Onko järkee vai ei?

Tiedättekö mitä mua vaivaa? Mieheni mukaan monikin asia ;) mutta nyt puhun säännöllisesti mielen luikertelevasta epäilyksestä siitä, onko tämä koko uskon juttu huijausta. Onko minut vaan kasvatettu uskomaan vanhaan juutalaiseen satuun? Koska vanhempani rakastaessaan meitä lapsia vakuuttelivat tarinan olevan totta ja koska elämäni aikana olen hakeutunut paikkoihin, jossa tuon tarinan totena pitämistä on vahvistettu mieleeni. Ja nyt sitten ollaan tässä. Pidän itseäni periaatteessa ihan fiksuna naisena, mutta vanhaan tarinaan uskominen saa epäilemään olenko kuitenkaan ole ihan täysin fiksu. Paineita olisi luopua tästä naurettavasta uskomisesta ja liittyä muiden järkevien aikuisten joukkoon.

Luen aika paljon Helsingin Sanomia. Koulussa opetettiin, että Helsingin Sanomat on laatulehti. Siellä kirjoitetaan asiaa. Siellä toimittajien on hankittava perusteelliset tiedot kirjoittamaistaan aiheista ja juttujen pitää edustaa asiallisuutta ja mahdollisimman totuutta. Helsingin Sanomissa kirjoitetaan usein kristinuskon vastaisia artikkeleita. Vuosi, pari sitten kirjoitettiin iso juttu nuoresta naisesta, joka kertoi nuorena tulleensa höynäytetyksi uskovaisten maailmaan. Nyt aikuisena hän mietti, miten se saattoi olla mahdollista. Artikkelin sävy oli, että aika outoa se uskovaisen elämä oli, mutta kun siitä päästi eroon, niin elämä muuttui taas asiapohjaiseksi ja paljon normaalimmaksi ja toimittajan näkökulmasta myös paremmaksi. Takaisin kristinuskon pariin tuo nainen ei kaivannut.

Viime viikolla Helsingin Sanomat nosti esille asiantuntijan, joka korkean koulutuksensa ja aikaisemman henkilökohtaisen kosketuksensa uskovaisten maailmaan pohjaten toimi nyt tukemassa muita uskontojen höynäyttämiä. Hän työskenteli uskontojen uhrien parissa. Taas viestiä lukijoille, kuinka jo mielenterveyden säilyttämisenkin takia kannattaa pysytellä etäällä uskon hömpötyksistä.

Muutaman päivän päästä oli iso juttu Antti Tuiskusta, joka myös kertoi jossain nuoruutensa vaiheessa olleen mukana koulussa uskovaisten piireissä, oliko heillä peräti koulussa joku Raamattu-/rukousryhmä. Mutta Antti Tuiskukin onneksi pääsi siitä eroon. Sellaista nuoruuden hairahdusta. Kyllä ne uskovaiset kaverit olivat silloin ihan ok, mutta tänä päivänä Antti Tuisku on pessyt kätensä siitä touhusta.  Palannut normaalien ihmisten joukkoon.

Tällaisten piiloviestien tukemana omaa uskoa on ajoittain vaikea pitää vankkumattomana. Kyllä minäkin haluan olla järkevä aikuinen. Ja tietenkään en haluaisi, että minulle naurettaisiin, että minua pidettäisiin typeränä. Kun ”koko maailma” huutaa, että vanhaan juutalaiseen tarinaan uskominen on ihan naurettavaa, niin helpostihan käännyn omassa uskossanikin sisäänpäin. Sisällä sydämessäni kukaan ei pääse tuomitsemaan minua. Saan pitää pienen lämmittävän uskon salaisuuteni. Mutta siellä se liekki on. Vaikka kuinka yrittäisin järkeillä itselleni uskoni järjettömyyttä, niin uskoni ei tunnu katoavan mihinkään. Olen joskus kuullut sanottavan, että yhtä vähän kuin uskon voi itse saada aikaan niin yhtä vähän siitä voi itse päästä eroon. Olen nähnyt ja kokenut liikaa, että voisin enää lakata uskomasta.

Usko on niin käsittämätön asia. Niin mielelläni toivoisin, että se olisi sellainen selkeä juttu, mikä olisi helposti selitettävissä muille ihmisille. Että nyt kun rukoilet Jumalaa tulemaan sydämeesi, niin sen jälkeen elämäsi muuttuu ihan selkeästi ja hyviä asioita alkaa tapahtua ja saat sellaisen yliluonnollisen tunteen Jumalana olemassa olosta. Se tunne kannattelee sinua ja pitää sinut onnellisena kaikissa elämän myrskyissä ja kaikki ihmiset kadehtivat onneasi ja haluavat sinun lailla päästä osalliseksi uskon ihanuudesta. Mutta kun ei asia noin mene. Käytännössä Jumala kutsuu ihmisiä seuraansa hyvin erilaisin tavoin, antaa ihmisille hyvin erilaisia uskoontulon kokemuksia, vakuuttaa toiset selkeämmin olemassa olostaan ja rakkaudestaan, antaa ihmisille hyvin erivahvuisia uskoja, toisille niin palavia, että eivät voi elää enää muuten kuin lähteä levittävään ilosanomaa kaikkeen maailmaan, ja toisille taas pienempää uskoa, joka tuntuu horjuvan herkästi. Toiset Jumala kutsuu helluntailaisiksi ylistämään itseään eläväisesti, toiset tasaisemmiksi luterilaisiksi, toiset katolisiksi, toiset ortodokseiksi, toiset babtisteiksi, toiset lestadiolaisiksi tai vaikka mihin muuhun suuntaukseen. Uskon ilmeneminen eri suuntauksissa voi olla hyvinkin erilaista, mutta silti kaikkia yhdistää usko samaan Jumalaan. Ei ole väliä millaisista vaatteista pitää, pääasia, että jotain pukee päälle, mieluummin toki vaatteet, jotka kokee omanlaisikseen.

