Ihan oikeasti. Mitä jos Jumalaa ei olekaan olemassa? Tuota
kysymystä olen sivuuttanut aiemminkin tässä blogissani. Epäilyksen ajatukset
ovat ajoittain välähtäneet ajatuksissani. Olen kyllä tiennyt, että epäilykset
kuuluvat luonnollisena osana varmasti kaikkien uskovaisten elämään, mutta
jotenkin aina olen päässyt niistä melko vaivatta eroon. Nyt täytyy kuitenkin
sanoa, että viime aikoina olen epäillyt ja kyseenalaistanut uskoani enemmän
kuin koskaan aiemmin.
Sysäyksen tähän kyseenalaistamiseen antoi viimekädessä
tuulimunaraskaus-kokemus, josta kirjoitin kahdessa edellisessä päivityksessäni.
Kuitenkaan se ei ollut ainoa tilanne, jossa olin kokenut, että Jumala ei kuule
minua. Samaan tunteeseen olin törmännyt aiemminkin. Kun on tuntunut, että
minulla on vaikea hetki, olen rukoillut eikä tuskaisuuteni ole vähentynyt
mielestäni yhtään rukoilun jälkeenkään.
Nyt pettymys sai todella miettimään miksi oikein jatkaa
uskomista. Ja mitä uskominen ylipäänsä on? Voisiko oikeasti olla mahdollista,
että monet ihmiset olisivat vaan sukupolvelta toiselle levittäneet vanhaa
juutalaista tarinaa? Onko nykymaailmassa enää tilaa sellaiselle tarinoinnille?
Kun tiedekin on selittänyt sateenkaaren synnyn ja homouskin on aikalailla
todistettu geneettiseksi ominaisuudeksi. Ihan oikeasti, kuka viitsii enää uskoa
Raamattua?
Mitä jos nyt valitsisin oivalluksen, että Raamattu on vain
satua? Muuttaisiko se jotenkin minua? Minulla on eräs tuttava, johon tutustuin
nuorempana uskovaisten piireissä. Hänen kanssa koimme ihanaa uskovaisten nuorten
sielujen sympatiaa. Hän kuitenkin luopui jossain vaiheessa uskostaan ja elää
tänä päivänä ateismin puolestapuhujana. FB:ssä hänen käytöksensä on kärkästä
niin uskovaisia kuin kaikkia muitakin kohtaan, joiden kanssa hän ei ajattele
samalla tavalla.
Itseasiassa ajattelen uskovaisuuden vaikuttavan melko
paljonkin identiteettiini. Ei kuitenkaan niin, että se sitoisi minua tai tekisi
minusta kontrolloidun ja ahdasmielisen. Raamattu on aika mieletön kirja,
varsinkin jos sitä lukee toisella tavalla kuin piru. Evankeliumeista löytyy
kristityn elämää ohjaavat periaatteet ja elämänohjeet. Ne ovat niitä arvoja,
joiden varaan Suomenkin kansakuntaa on rakennettu. Kristilliset perusarvot.
Joku voi sanoa, että vastaavia arvoja on muissakin uskonnoissa ja että on
ihmisen sisäänrakennettua tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Se voi olla
mahdollista, mutta yksi asia erottaa kristinuskon kaikista muista uskonnoista.
Se on se, että kristinuskon perussanoma on ”se on täytetty”. Kaikki uskonnot
toki kehottavat ihmisiä tekemään hyvää. Kristinusko on kuitenkin ainoa, jossa
hyvän tekemisen motiivina ei ole itsensä pelastaminen. Kristittynä en lunasta
taivaspaikkaa yhtään sen varmemmin vaikka kuinka paljon tekisin ylimääräisiä
hyviä tekoja. Raamatussa kerrotaan
varsin selkeästi, että Jumala itse tuli maailmaan Jeesuksen hahmossa, koska
rakasti meitä surkeita ihmisiä niin paljon, että halusi meidän kaikkien
pelastuvan. Jumala itse meni ristille meidän kaikkien ihmisten vikojen tähden.
Nyt niillä teoilla ei ole enää mitään merkitystä pelastumisemme kanssa. Ilo
siitä, että Jumala on rakastanut meitä niin valtavasti saa kristityt tekemään
hyviä tekoja ihan vapaasta tahdosta ilman omaa lehmää ojassa. Kristityt
rakastavat toisia, koska Jumala on rakastanut ihmisiä ensin. Aika huikeaa! –Vaikka samalla myös tosi outoa…
tieteen selityksiin tottuneelle tuottaa hieman vaikeutta uskoa tuollaiseen mahtavaan
pelastustarinaan. Onko täällä maailmankaikkeudessa myös henkimaailman
totuuksia, jotka ylittävät ihmistieteen ymmärryksen? Näkymättömään on niin vaikea
uskoa. Ja se pelko – jos Jumalaa ei olekaan olemassa ja teen itsestäni hölmön.
Sehän olisi ihan vihoviimeinen asia, mitä ihminen haluaa.
Mutta sitten kristinuskon vaikutus yhteiskunnassamme. Seurakunnissa tehdään paljon hyvää.
