Uusi työ

En tiedä miten muut, mutta minulle vahvasti tuntevana ja varsin kriittisenäkin ihmisenä uuden työn aloittaminen on ollut todella stressaavaa ja kuormittavaa. Onneksi en muistanut tilannetta enää edellisten uusien töitteni aloittamisista, sillä muuten varmaan olisin stressannut asiaa etukäteen paljon enemmän.

Ensimmäisenä päivänä lähdin töihin melko neutraalilla mielellä. Tiesin, että lähes kaikki olisi minulle uutta eikä minulta odotettaisikaan mitään suurempaa osaamista. Perehdytysjakso olisi tiedossa. Melko leppoisa fiilikseni alkoi kuitenkin haihtua kun asutuin työpaikalleni ja minut vietiin kahvihuoneeseen, mistä työpäivä virallisesti alkaa esimiehen lyhyellä aamutuokiolla. Ympärillä istui vieraita naamoja, oli iloista puheensorinaa. Tunsin itseni totaalisen ulkopuoliseksi. Ja sitten esimiehen kommentti: tässä on meidän uusi työntekijä, hän voikin esitellä itsensä. Ääk! Niin paljon kun inhoan esillä olemista. Se tunne kun katseet kääntyivät minuun ja olisi pitänyt antaa hyvä ensivaikutelma. Mistä ihmeen taskusta sen siihen hätään olisi repäissyt? No, ei kuin väkisin iloinen esitysilme naamalle ja jotain liirum-laarumia suusta ulos. Mielessä ainoana ajatuksena ”pakko vaan jotenkin yrittää selvitä hengissä tämä päivä”. Siinä olisi päivälle aivan riittävästi tavoitetta!

Ensimmäisen työpäivän jälkeen mieliala oli varsin ahdistunut. Yönkin nukuin levottomasti ja unissakin ahdistuksen tunne oli läsnä. Aamuyöstä heräsin kertaalleen ja olo oli melko tuskainen. Oma sänky tuntui turvapesältä ja sinne olisin halunnut jäädä loppuelämäkseni turvaan. Muutaman tunnin päästä koittava töihin lähtö tuntui ihan hirveältä. Tietoisuuden täytti pelko: miten tulisin jaksamaan kun uusi työ kuormittaa niin valtavasti.  

Ei siellä työpaikalla tokikaan oikeasti mitään hirveää odottanut, mutta pelkkä jännityksen tunne ja stressi siitä, miten joudun tekemään edelleen vaikutuksen uusiin työkavereihin, tuntui ylivoimaisen kuormittavalta. Yön aikana en todellakaan saanut akkujani ladattua siitä tyhjyydestä, mihin ensimmäinen työpäivä akut oli kuluttanut. Uusi työ ei anna voimavaroja. Ei tule onnistumisen kokemuksia kun ei vielä osaa työtä. Ja se, miten aistit täytyy pitää koko ajan valppaana – todella kuormittavaa! Fiilis ei ole tuttu ja leppoisa niin kuin vertailun vuoksi vanhassa työssäni. Ei ole rentoa nauramista ihanien kollegoiden kanssa. Nyt vasta minulle valkeni mitä vanhat kollegani olivat tarkoittaneet sanoessaan ”olet rohkea kun uskallat lähteä uuteen työhön”.

Yhtäkkiä koin kaipaavani vanhaan tuttua työtäni. Mutta silti, liian tuttu ei kuitenkaan aina ole hyväksi. Muistan kyllä miten kyynisyys oli alkanut nostaa päätään. Ja ylimielisyys: minä pärjään aina. Uusi työ tuo ehdottomasti tervetullutta uutta näkökulmaa työntekoon!

Mutta se uuden työn aiheuttava ahdistus. Erityisherkällä. Tosi vahvasti tunteet kokevalle. Ehdottomasti olisi ollut kiva saada pilleri laimentamaan tunteita ja itsekriittisyyttä (oikeasti, oikeasti en kuitenkaan sellaista pilleriä olisi halunnut, koska tiesin sietäväni tämän tunteen vaikka se hirveän epämiellyttävää olikin).