Minun on hirveän vaikea markkinoida uskoani. Yhden vanhan gospel-biisin sanoin haluaisin vana sanoa ”Tule ja kazo” tai ”Tule niin näet”. Mutta todellisuudessahan juttu ei välttämättä ole noin selkeä. Valitettavasti tiedän ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan, eläneet hetken aikaa uskovan elämää ja sitten luopuneet siitä. Miten minä voisin, vakuuttaa ketään, että kannattaa ehdottomasti lähteä seuraamaan tätä tietä, et tule katumaan. Kun kuitenkin on ihmisiä, jotka mitä ilmeisimminkin ovat alkaneet katua ja halunneet sen jälkeen pestä kätensä puhtaiksi koko touhusta. 

Miksei Jumala kosketa kaikkia ihmisiä niin voimakkaasti, että ihmiset vakuuttuisivat uskosta? Uskostahan opetetaan, että sitä ei voi itse hankkia. Se saadaan Jumalalta lahjaksi. Miksei Jumala sitten anna sitä kaikille lahjaksi? Pitääkö ihmisen saavuttaa ensin omilla teoillaan joku tarpeeksi vahva halu uskoon tulemisesta tai muuten otollinen maaperä, jotta Jumala näkisi hyväksi uskon lahjan antaa?

En usko, että uskoon tullessa Jumala synnyttää valmiita täydellisiä kristittyjä. Itse ainakin olen huomannut uskoni olevan koko elämäni mittainen oppimisen polku. Rainer Friman sanoi ihanasti Radio Dein Ihmisen ääni –ohjelmassa, että nuorena sitä kokee olevansa täydellinen ja tietävänsä kaikki, mutta mitä vanhemmaksi tulee sit vähemmän huomaa asioista ymmärtävänsä. Itse allekirjoitan tuon ajatuksen. Ehkä tuolla tavalla ajatellen voisi myös ajatella, että usko on ihan turhaa jos siinä eläessä ymmärrys ei lisäännykään. Se on kuitenkin yksi uskon elämän paradokseista. Elämä Jumalan seurassa on ihan jotain muuta kuin se elämä, minkä täällä ihmisten keskellä usein näemme. Kun tässä maailmassa tavoitellaan tietojen ja taitojen lisääntymistä ja ihmisten arvostamaa ulkokuorta niin Jumalan seurassa SAAMME kasvaa ymmärtämään oman pienuutemme ja saamme nauttia heikkouksistamme. Pienuudessa ja heikkoudessa on ihan käsittämätöntä voimaa. Vain pienet ja heikot kokevat tarvitsevansa Jumalaa. Ja kun myöntää tarvitsevansa Jumalaa, saa rinnalleen valtavan voimavaran, joka täydentää omaa heikkouttamme ja täten meistä tulee vahvoja yhdessä Jumalan kanssa. Se vahvuus ei ole kuitenkaan sellaista vahvuutta, mitä toiset ihmiset ihailevat. Jos lähdet etsimään uskoa saavuttaaksesi ihailua toisten ihmisten silmissä, kuljet hyvin todennäköisesti harhaan.

Suomea voi ilmeisesti edelleen sanoa kristityksi maaksi. Suomella ja Länsimailla on tunnetusti kristinuskoon perustuva arvopohja. Suurin osa suomalaisista on osallistunut uskonnon tunneille ja kokee kyllä tietävänsä mistä kristinuskossa on kyse. Suomalaisten uskominen on usein sellaista arkista ”niin kauan kuin uskonasioille ei anna liikaa valtaa niin uskominen on ok”, ”kirkossa on ihan jees käydä jouluna kun siellä on niin arvokas tunnelma”.  Mutta ei sitten enempää. Ettei vaan lähtisi lapasesta. Mutta jos alkaisi seurakunnan tapahtumissa käydä, niin se olisi jo aika extremeä ja silloin olisi vaarallisilla vesillä, ettei vaan saisi hihhulin leimaa. Kukapa hihhuliksi haluaisi.