Huomioidaan lapsiperheitä, sinkkuja, lapsia, nuoria, pariskuntia,
mielenterveyskuntoutujia, taloudellista hätää kärsiviä ja ties mitä muita
ihmisryhmiä. Motiivina halu auttaa, halu jakaa rakkautta, koska Jumala rakasti
ensin. Mielestäni tuo on todella hienoa
asia. Miksi alkaisin vastustaa kristinuskoa? Miksi haluaisin ottaa etäisyyttä
kristinuskoon? Voisiko kuitenkin olla mahdollista, että joku olisi keksinyt
koko Raamatun. Kirjoittanut varsin fiksun ja yhteiskunnassa toimivan tarinan?
Joka saa höpsöt yksinkertaiset ihmiset tekemään hyvää?
Missään en ole kohdannut samanlaista vilpitöntä rakastamisen
ilmapiiriä kuin seurakunnassa. Missään en ole kokenut saavani olla täysin oma
itseni kaikkine suurimpine vikoinenikin päivineen kuin seurakunnassa ja
rukouksessa Jumalan edessä. Se vapauttaa minut. Tämä yhteiskunta asettaa
minulle jatkuvasti vaatimuksia. Työssä pitäisi olla tosi hyvä, pätevä, tehokas,
pitäisi muistaa kaikki mitä kertaalleen on sanottu, ihmisten seurassa pitäisi
olla sosiaalisesti taitava, suotavaa olisi olla myös hauska tyyppi, kotona
pitäisi riittää energiaa, pitäisi olla hyvä siivooja, taitava kokki, loistava
arjen organisoija, kun hakee töitä, olisi hyvä, että omaisi pitkän listan
arvokkaita työ- ja koulutuskokemuksia, myös huoliteltu ulkonäkö nostaa
tunnetusti ihmisarvoa. Jumalan edessä saan levähtää vaatimuksilta. Saan olla
helkutin lahopää, väsynyt, saamaton, introvertti, lyhytpinnainen ja ulkonäkökin
huolittelematon. Silti saan tietää olevani äärettömän ihana ja arvokas.
Elämän vastoinkäymisten ja pettymysten kohdatessa on vaikea
uskoa hyvää tahtovaan Jumalaan. Eikö elämän Jeesuksen kanssa pitänyt olla
jotenkin ihanaa? Tällaisiin väitteisiin ainakin usein törmään. Varmasti
kaikkien ihmisten elämä on välillä ihanaa ja välillä kurjaa. Sinänsä
ymmärrettävää, että hyvinä hetkinä on kiva tehdä lauluja siitä kuinka ihanaa
elämä on ja jos elää kristittynä niin on helppo sanoa, että on ihanaa elää
Jumalan johdatuksessa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Välillä elämä totta
todellakin on ihan kamalaa vaikka kuinka olisi antanut elämänsä Jumalan
johdatukseen.
No entä sitten todennäköisyysasiat? Näkyykö Jumalan johdatus
ja siunaus jotenkin kristittyjen elämässä? Onko kristittyjen elämä keskimäärin parempaa
kuin ei-kristittyjen? Rukouksiin vastaamisesta usein opetetaan, että Jumala
vastaa kyllä, ei tai odota. Eikö sattumakin anna elämäntapahtumille ja toiveille
samanlaisia vastauksia? Esim. Lotto-voitto. Joku sen kai ilmeisesti aina saisi,
vaikkei Jumalaa olisi olemassakaan? Ja suosittuun opiskelupaikkaan valitaan
tietyn verran opiskelijoita, oli Jumala olemassa tai ei. Lotto-voitoista tai
opiskelupaikasta kristitty kiittää Jumalaa, ateisti taas hyvää sattumaa. Hyviä
ja huonoja asioita tapahtuu niin uskovaisille kuin ei-uskovaisullekin. Mitä
hyötyä uskosta on? Ehkä asenne nyt ainakin – kristittyä eivät vastoinkäymiset
mahdollisesti haittaa niin paljon kuin mitä ateistia haittaasivat? Ateistille
se mitä nyt näemme, on kaikki. On tämä yksi elämä ja se pitäisi käyttää
mahdollisimman hyvin ja nauttia niin paljon kuin voi. Kristityillä parhaat
hetket odottavat kuitenkin tulevaisuudessa, kuoleman jälkeisessä elämässä.
Siksi voisi yrittää lohduttautua sillä, että vaikka elämä ei menisikään niin
täydellisen ihanasti nyt maanpäällä, niin peli ei kuitenkaan olisi täysin pelattu. Elämä ei jäisi merkityksettömäksi tai
turhaksi. Myös pahimpien rikosten tehneillä on toivoa. Se mitä nyt tapahtuu, ei
ole kristitylle kaikki. On lohdullista uskoa, että oma elämä on osa jotain
suurempaa ja Jumalan johdatuksessa saa ajatella, että vastoinkäymisetkin ovat
voineet olla osana mahdollistamassa jotain suurempaan ja merkityksellisempää
asiaan vaikkei sitä itse sinä hetkenä ymmärräkään.
Summa summarum. Uskoni ei ole edelleenkään muuttunut
epäuskoksi vaan vain entistä suuremmaksi toivoksi siitä, että olisi olemassa
jokin suurempi, Jumala joka on rakkaus. Joku, joka rakastaa minua niin että
sattuu, joku joka näkee minut koko ajan ja ohjailee elämääni rakkaudestaan
käsin, joku jonka luota löydän rauhan ja levon ja joka on minua vastassa
kuoleman jälkeen ja viimeistään silloin saisin tajuta miten Jumala oli läsnä
maanpäällisessä elämässäni silloinkin kuin en sitä itse kokenut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti