Rakastan sua! -kokemuksia avioparikurssista

Oi ihana avioliitto! Kuinka haastavaa voikaan kahden erilaisen ihmisen elämä olla. Molemmat tuovat suhteeseen elmänhistoriansa, lapsuuden perheessään opitut tapansa ja käyttäytymismallit, erilaiset temperamentit, tunneilmaisunsa, sanoitetut ja sanoittamattomat toiveensa sekä tarpeensa. Siinä sitten välillä mietitään mitä ihmettä toinen mahtoi tarkoittaa sanoillaan ja ilmeillään ja miksi ihmeessä toinen toimii kuiin kuin toimii.

Minä menin naimisiin ihanan miehen kanssa. En samanlaisen kuin mitä itse olen vaan sopivasti erilaisen, sellaisen, joka erilaisuudessaan täydentää minua. Minä olen herkkä tunnevuoristorata ja mies tasainen kuin valtatie 8 Pohjanmaalla. Naimisiin mennessä tuntui, että meillä oli vain samanlaisia haaveita tulevaisuuden suhteen. Haaveilimme omakotitalosta maalla, haaveilimme lapsista – lukumäärää emme uskaltaneet ajatella kun tiesimme, että mahdollista olisi, että emme saisi yhtään, bonuksena haaveilimme varmaan myös leppoisasta elämästä, johon mahtuisi piristykseksi hauskoja juttuja kuten matkustelemista. Ja tietysti kaikki tämä onnellisen parisuhteen puitteissa.

Silloin suhteemme alkuaikoina kävimme ensimmäisen kerran Parempi avioliitto ry:n viikonloppuleirillä. Silloin elimme suhteessamme vielä alkuhuumaa. Ärsyttävintä puolissa oli juomalasien laittaminen kaappiin väärään järjestykseen ja likaisten vaatteiden jättäminen lattialle. Leiri oli mukava romanttinen piriste ja antoi ihan hyviä vinkkejä erimielisyyksien käsittelyyn, mutta koska meillä ei ihmeempiä erimielisyyksiä ollut ei leiri myöskään erityisemmin muuttanut elämäämme.

Jatkoimme haaveidemme mukaisen tulevaisuuden maalaamista todeksi.  Naimisiin menosta kuuden vuoden kuluttua meillä oli omakotitalo rakennettuna ja kolme ihanaa lasta. Olimme muodostaneet varsin perinteisen ihanneperheen. Oli talo, oli lapsia ja vanhemmatkin palanneet työelämään. Elämässämme on paljon tapahtunut, mutta edelleenkin pohjimmiltamme koemme, että meillä on hyvä suhde. Ei ole ollut pettämisiä eikä pelkoa pettämisestä, emme mitenkään erityisemmin riitele (no ok, pieniä mykkäkouluja silloin tällöin..) ja molemmat elämme lasten tarpeita täyttäen. Mutta ruuhkavuosien ytimessä elämä alkoi tuntua jotenkin tekniseltä suorittamiselta. ”Mulla alkaa työt aikaisin, hoida sä lasten aamutoimet, mä haen sitten päiväkodista ja iltapäivähoidosta ja hoidan iltaruoan ja vien harrastuksiin. Meetkö sä käymään töitten jälkeen salilla? Mulla on huomenna iltavuoro, niin sulla olisi lasten iltatoimet silloin.” Kun iltavuoron jälkeen tulin kotiin tapasin usein mieheni silmät puoliummessa sängystä makaamasta. Ai mikä parisuhdeaika?

Elimme unelmaamme ja varmasti vielä enemmän elimme elämää, josta monet muut vain haaveilivat. Mutta karu totuus oli läsnä. Hieno talo ei tee ketään onnelliseksi, ihan niin kuin ei tee rahakaan. Kolme lastakaan ei suoraan tee onnelliseksi vaikka ihania ja arvokkaita ovatkin. Jotain puuttui. Meiltä puuttui yhteinen unelma jota kohti elää. Olisimme voineet olla tyytyväisiä ja alkaa nauttia elämästä. Sehän on se, mistä ihmiset usein kertovat haaveilevansa. Mitä se elämästä nauttiminen sitten käytännössä olisi? Aamulla heräämistä töihin, illalla lasten kuljettamista harrastuksiin, viikonloppuisin perheen kanssa retkeilyä ja lomilla matkustelua? Kaikki tuo voi olla todella ihanaa ja mielekästä tai sitten vaan kulissia, josta hehkuttaa Facebook-päivityksissä.

Vähitellen meille alkoi tulla yhä useammin erimielisyyksiä. Ei mitään radikaalia, mutta pienet asiat vain ärsyttivät. Erilaiset temperamentit eivät enää tuntuneetkaan jännittäviltä vaan enemmänkin ristiriitoja aiheuttavilta. Toinen oli kyllä rakas, mutta bonuksena myös ärsyttävä. Oi ihana avioliitto, jossa ”Tahdon” toi turvalliset puitteet myös näiden ristiriitojen kanssa elämiseen. Molemmat olimme kyllä sitoutuneet toisiimme vahvasti, mutta ehkä ajattelimme, että sitoutumisen vahvuus mitataan siinä, kuinka hyvin sietää toisen erilaisuutta.

