Niin vihainen, että pää hajoaa

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle, jossa kerroin keskeytyneestä raskaudestani. Kirjoitin tekstin tilanteessa, jossa vielä oli pientä toivoa raskauden jatkumisesta. Silloin osasin ajatella vielä varsin ”pyhästi”. Sellainen ajattelutapa oli ehkä aistittavissa myös kirjoituksessani. Kun blogia kirjoitin, en ollut vielä käynyt lääkärissä todentamassa tilannetta, vaikka oireet kyllä olivat varsin selvät.

Mutta silti, hitunen toivoa oli ja siitä syystä kykenen myös näkemään tilanteessa lohdullisuutta. Pari päivää kirjoituksen kirjoitettuani kävin etukäteen sovitulla lääkärikäynnillä. Sen lääkärikäynnin piti alun perin olla onnellinen kurkistus, jossa mieheni kanssa olisimme ensimmäistä kerta nähneet tulevan perheenjäsenemme vilkuttamassa kohdussani. No, eihän siellä kukan vilkuttanut. Tuulimuna. Sama diagnoosi kuin reilua vuotta aiemmin. Sillä hetkellä todellisuus lävähti taas kerran kasvoilleni. Ei enää toivoa. Sillä hetkellä usko hyvään rakastavaan Jumalaan romahti. Ihan oikeasti. Mikä ihmeen hyvä, rakastava Jumala? Miten Jumala saattoi sallia tällaista meille jos kerran on hyvä ja näkee sydämeeni ja haluaa minulle hyvää???

Olin ihan sekaisin sen päivän. Omat resurssini olivat loppu. En jaksanut. En sitten mitään. Makasin vain sängyssä. Oli vihainen Jumalalle ja vihainen miehelleni, joka ei ihan täysin ymmärtänyt miltä minusta tuntui. Siinä hetkessä en pystynyt kuvittelemaan valoisaa tulevaisuutta. Ja kun ei ole toivoa eikä iloa ei ole myöskään voimavaroja. Sinä päivänä onnistuin tyhjänä ihmisenä olemaan maailman surkein äiti jo olemassa oleville lapsilleni. Ja siitäkös soppa paheni. Olo oli niin kurja, niin kurja.

Sairauslomaa en ollut halunnut ja hyvä niin. Seuraavana päivänä töissä on vapauttavaa keskittyä ihan johonkin muuhun kuin oman tilanteen voivotteluun.  Mutta matka töihin meni hieman erilaisissa tunnelmissa kuin tavallisesti. Tavanomaisena aamuna kuuntelen autossa Radio Deitä. Tuonakin aamuna Radio Dein musiikki alkoi soida kun käynnistin auton. Jumalaa ylistävä kappale. Sammutin radion. En yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan sellaista. Olin niin niin vihainen ja pettynyt ja katkera ja surullinen ja koin tulleeni ehdottomasti väärin kohdelluksi. Silloin ei vaan pysty kuuntelemaan iloisin mielin laulettua ylistystä Jumalan mahtavuudesta.

Koko ajan ajattelin, että tällainen Jumalalle kiukuttelu ei ole mikään hieno juttu. Ylevämpää olisi ollut luotta Jumalaan vaikeuksien keskellä. Eikö Raamatussa sellaista opeteta? En kuitenkaan kyennyt sellaiseen. En, koska olin niin pettynyt. Vaikka en kyennyt näkemään toimintatapaani ihanteellisena, uskoin kuitenkin, että Jumala kestää kiukutteluni ja kyseenalaistamiseni. Oikein märehdin kiukuttelussani ja epäilyissäni. Mieheni oli minulle isona tukena kun hän kuunteli kaikki vuodatukseni. Mieheni heitti minulle myös hyvän kysymyksen: mitä hyötyä minulle olisi jos en uskoisikaan Jumalaan tai Jumalaa ei olisi olemassa. Vastasin suoraan, että silloin nauttisin siitä, että saisin oikeasti tuntea pahat tunteeni ja huutaa tuskani ääneen tuntematta siitä syyllisyyttä.  –Niin, siis mitä sanoinkaan? Että tuntuisi hyvältä aidosti tuntea surun, pettymyksen ja vihan tunteet. Ilman, että pitäisi tavoitelle ylevää ”kaikki tapahtuu Jumalan hyvyydestä”-ajattelua. Pysähdyin miettimään. Oikeastiko Raamatussa kielletään tunteiden näyttäminen ja tunteminen?

Tunteet ovat minussa todella suuressa roolissa. Olen tunneihminen. Vahvasti tunteva. Koen tunteideni olevan merkittävä osa minuuttani. Vahvat tunteeni tuovat minulle paljon hyvää. Pystyn kokemaan todella syvää rakkautta miestäni ja lapsiani kohtaan. Kykenen empatiaan monia vieraitakin ihmisiä kohtaan. Hyppimään ilosta ilostuessani. Olemaan super-innostunut. Mutta tunteilla on myös toinen puoli. En voi valita kokea vain hyviä tunteita. Tunnerikkaaseen elämään kuuluu koko paketti. Valitettavasti myös kyky tuntea valtavaa pettymystä, surua ja vihaakin. Enkä usko, että Jumala pahastuu näistäkään tunteistani.