Mutta, minä olin kaivannut elämäni tasaisuuteen ravistelua. Nyt sitä sain uuden työn avulla.

Tuossa ensimmäisien uuden työn työpäivien aikana tunsin suurta empatiaa kaikkia heitä kohtaan, jotka olivat olleet työttöminä ja siten aloittamassa uutta työtä. Tai heitä, jotka työvoimatoimisto ”pakottaa” johonkin työhön vaan ansaitsemaan elantonsa. Kyllä, toki jokaisen kynnelle kykenevän olisi hyvä ansaita elantonsa työnteolla, mutta oikeasti ei siinäkään kaikki ole niin musta-valkoista kuin aluksi näyttää. Että työttömät vaan töihin. Tai että työttömät haluaisivat vaan päästä helpolla kun eivät mene töihin.  En usko, että olen ainoa, jota uuden työn aloittaminen ahdistaa tuhottomasti. Ymmärrän hyvin ihmisiä, joilla ahdistus on kasvanut niin suureksi, että ajatuskin uudesta työstä tuntuu ylivoimaisen pelottavalta. Tuetaanko heitä tarpeeksi? Millainen on uusien työntekijöiden vastaanotto työpaikoilla? Minä sentään sain kuulla ensimmäisenä päivänä lohduttavat sanat ”Muista, että nyt sinun ei tarvitse osata mitään!”. Mutta entä jos uuteen työntekijään kohdistuisikin kovat paineet. Että heti pitäisi osoittaa olevansa pätevä ja hyvä valinta uuteen työhön? Huh! Minulla ainakin menee pitkä aika ennen kuin todella alan rentoutua ja voin kokea työni mukavan kotoisaksi. Ensimmäisen pidemmän työni kohdalla muistan kokeneeni suurta epävarmuutta ja turvattomuutta vielä 3kk jälkeenkin.

No, onneksi pahimmat ahdistuspäivä tuntuivat nyt toistaiseksi olleen ensimmäinen ja toinen päivä uudessa työssä. Sen jälkeen ihmisten kasvot alkoivat tulla vähän tutuiksi ja tietyt toimintatavat alkoivat toistua, joten jotain selkeyttä aloin työpäivistä löytää. Sain myös pieniä onnistumisen kokemuksia jatkuvasti enemmän ja enemmän ”hei. nyt muistan mitä tässä tietokone ohjelmassa piti klikata seuravaksi, ja mitä tähän kohtaan piti kirjoittaa” ja joo, nyt osaan kysyä oikeita kysymyksiä asiakkaita, ainakin joitakin ja tiedän mistä vessat löytyvät! J Mieltä lämmitti myös kovin se, että minua muistettiin henkilökohtaiseksi työnantajan antamalla pienellä joulumuistamisella vanhojen työntekijöiden ohella. Tuntui mieltälämmitävältä saada olla muistamisen arvoinen ia ihan vaan olemalla olemassa vaikka mitään työnäyttöä en vielä olut päässyt antamaankaan.

Uuden työn aloittaminen viikkoa ennen joulua oli myös loppujen lopuksi aika täydellinen ajoitus. Ensimmäinen viikkoa uudessa työssä oli henkisesti todella kuormittava, mutta sen jälkeen tiedossa ollut viiden päivän jouluvapaa tuli todella tilauksesta.  Perjantaina sain jo utuisen fiiliksen siitä, että uusi työ vaikuttaa ihan ok:lta. Toivo oli tullut pahimman ahdistuksen tilalle. Pystyin kuvittelemaan, että tulevaisuudessa hallitsisin uuden työn temput ja voisin jopa alkaa nauttia työn teosta.