Koska tiedostamme kuitenkin, että parisuhdetta pitää hoitaa, niin ehdotin taas vaihteeksi avioparitapahtumaan menemistä. Kyllä se miehellekin sopi. Ei kai siitä haittaakaan olisi vaikkemme nyt ihmeempää hyötyäkään odottaneet. Eihän meillä mitään isoa parisuhdekriisiä ollut ja melkein asiasta kuin asiasta pystyimme avoimesti keskustelemaan.  Valitsimme tapahtumaksi Järvenpään Aviopoliksen. Se olisi mukavan lyhyt, viikonlopun mittainen. Kevyempi versio viikon kestävästä Pieksämäen leiristä, jollaiseen emme siis nyt kokeneet tarvetta.

Parempi avioliitto ry:n tapahtumat perustuvat runkoon, jossa ensiksi kuullaan luennoitsija-parien alustus käsiteltävästä aiheesta ja sitten mennään omiin ryhmiin työstämään aihetta oman suhteen tasolla. Ryhmät koostuvat neljästä avioparista, joista yksi on toimii saamansa koulutuksen turvin vetäjäparina. Parit ryhmiin on jaettu taustatietojen perusteella niin, että kussakin ryhmässä olisi jotakuinkin samassa elämäntilanteessa olevia pareja. Introvertteina ajatus parisuhdeasioista keskustelemisesta vieraiden ihmisen kanssa tuntui aluksi vähän kiusalliselta, mutta tässä tapauksessa ryhmäkeskustelut eivät vaatineet smalltalk-taitoja vaan itse tykkäsin kovasti, että kerrankin sai puhua todellisesta asiasta. Ei tarvinnut miettiä mitä muut ajattelivat. Oli ihana huomata, että muillakin pareilla oli pinnan alla samantapaisia haasteita kuin meilläkin. Ja se oli täysin ok tunnustaa.

Tällä kertaa kurssin aiheina olivat ”Rakastumisesta rakkauden tekoihin”, ”Puhumisen ja kuuntelemisen taito”, ”Anteeksiannolla eteenpäin” ja ”Suhdetarpeista lämpöä iholle ja arkeen”. No, en nyt lähde tässä avaamaan sen enempää mitä aiheet pitivät sisällään, mutta jokaisesta aiheesta saimme paljon irti. Ja vaikka olimme kuvitelleet, että pystyisimme ilman kurssiakin keskustelemaan kaikesta mahdollisesta, niin löytyikin paljon yllättäviä asioita, joista emme olleet tajunneet keskustella, mutta jotka kaikesta huolimatta vaikuttivat minun ja mieheni väliseen vuorovaikutukseen.

Avioparikurssin jälkeen oli jotenkin puhdistunut olo. Olimme saaneet heittää alitajunnassa suhdetta rasittaneet asiat pois ja saimme mahdollisuuden alkaa piirtää uudelle puhtaalle paperille uutta onnellisempaa suhdetta meille kahdelle.

Vaikka viikonlopun tapahtuma antoi paljon, niin en edellenkään usko, että parisuhteemme on nyt pysyvästi täydellinen tästä eteenpäin. Ennemmin tuntuu, että olisi kiva osallistua vielä jossain vaiheessa Pieksämäen viikon kestävälle leirille. Viikonlopun aikana oli kaksi mahtavaa päivää rakkaan mieheni seurassa, miksemme saman tien viettäisi seitsemää ihanaa päivää perätysten? J

On muuten jännä, että on tosi ok Facebookissa kertoa kuinka ihanasti parisuhde menee, on ok nalkuttaa aviomiehen tekemisistä töissä, on ok erota, mutta ei ole ok kertoa, että parisuhteessa on haasteita tai että itsessä olisi syytä miksi suhde ei voi täydellisesti. Ainakin median perusteella eron syyt löytyvät lähes aina narsistisesta puolisosta. Tuolla parisuhdetapahtumassa molemmat joutuivat katsomaan itseään peilistä. Molemmat saimme huomata, että omassa toiminnassakin oli parantamista.

Nyt tuosta tapahtumasta on muutama päivä. Mitä minulle jäi käteen? Luulin tuntevani aviomieheni hyvin, mutta opinkin tuntemaan häntä vielä lisää. Lisää oppimalla sain lisää rakastettavaa. Molemmat saimme hyviä oivalluksia, joiden innoittamana olemme huomioineet toisiamme kuin suhteen alkuaikoina. Ihanaa elää 13 vuoden yhteiselon jälkeen uudestaan suhteen alkuhuumaa. <3