Itseasiassa selkiyttäessäni ajatuksia keskustelemalla mieheni kanssa oivalsin, että jos olisin pyrkinyt sellaiseen ylevyyteen, jossa olisin sivuttanut negatiiviset tunteeni, olisivat tunteet varastoituneet syvälle sisimpääni aiheuttaen sieltä käsin salakavalaa pahaa elämääni. Olisin ehkä masentunut, ehkä jostain ”käsittämättömästä syystä” tiuskinut enemmän lapsilleni, kokenut pahaa oloa. Sen sijaan vapautuneen tunteiden ilmaisun kautta sain päästää totuuden tunteistani ulos sisältäni. Taas sain tuntea konkreettisesti, kuinka totuus vapauttaa.

Nyt kun tuon oivalsin sain mielenrauhan. Voin edelleen säilyttää uskoni. Jumalan rakkaus kyllä ylettyy pettyneen, surullisen ja vihaisen lapsenkin ylle. Saan tuntea ja saan näyttää tunteeni. Minun ei tarvitse väkisin yrittää olla hyvä ja ylevä ja kieltää negatiivisia tunteita.

Aikansa on myös surussa rypemiseen. Sitähän varmasti perinteinen hautajaiskulttuuri itkijänaisineenkin edusti. Ehkä on vain nykyajan juttu kontrolloida tunteita ja ylläpitää tyyntä kuorta, järjestää negatiivisetkin ajatukset siististi varaston hyllylle.

Lopuksi vielä halua kertoa teille, jotka tämän luitte: Tuulimuna-diagnoosin saaminen tuntui hirveältä! Olin niin pettynyt, pettynyt ja pettynyt ja äärettömän vihainen. Tuntui että Jumala on todella julma eikä yhtään välitä minun tunteistani. Istuu pyhyydessään ja yrittää jotenkin ikävästi kasvattaa minua taas uuden kivun kautta. Halusin itkeä ja huutaa tuskani ulos (– en vaan voinut, etten pelottaisi lapsiamme.). Olin niin väsynyt ja uupunut. En todellakaan nähnyt ja tuntenut Jumalan huolenpitoa tuossa hetkessä. Koin itseni hylätyksi ja yksinäiseksi. Koin olevani täysin arvoton hylkiö.

Edelleenkään prosessi tuulimunasta toipumisen ei ole ohi. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Prosessi jatkuu. Onneksi kuitenkin niin laimealta kuin kuulostaakin ”aika parantaa haavat”. Itse uskon, että haavojen paranemista edistää nimenomaan tunteiden myöntäminen ja lupa niiden ilmaisemiseen. Todennäköisesti olisin nyt enemmän rikki jos minun olisi pitänyt ylläpitää ylevää uskovaisen kuorta, jossa vihastuminen on syntiä. Nyt sen sijaan olen saanut käydä rehellistä keskustelua Jumalan kanssa ja se on puhdistanut ilmapiiriä. Olen saanut tuoda rikkinäisen minän Jumalan eteen ja sanoa Jumalalle, ”tässä olen vihaisena ja pettyneenä, uskoni on riekaleina. Ota minut vastaan tällaisena ja hoida minua.”

Jos Jumala suo –ajatuksia keskenmenosta

Sain keskenmenon. Raskausviikkoja oli jotakuinkin 11 kun asia alkoi vaikuttaa selvältä. Epäilykset kyllä heräsivät jo aiemmin. Raskausviikon 9 paikkeilla raskausoireet hävisivät. Ei pahoinvointia, ei poikkeuksellista väsymystä, ei vatsan pömpötystä.  Alkaneesta raskaudestani tiesi vain kourallinen ihmisiä. Puolisoni ja minä, yksi ystäväni ja kolme työkaveria, joille pakon edessä olin joutunut raskaudesta kertomaan. Historiaamme mahtui myös toinen keskeytynyt raskaus reilu vuosi sitten. Se viimeistään opetti, että plussa raskaustestissä ei vielä tarkoita automaattisesti perheen lapsilukumäärän kasvua. Nyt olin valmiiksi jo vähän varuillani. Toki mietin jostain universaalista näkökulmasta oliko ok olla varuillaan. Olisiko ollut jotenkin ylevämpää luottaa 100% siihen, että kaikki tulee menemään hyvän?

Raskauden alku oli erikoinen. Useamman tuloksettoman yrityskerran jälkeen tärppäsi hieman erikoisissa olosuhteissa. Ei siitä sen enempää, mutta se antoi minulle vahvan tunteen, että tämä lapsi oli tarkoitettu syntymään tähän maailmaan. Kun keskenmenon oireet alkoivat, olin ihmeissäni. Miksi? Miksi kaikki tämä erikoisuus raskauden alun suhteen jos kaiken tarkoitus oli että raskaus päättyisi viikolla 11?