Elämää ja työelämää heittelevien vireystilojen kanssa

Koen, että minulla on ollut aina jonkin verran haasteita oman vireystilani säätelyn kanssa. Se alkoi jo lapsena kun minua ei iltaisin väsyttänyt, mutta aamulla unet olisivat jatkuneet vaikka kuinka myöhään. Samaan aikaan minut laitettiin nukkumaan sisarusteni kanssa, mutta minä valvoin ja aamulla taas heräsin viimeisenä. 

Sama on jatkunut koko elämäni ajan. En tajua mikä siinä on, että vaikka koko päivän olisi väsynyt niin kun ilta alkaa, jostain tulee piristys ja yön hiljaisuudessa on houkuttelevaa valvoa. Yläasteikäisenä tykkäsin kesäöisin käydä kävelyllä maaseudulla yönhiljaisuudessa. Parikymppisenä opiskelijana taas roikuin iltaisin/öisin netissä. Pikkulasten äitinä nautin kun vihdoin talo hiljeni ja sain omaa aikaa. Vastapainona sitten toki sain tuskaisen vaikeat aamuherätykset ja kovan toiveen saada mahdollisuuden päästä päiväunille. Eihän sellainen työelämässä onnistu. Työelämän normit ja rutiinit toki pakottivat minut normien muottiin. Ja tosi hyvä asia sekin. Kyllä sitä jotenkin on selvinnyt elämästä vaikka väsymys arjessa on ollut ihan liian tuttu kaveri.

Mutta ei pelkästään se univaje päivällä. Vireystilani on kaiken kaikkiaan paljon monisyisempi. Olemukseni näyttäytyy usein ulkopuolisille iloisena energiapommina. Mutta missä se energiapommi on vapaapäivinään? Kotona en ole mikään höyrypää, kodinsiivousihme, lasten kanssa touhuaja. Kotiminäni on useammin vähän hidastempoinen, pysähtymistä arvostava, se sellainen, jolla on veto pois. Olen oppinut toimimaan itseni kanssa. To do –listojen suorittaminen on motivoinut minua hoitamaan välttämättömät työt. Minulle on myös tyypillistä kehitellä erilaisia ”jänskiä juttuja” aktivoimaan aivojeni tarkkaavaisuuskeskusta. Viime vuosina olen kuitenkin siinäkin muuttunut itselleni armollisemmaksi. Jos ei jaksa, niin se on viesti kropaltani. Nyt kuuluu levätä ja minulla on lepoon ja löysäilyyn oikeus.

Elämäni aikana olen monesti yrittänyt saada vireystilaani paremmin kontrolliin. Minua on ahdistanut älyttömästi tuskaiset aamuheräämiset ja se, etten jaksa kotona tehdä mitään jos ei ole pakko. Minua on hävettänyt kotimme sotkut. Kyllähän normaalien ihmisten pitäisi saada kotinsa pysymään perussiistissä kunnossa. Olen tehnyt monen monta kertaa päätöksen: Tästä lähdin pakotan itseni menemään sänkyyn ajoissa ja tästä lähtien pidän hyvästä rytmistä kiinni ja alan normaaliksi päivä-virkeäksi ihmiseksi. Voitte ehkä arvata, että sisäsyntyistä (?) vuorokausirytmiä ja vireystilanhaasteita ei kuitata poisteta tuollaisella päätöksellä. Hieno elämänmuutokseni on jokaisen päätöksen jälkeen kestänyt muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Sen jälkeen vanhan tutun arjen rytmin kutsu on ollut liian voimakas enkä ole pystynyt vastustamaan sitä. Ja toisaalta. En edes usko vireystilani olevan kiinni pelkästään nukkumaanmenoajasta. Asia ei ole niin yksinkertainen.

