harmillista kyllä Ahvio ei tuonut sen enempää esille mitä tämä todellinen luonnonsuojelu sitten on. Aiemmin Ahvio kuitenkin tuomitsi vihreän liikkeen tavoitteina jo luonnonsuojelualueet, luomuravinnon, eläinten oikeudet ja kasvisravinnon. Ehkä kuitenkin Ahvon mukaankin hyviä asioita olisi estää saasteiden päätyminen luontoon, veden säilyttäminen juomakelpoisena ja ilman puhtaana hengitettäväksi.

Loppujen lopuksi. Mitä sain tästä kirjasta. Ainakin hämmennystä. Kirja väittää, että täällä maailmassa on tarkoituksen mukainen vihreän liikkeen agenda, joka yrittää taistella ovelasti kristinuskoa vastaan. Jossain mielessä saan kyllä kiinni tästä ajatuksesta. Kyllähän täällä maailmassa näkyvät erilaiset arvot. Kristilliset ihanteet ovat usein ihan muita kuin maailman markkinoimat ihanteet. Ja näyttäytyyhän tämä maailma toki ihan eri valossa sen perusteella ajatteleeko kristinuskon opetuksen mukaisesti ihmisellä olevan erityisasema luotujen joukossa vai onko luonto syntynyt itsestään evoluution periaatteilla ja lopulta yksi eläin, ihminen alkanut tuhota kaunista maapalloamme. Ateistinen näkökanta näkee maapallon tulevaisuuden olevan vain ihmisten käsissä ja jos ei usko Jumalaan niin varmasti tulevaisuus pelottaa paljon enemmän. Ei ole ketään, jonka hyvään johdatukseen luottaisi. Kristityn ei ainakaan periaatteessa tarvitsisi pelätä ekokatastrofeja.

Luulen ymmärtäväni miksi luontoarvot tuntuvat niin tärkeältä ateistisille liikkeille. Jumalan luoma luonto on kaikkien nähtävillä, Jumalan luomistyössä voimme ymmärtää ja saada kosketuksen myös luonnon Luojasta. Amerikaksi luonnon herättämää tuntemusta voisi kuvailla adjektiivilla ”awesome”. Käännettynä ehkä jotakuinkin ”mielettömän upea” tai ”kunnioitusta herättävä”. Ei kai sitten ihme ole, että vaikka Jumalan haluaisi kieltää, niin luontoa ei voi olla näkemättä ja kokematta ja sille on siten helppo antaa jumalallinen asema.

Vaikka siis toisaalta kristittynä ymmärrän jossain määrin Ahvion pointin niin Ahvion jyrkkä asenne ja monien neutraalienkin asioiden ja epäselvien tutkimustulosten väittäminen kauheiksi harhaoppisiksi valheiksi ei vakuuttanut minua aivan perinpohjaisesti. Ahvio väittää tietävän totuuden. Hän ei jätä mitään epävarmuuden varaan. Kasvissyöjänä minua jäi häiritsemään kasvissyönnin mustavalkoinen tuomitseminen. Toki kasvissyönnillä ja kasvissyönnillä on iso ero. Siis sillä jättääkö lihan syömättä sen takia, että eläimet ovat ihmisten kanssa saman arvoisia, vaiko siksi, että eläinten syöminen kätkee sisälleen stressaavat teurastukset, sen, että tarvitaan paljon vähemmän peltoalaa kasvisten tuottamiseen kuin vastaavan energiamäärän lihan tuottamiseen tai koska kasvisruokavalio on todettu terveellisemmäksi kuin ylenmääräinen lihan syöminen.

Oliko kirjan lukeminen kannattavaa? Kyllä mielestäni. Kirja kaikessa vaikeaselkoisuudessaan ja jossain mielessä ärsyttävässä mustavalkoisuudessaan herätti minussa paljon ajatuksia. Mielestäni uudet näkökulmat ovat aina hyvä asia. On rikastuttavaa saada tarkastella maailmaa myös muusta kuin omasta tutusta perspektiivistä. Kuitenkin kirjaa lukiessani koin myös ahdistusta siitä, että olisinko mahdollisesti ollut aivan vihreän harhaopin johdateltavissa ilman Ahvion paljastamaa totuutta. Toisaalta Ahviolle haluaisin antaa ruusuja silmien avaamisesta, mutta myös risuja siitä, miten kirja pelottelee kammottavilla harhaopeilla, vaarallisilla vihreillä valheilla. Vaikka en olisi ikinä kirjaa lukenut, en usko, että olisin jäänyt yhtään huonommaksi kristityksi. Vaikka Jumala on antanut meille luonnon hyödynnettäväksi, emme saa turmella sitä mielemme mukaisesti. Jos vaihtoehtona on itsekäs luonnon turmeleminen tai ekokatastrofin pelossa luonnon suojeleminen niin kumpi vaihtoehto on pahempi? Valinnoillamme ja teoillamme on seuraukset. Mielestäni meidän ei tarvitse rakentaa valtavaa muuria vihreää liikettä kannattavien ja kristittyjen välille. Myös vihreän liikkeen kannattajat ovat arvokkaita Jumalan luomia ihmisiä, valitettavasti vain Jumalan tuntemisesta osattomia ja siksi antavat suurempaa painoarvoa pelolle ekokatastrofin uhkasta. Kunnioittavassa vuorovaikutuksessa voimme varmasti tehdä hyvää yhteistyötä ja saada vihreätkin kiinnostumaan kristillisestä näkemyksestä luontoa kohtaan.