Ulkopuolelta katsottuna uskovaisuus ei välttämättä näytä kauhean houkuttelevalta. Vaikka Länsimaissa on kristinuskoon pohjautuva arvoperusta, niin uskallan kuitenkin sanoa, että todellisuudessa kristinuskon sisällä vallitsee erilainen arvomaailma kuin ”tässä maailmassa”. Ne arvot eivät houkuttele välttämättä niitä, jotka ovat tottuneet tavoittelemaan tämän maailman arvoja, jossa on tärkeää ja arvostettavaa pärjätä, menestyä, nauttia ja saada ihmisten ihailua. Voi tuntua jopa uhkaavalta kääntää kelkka nurinpäin. ”Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt pääsevät minne vain”. Uskon valitseminen mielletään uhkaksi, että joutuu luopumaan kaikesta hauskasta ja tilalle saa ..no, vaikka tympeää virrenveisuuta ja epämääräisten ja jotenkin outojen ihmisten seuraa. Elämä muuttuisi radikaalisti huonompaan suuntaan. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole.

Uskovaisuus vapauttaa ihmisen käyttöön ihan mielettömät mahdollisuudet ja avaa silmät näkemään maailman väreissä. Jumala ei kuitenkaan väkisin tyrkytä lahjojaan ihmisille. Rakkaudessaan Jumala on antanut ihmisille oman tahdon. Ei Jumala sido rautapalloa niiden nilkkaan, jotka uskon tien haluavat valita. Ihmisellä on koko ajan vapaus tulal ja vapaus lähteä. Maailmassa on paljon houkutuksia. Näennäisesti ja lyhytkatseisesti tosi hyvää lupaavia. Houkutuksia voi tulla monesta eri suunnasta. Itse olen useasti lähtenyt kulkemaan houkutusten perässä. Luullut, että nyt on auennut edessä tie mahtavaan elämään. Yksi tällainen houkutusten tie oli baarielämä nuorena aikuisena. Kännissä oli tosi hauskaa. Eivät huolet painaneet ja kaveriporukan yhteisistä kännikokemuksista sai jälkeenpäinkin hauskaa puhuttavaa. Joitain vuosia sitä kesti. Sitten vähitellen aloin huomata, ette baari-känni-hauskuus ei tyydyttänytkään sitä kaipausta, mikä minulla oli. Valitsin taas Jumalan suositteleman elämäntavan. Se sisäinen ilo ja tyytyväisyys, mikä siitä seurasi. Ei ole sanoja selittää.

Se mikä toki mietityttää on, että kun uskossa eläminen on niin mieletöntä niin miksi kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka kertovat aiemmin olleet mukana seurakunnan toiminnassa, mutta sitten kasvaneet siitä yli ja kokevat nyt olevansa tyytyväisempiä kuin ”uskovaisuus”-aikoina.  Uskosta on toki halutessaan helppo irtautua. Usko tarvitsee hoitamista. Siitä puhutaan Raamatussakin. Itse miettinyt, miksei Jumala sitten pidä paremmin omistaan kiinni vaan päästää heidät niin helposti lähtemään toiseen suuntaan.

Ja tässä minäkin taas olen. Säännöllisesti harhailemassa elämässä. Aina ei ihan tunnu, että pitäisin Jumalaa kädestä. Kuitenkin tunnen, että meitä yhdistää näkymätön naru. Jumala on armollinen. Antaa minua kasvattaa narua niin pitkäksi kuin itse haluan. Välillä tuntuu, että olen päästänyt narun hyvinkin pitkäksi ja koen olevana kaukana Jumalasta. Silloin elämä tuntuu tyhjältä, pelottavalta ja tarkoituksenmukaisettomalta. Onneksi Jumala on aina ottanut tuhlaajalapsensa takaisin luokseen. Tuntuu hyvältä keriä lankaa ja kulkea lähemmäksi Jumalaa. Sen paremmalta tuntuu, mitä lähemmäksi Jumalaa pääsen. Miten sitten pääsee lähemmäksi Jumalaa? Luovuttamalla aikaa Jumalan kanssa seurusteluun: rukoilemalla, lukemalla Raamattua, käymällä kirkossa ja seurakunnan tapahtumissa, lukemalla kristillistä kirjallisuutta, kuuntelemalla Radio Deitä ja puhumalla uskon asioista toisten ihmisten kanssa. Silloin elämä saa merkityksen ja ilo kasvaa sisällä. Joskus voi olla hyvä vetäytyä hiljaisuuteen viettämään intensiivisesti aikaa Jumalan kanssa, mutta se ei kuitenkaan ole pidemmän päälle suurimmalle osalle ihmisistä sitä, mitä Jumalaa elämältämme tahtoo. Jokaisella meillä on oma elämä, jossa saamme elää. Käydä töissä ja harrastukissa ja viettää aikaa perheemme ja ystäviemme seurassa. Uskon valitseminen tuo kaikkeen tähän uuden rikkaan ulottuvuuden: kaikkeen tähän normaaliin arkeen saamme pyytää Jumalan seuraksi: joskus kuljemme käsi kädessä, joskus –oman halumme mukaan – pidemmän tai lyhemmän narunmitan päässä. Enää emme ole koskaan yksin.