Nämä vireystilan säätelyt ovat mielestäni viitanneet kovastikin adhd:hen. Jossain vaiheessa olin jopa varma, että minulla olisi adhd. Olin jo melkein aloittamassa tutkimukset asian suhteen, mutta sitten mietin, että olen kuitenkin selviytynyt elämästäni varsin mukavasti ilman virallista diagnoosia ja minun kohdallani diagnoosin saaminen tai saamatta jääminen ei juurikaan tilannetta muuttaisi. Mahtavan oivalluksen sain hetki sitten lukiessani Anders Hansenin kirjaa Adhd voimavarana. Siinä kerrottiin, että adhd ei ole kuin hiv, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Adhd sen sijaan on ominaisuus ihmisen aivoissa ja sitä ominaisuutta on toisilla ihmisillä enemmän ja toisilla vähemmän. Minulla arvaten hieman enemmänkin. Viimeistään tämän ymmärtämisen jälkeen olen suhtautunut armollisemmin myös vireystilani muutoksiin ja sallinut itselleni saamattomuushetket ja -päivät.

Mutta vaikka aivoissani olisi kuinka ahdh-ominaisuutta, se ei poista mielestäni sitäkään tosiasiaa, että tasaiset rutiinit nukkumaan menossa ja ajoissa sänkyyn meneminen olisivat ihan hyvä juttu. Päinvastoin. Kaksivuorotyössä tasaisen rytmin ylläpitäminen on kuitenkin ollut vaikeaa. Aamuvuorossa herätys on 5:30 ja iltavuorossa tulen kotiin klo 22. Ja siihen aikaankaan ei tietenkään aivot virittyneenä pysty heti mennä nukkumaan.  Kun lapset olivat pienempiä, haaveilin enemmänkin tasaisesta päivätyöstä.  Koska kuitenkin olen kovasti pitänyt nykyisestä työstäni, olemme mieheni kanssa pakottaneet arkemme toimimaan niin, että minä nyt vaan teen kaksivuorotyötä. Ja onhan siinäkin ollut hyvät puolensa. Aamupäivisin olen päässyt käymään jumpissa ja minulla on ollut mahdollisuus omiin rauhallisiin aamupäiviin ja arkivapaisiin.

Nyt kuitenkin kävi ylhäältä käsky, että kaikkien työpaikkani työntekijöiden olisi kolmivuorotyöhän siirryttävä. Bonuksena siis saisin aamu- ja iltavuorojen lisäksi myös yövuorot. Kun tämä tieto tuli, löysin sormeni näpyttelemästä www…piste…mol…piste…fi. Sieltä löytyi kaksi kiinnostavaa päivätyötä. Hain ja ihme (minulle tietenkin Taivaan Isän johdatus) tapahtui, että minut valittiin enemmän toivomaani työhon!!! Nyt marraskuun ajan kun olen blogista pitänyt hiljaiseloa, olen prosessoinut kovasti tätä elämänmuutosta. Uusi työ, 11 vuoden jälkeen! Heittäytyminen asiantuntija-asemasta taas aloittelijan rooliin. Aluksi tuntui kuin olisi istahtanut ihan liian jännittävään vuoristoradan vaunuun ja vaunun lähdettyä liikkeelle, olisin halunnut vielä perua koko kierroksen. Nyt kuitenkin olen saanut rauhan. Sen jälkeen kun irtisanouduin vanhasta työstäni, olen koko ajan huomannut vanhassa työssäni enemmän ja enemmän epäkohtia, joiden takia pois lähteminen on tuntunut helpottavaltakin ratkaisulta. Parin viikon päästä saan aloittaa uuden työelämän uudessa työpaikassa. Elämäni ensimmäisen päivätyön! Jännää! Saa nähdä miten säännölliset työajat vaikuttavat päivärytmiini ja vireystilaani. Ja vaikka muuten olen tosi kova jännittäjä, niin nyt minulla on ihmeellinen rauha sisälläni. Koen vahvasti, että Jumalalla on ollut sormensa pelissä. Herran haltuun jätän siis uuteen työpaikkaan siirtymisen ja innokkaalla jännityksellä jään odottamaan mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan.