Meidän perhe matkalla

Hei kaikki blogin lukijat ja pahoitteluni pienestä hiljaiselosta. Kirjoittaminen on ollut monesti mielessä, mutta lomailevien lasten seurassa kirjoittamisaikaa ei ole oikein liiennyt. Itse palasin töihin Kaksi viikkoa sitten, mutta kesäloma on vielä niin tuoreessa muistissa, että siihen liittyen haluaisin kirjoittaa tämän kertaisen blogitekstini.

Tänä vuonna saimme perheemme kanssa olla niin etuoikeutettuja, että pääsimme viikon lomamatkalle Sisiliaan Italiaan. Matka oli varattu jo viime marraskuussa, joten merkittävää iloa matka toi jo 8kk odoteuksen muodossa. Odotukset olivat korkealla matkan suhteen. Näistä odotuksista matkaa kohtaan puhuimme mieheni kanssa etukäteen. Vaikka kovasti odotimme ihanaa matkaa, niin sen tarkempia suunnitelmia emme halunneet tehdä. Halusimme viettää viikon loman lasten ehdoilla. Halusimme, että erityisesti lapsille jäisi hyvät muistot lomasta ja sitä kautta myös me vanhemmat saisimme kokea loman onnistuneeksi.

Vaikka siis emme lähteneet rakentamaan mitään hienoja suunnitelmia ja odotuksia matkalle, huomasin jossain vaiheessa salaa kuitenkin odottavani täydellisen ihanan reissun. Sellaisen, jossa kaikilla olisi mukavaa koko ajan. Jossa ei riideltäisi. Jossa tunnelma olisi koko ajan mukava ja leppoisa. Toki lomallamme sitten olikin ihania hetkiä, mutta yllättävänkin paljon jouduin kokemaan tunteita, joita en ollut etukäteen itselleni käsikirjoittanut.

Tämä kesä, kuten tiedätte, oli Suomessa poikkeuksellisen kuuma. Suomessa rikottiin hellepäiväennätyksiä ainakin touko- ja heinäkuussa. Heinäkuussa kun matkalle lähdettiin, kuuma ilma oli tuskastuttanut jo pidemmän aikaa Suomessakin. Sisiliassa sää oli samanlainen, hitusen vielä kuumempikin. Oli todella hämmentävää huomata, kovasti odotetulla lomamatkalla kokevansa kuumuuteen kyllästymistä! Mehän olimme maksaneet siitä, että saisimme nauttia lämmöstä! Eihän tuollainen tunne voinut olla sallittua!

Viiden hengen perheessä oli vaikea toteuttaa koko ajan kaikkien perheenjäsenten tarpeita. Joku halusi rannalle, toinen altaalle, kolmas lepäämään ilmastoituun hotellihuoneeseen. Toki kompromisseja teimme ja yritimme parhaamme mukaan järjestää päivät ja viikko niin, että kaikkien toiveet saatiin jossain vaiheessa toteutettua, mutta siitä huolimatta emme voineet välttyä ajoittaiselta tyytymättömyyden aiheuttamalta narinalta.

Parasta ja odotetuinta varmasti oli uima-allaselämä. Lapset nauttivat uimisesta ja vesileikeistä. Minä ja mieheni olisimme ehkä kaivanneet hieman vaihtelevammasta lomaviikosta. Mutta lasten ehdoilla pyrittiin menemään. Toisena lomapäivänä kävimme hotellin yhteiskuljetusbussilla läheisen kaupungin keskustassa ostamassa joitain puuttuvia tarpeita. Lasten mielestä sekin lyhyt reissu olisi voinut jäädä tekemättä. Kuumuus vaivasi eivätkö lapset pystyneet näkemään kaupungissa kävelyä millään tavalla nautinnollisena. Oletuksena taisi olla, että lomalle oltiin tultu nauttimaan, ei kävelemään paahtavassa kaupungissa. Mutta Sisiliaan asti kun oltiin tultu, haluttiin kuitenkin sivistää lapsia sen verran, että tehtiin yhden päivän retki Etnalle. Ajatus tulivuorelle menemisestä innosti myös lapsia. Etnalle olisi voinut lähteä matkan järjestäjän omalle retkelle, mutta lapsemme ja perheemme tuntien vuokrasimme auton, koska arvostimme vapautta pysähtyä tai olla pysähtymättä tarpeen mukaan.