Kyllä, kyseenalaistin taas kerran Jumalan olemassaolon. Jos Jumala on olemassa, miksi Jumala salli tällaista? Miksi Jumala salli minun tulla raskaaksi juuri kun aloitin uudessa työssäni. Miksi raskauspahoinvoinnit vielä kaiken työnaloitusstressin päälle? Ja sitten. Kesken.  Miksi? Miksi? Miksi?

Minulla on ollut mielessä vahva ajatus siitä, että Jumala on lempeä, Jumala haluaa vain ihmisten parasta. Ja sitten sellainen ajatus, että uskossa oleminen ”kannattaa”. Että kun kulkee Jumalan kanssa käsi kädessä näitä maailman polkuja niin Jumala siunaa taivalluksen. Että kun minä annan itseni Jumalalle niin Jumala antaa minulle lahjojaan. Ajattelin: Minä rukoilen vastaantulevien ihmisten puolesta, kirjoitan blogiakin niin Jumala sitten siunaa elämäni ja antaa minulle lapsen, josta haaveilin. Ei se ihan niin mennytkään. Mikä meni pieleen? Oliko Jumala epäoikeudenmukainen? Vai olinko minä ymmärtänyt jotain väärin?

Tiedän kyllä, että Jumala näkee asiat paljon, paljon laajemmassa näkökulmasta kuin mitä itse näen. Minä näen elämän vain oman kokemukseni kautta. Ja näen vain tähän hetkeen. Jumala tietää mitä huominen tuo tullessaan. Jumala tietää miten minun elämäni vaikuttaa toisten ihmisten elämiin. Ja minä olen antanut Jumalalle luvan käyttää minua. Yritän hyväksyä sen, että bileet alkavat sitten taivaassa. Tämän maailman aikana tarkoitukseni ei ole maksimoida omaa elämännautintoa. Mutta ei tuollaista ajattelua aina ole helppo oikeasti hyväksyä. Onko se siten sitä perisyntiä, että aina haluaisi jotain lisää. Ja tavoittelee niitä asioita, mitä nauttii. Minä satun nauttimaan kovasti siitä kun näen vatsani kasvavan, pienestä ihmisen alusta potkuttelemassa sisälläni, vauvasta rinnoillani, ajatuksesta isoista sisaruksista leikkimässä vauvasiskon- tai –veljen kanssa. Tuntuu jotenkin tylyltä, että se ajatus, mikä kasvoilleni saa leveimmän hymyn, ei olekaan se juttu, mitä Jumala olisi suunnitellut elämäni varalle. Onko elämäni tarkoitus sittenkin palkkatyössäni? Viitenä päivänä viikossa 8h päivässä? Ja iltasella sitten väsyneenä resurssieni rippeet omille lapsilleni ja viikonloppuisin jotain extraa?

Tällä hetkellä oloni on tyhjä. Käsikirjoitukseni tulevaa kesää varten revittiin silpuksi. Mökki on vuokrattu. Mökkeilyn piti ajoittua juuri äitiysloman kynnykselle. Ajattelin äitiysloman olevan hyvä keino livahtaa pois uudesta työstäni, joka ei täysin omalta jutultani tunnukaan. Mitä nyt sitten?

Se mitä tämä keskenmeno on minulle kuitenkin antanut, on lisääntynyt ihmiselämän arvostus.  Kukaan ihminen ei ole itsestäänselvyys. Jokainen vastaantuleva aikuinen on joskus ollut hauras ihmistaimi äitinsä kohdussa. Ja Suuremman tahdosta saanut kehittyä valmiiksi ihmiseksi, syntyä ja jatkaa eloaan aikuiseksi. Se on ihme. Meidän kolme lastakin ovat ihmeitä. He saivat aikoinaan alkunsa helposti. Luulin, että kiitos siitä oli minun loistavan kroppani, joka oli niin hyvä raskautumaan ja kantamaan raskaudet. Kiitos meni kuitenkin väärään osoitteeseen.

Jumala antaa elämän ja päättää elämän pituuden. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” Psalmi 139: 13-16

En tiedä miten jatkaa tästä eteenpäin. Kiitän aviopuolisostani, joka kaiken tämän keskellä seisoo vierelläni. Voisin alkaa riitelemään Jumalan kanssa. Ottaa pesäeroa. Alkaa ajatelle, että ei Jumalaa ole olemassakaan. Että paremmin pärjään tässä maailmassa ilman ”joulupukkia”. Mutta ei minulla muutakaan ole. Uskoni ei ehkä ole kovin vahva, mutta jos hylkään epätoivoiset uskon rippeeni, niin mitä minulle jää? Vielä suurempi kyynisyys?

Vaikka kipujen keskellä on vaikea uskoa hyvää tahtovaan Jumalaan, niin muutakaan en voi kuin jatkaa hentoista uskomista ja toivomista. Pyydän: Jumala, näe minut. Hoida minua. Sinä tiedät mitä minä tässäkin tilanteessa tarvitsen.  Johdata sitä tietä, mitä sinä haluat minun kulkevan. Aamen.