Lapsia retki innosti niin kauan kunnes oltiin istuttu autossa 10 minuuttia. Siitä alkoi kotoisa narina. ”Koska ollaan perillä”, ”Mulla on huono olo”, ”Montako minuuttia vielä?”, ”Sisko koski mua tahalleen!”, ”Enpäs koskenut!”, Kylläpäs koskit!”, ”Äiti, veli löi mua!”, ”Huono olo!”, En jaksa istua”, ”Kuuma!”, ”Eiku kylmä!”, ”Mennään takaisin hotellille!” Tiedättekö sen tunteen kun ajattelee, että kaikkien muiden perheissä loma on pelkkää idylliä ja oma perhe on poikkeava? J

Olen kuullut, että autossa istuminen ei ole kaikissa perheissä ongelma. Olen myös miettinyt miten olemme epäonnistuneet kasvatuksessa kun meidän lapsille autossa matkustaminen on niin kamalan vaikeaa. Emmekö ole vanhempina olleet tarpeeksi jämäköitä? Nyt tuon Etnan reissun aikana pohdin asiaa aivan erityisesti ja uskon oivaltaneeni jotain oleellista. Lapsissamme on samaa erityisherkkyyttä kuin minussa: tunteet koetaan potenssiin sata. Jos kokee kuumuutta, kokee TODELLAKIN kuumuutta, jos kokee tylsyyttä, kokee TODELLAKIN tylsyyttä, jos istumisasento tuntuu puuduttavalta, se TODELLAKIN tuntuu puuduttavalta ja jos siskon kosketus ärsyttää, se TODELLAKIN ärsyttää. Näin ollen on varsin ymmärrettävää miksi kolmen lapsen 1,5h istuminen takapenkillä voi olla aikamoinen suoritus. Kun tämän ymmärsin, huomasin, että minun oli hivenen helpompi ottaa vastaan lasten tunteita. Olennaista on myös oivaltaa, että lapset pahanolon purkaminen vanhempiin ei tarkoita sitä, että lapset tahalleen haluaisivat ärsyttää vanhempia. Narina on vain avunhuutoa ”auttakaa äiti ja isä, meillä on kurja olo, miten tätä voisi helpottaa?” Se mitä ilmeisesti voisimme tehdä, olisi sanoittaa lapsille tätä asiaa, jotta hekin ymmärtäisivät miksi matkan teko heille on niin kovin vaikeaa. Ehkä myös keskustellessa lapset itse oppisivat nimeämään keinoja, jotka heidän matkan tekoa voisivat helpottaa.

Toinen erityisherkkyyteenkin liittyvät elementti joka kulki reissulla mukana, oli alivirittyneisyys ja ylivirittyneisyys. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä olotila. Aika monelle lienee paras tunne kun aktiviteetti on siinä välillä. Toisille se väliin jäävä pätkä janalla on pidempi, toisille taas huomattavan lyhyt. Itse huomaan herkästi olevani alivirittynyt, jolloin en jaksa mitään ja mikään ei innosta. Se on varsin epämiellyttävä tunne. Sitä yritän välttää järjestämällä aivoilleni aktivointia. Vastapainona tunnen myös helposti ylivirittyneisyyttä, jolloin ajatukseni poukkoilevat kun kuula flipperissä. Tätä ali- ja ylivirittyneisyyttä oli havaittavissa myös lapsissamme Etnan matkan aikana. Alivirittyneisyys oli voittavampi: epämiellyttävä olo, jopa pahoinvointi tylsistymisestä paikallaan istumiseen. Kun tällaisessa mielentilassa yhtäkkiä huomasimme maastopalon tien vieressä, pahoinvointi katosi kuin sormia napsauttamalla. Paluumatkalla sitten saimme havaita poikkeavan päivän ja jännittävän retkikokemuksen aiheuttaneen ylivirittyneisyyttä, joka ilmeni varsin levottomana takapenkkikäytöksenä.

Jos automatka unohdetaan hetkeksi, niin retki Etnalle oli kuitenkin lasten kanssa mukava kokemus. Ajoimme autolla niin korkealle kuin pääsimme. Sieltä korkeimmalta autojen paikalta löytyi alppikylää muistuttava parkkipaikka-alue kauppoineen ja ravintoloineen, jossa sai varustaa itsensä loppumatkaa varten. Paljon näkyi heitä, jotka olivat valinneet haasteekseen patikoida Etnan rinteille. Etnan päähuippuhan on aktiivinen kraatteri, jonka luokse ei voi mennä. Jos autopaikalta halusi ylöspäin muuten kuin kävellen, piti lompakko kaivaa esille. Viiden hengen perheeltä seuraavalle tasolle nouseminen vaijerihissillä olisi maksanut 120€. Hissi ei kuitenkaan mennyt korkeimmalle kohdalla asti ja jos sinne halusi, piti jatkaa hissin jälkeen matkaa vielä maastobussilla. Hissi ja bussi maksoi perheeltämme yhteensä 260€. Hinta todella mietitytti, mutta kun Etnalle asti olimme kerran tulleet, niin halusimme kuitenkin viedä kokemuksen loppuun asti ja käydä siellä kaikkein korkeimmalla, aktiivisen kraatterin vieressä olevalla sammuneella kraatterilla. Vaijerihissi oli itsessään jo hauska elämys. Yhteen hissin koppiin mahtui helposti meidän perheen kokoinen seurue. Huipulla oli ilma hieman viileämpi, mutta heinäkuussa legginssit + pitkähihanen paita –yhdistelmällä pärjäsi loistavasti. Huipulla kova tuuli yllätti meidät. 5-vuotiasta kraaterin reunalla kovassa tuulessa seisominen pelottikin. Maisemat toki olivat hienoja ja mukaan lähti pari laavakiveä matkamuistoksi.

Aivot narikkaan-lomailun lisäksi viikkoon mahtui minun osalta myös varsin paljon itsetutkiskelua. Pyörittelin mielessä ristiriitaisia tunteitani. Eikö matkasta olisi pitänyt olla vain ja ainostaan kiitollinen? Huomasin tuskastuvani jatkuvasta kuumuudesta. Lisäksi harmittelin herkkää kuormittumistani.  Tiedän, että kuormitun helposti. Tiedän myös, että minun on todella vaikea tunnistaa milloin olen kuormittumassa. Yleensä kuormittumisen kokemus tulee kuin sormia napsauttamalla. Yhtäkkiä höyhen laskeutuu kuorman päälle ja höyhenen tuoma paino on se viimeinen pisara, jolloin hetkessä oivaltaa saaneensa liikaa taakkaa päälleen. Tiedän, että monet erityisherkät kokevat tarvitsevansa omaa aikaa päivän aikana. Itse en ole oman ajan merkitystä tainnut aivan sisäistää. Nyt matkan aikana sain huomata miltä tuntuu olla 24h perheen saatavilla. Se oli kuormittavaa. Uima-altaalla kyllä sain levätä aurinkotuolissa, mutta silloinkin piti katsoa lasten perään jatkuvasti ja huolehtia, että saivat riittävästi juotavaa, jatkuvasti myös lapset halusivat että katson ja kommentoin heidän temppujaan ja kävivät pyytämässä minua mukaan altaaseen tai pyysivät selvittämään erimielisyyksiään. Tuntui kamalalta huomata, että en olisi jaksanut katsoa ja kommentoida enkä mennä yhdessä altaaseen leikkimään. En olisi halunnut olla sellainen äiti. Olisin halunnut olla äiti, joka on koko ajan aktiivinen ja innokas osallistuman lasten touhuihin. Jos nyt saisimme uudestaan suunnitella tuon lomamme, valitsisimme todennäköisesti hotellin, jossa on lastenkerho. Jotenkin hassusti minulle tuntuu erätappiolta tunnustaa, että tarvitsisin päivittäin lepoajan lapsista. Niin ihania kuin lapset ovatkin, niin minä kuormitun jatkuvasta hälystä ja jatkuvasta käytössä olemisesta. Olen parempi ja virkeämpi äiti kun saan omaa rauhallista aikaa akkujeni lataamiseen.

Ja muut ajatukset. Altaan reunalla aurinkovarjon alla mietin: ”Onko tämä ok? Onko lupa nauttia ja unohtaa maailman murheet?” Kaupustelijat hotellin ulkopuolella muistuttivat maailman todellisuudesta. Kaikki eivät ole yhtä hyvässä tilanteessa kuin me. Päivittäisen toimeentulon hankkiminen on monelle todella raadollista. Kyllähän matka antoi paljon perheellemme. Oli ihana katsella lapset riemua altaalla. Ja kyllä loman saldo perheemme yhteisen olemisen suhteen jäi plussalle. Mutta silti ne muut ihmiset, joille tällainen loma olisi aivan liian kaukainen haave. Miten me voimme nauttia samaan aikaan kun lähimmäisemme kärsivät? Tämän ajatuksen jouduin tietoisesti siirtämään pois aktiivisesta ajattelustani. Aikansa on kaikella. On hyvä tiedostaa lähimmäisten avun tarve, mutta omat akutkin on ajoittain ladattava. Aika on kantaa lähimmäisten taakkoja, mutta aika on varmasti myös lomailuun ja itsensä ja perheensä hemmotteluun.

Kaikesta tästä kuumuus-, syyllistymis- ja kuormittuneisuusnarinasta huolimatta lomamme saldoon mahtui kuitenkin ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa. Parhaita hetkiä olivat kun kaikille sattui hyvä vireystila ja silloin pelleilimme koko perhe yhdessä altaalla. Illan viileydessä rauhalliset perhekävelyt hotellialueella jättivät myös hyviä muistoja. Ihanaa reissussa oli myös kun ei-vielä-englantia-opiskellut arka lapsemme rohkaistui tilaamaan englanniksi ”two Pepsis” ja ”three ice-creams”. Josko tästä heräisi pieni lisämotivaatio syksyllä koulussa alkavaan englannin opiskeluun.

Tästä lomastakin haluan antaa kiitoksen Jumalalle. Kiitos tätä maailmasta, jonka olet luonut. Kiitos, että saamme matkustaa ja nähdä ihmeitäsi myös tosissa maissa. Siunaa Italian ihmisiä. Siunaa Sisiliaa ja anna peltojen kasvaa vaikka kuivuus haittaakin viljelyä. Kiitos yhteisestä loma-ajasta perheemme kanssa. Kiitos ajatuksista, joka pyörivät päässäni. Kiitos että taas sain oppia lisää itsestäni ja lapsistamme. Auta minua hyväksymään itseni kokonaisena pakettina, myös herkkä kuormittuneisuuteni. Siunaa työni äitinä. Auta, että voisin olla riittävän hyvä äiti ja välittää rakkauttasi lapsillemme. Kiitos. Aamen.