Rukouksia ja vastauksia

Minulla on tapana höpötellä ajatuksiani Jumalalle 30 min työmatkan aikana autossa. En laita radiota päälle vaan kirpeässä, hiljaisessa marraskuun aamussa klo 6:30 kuulen auton moottorin hurinan, auton valokeila valaisee pimeää peltomaisemaa, josta aloitan matkani kohti työpaikkaani. Usein otan yhteyttä Jumalaan huokaisemalla ”Tässä minä taas olen…” siitä lähtee ajatusvirta juoksemaan. Välillä mietin asioita hiljaa mielessäni, välillä puhun niitä ääneen. Usein noina hetkinä oivallan uusia asioita ja näkökulmia pohtimiini ajatuksiin. Silloin tulee miettineeksi, antoiko Jumala nämä ajatukset minulle vai ylihengellistäkö taas ja auttoiko vaan rauhallinen hetki sanoittamaan ajatuksia, jotka minulla jo valmiiksi olivat alitajunnassa.

Avauduin juuri jokin aika sitten rukouksessa erään ongelmani kanssa Jumalalle, tunnustin pelkoni asian äärellä ja rukousvastauksena koin käsittämättömän vahvan rauhallisuuden tunteen. Koin, että Jumala halusi kertoa minulle, että asia tulee hoitumaan hyvin. Niin, että asia tulee menemään lempeästi juuri niin kuin itsekin toivoin. Koin, että vastaus oli "turhaan hätäilet, luota vaan, olet hyvissä käsissä, sinun ei tarvitse stressata tästä asiasta". Mutta kuinka ollakaan: alkuperäinen huoleni kävi kuitenkin toteen ja jouduin todella ihmettelemään Jumalalle, miksi annoit minulle tunteen, että kaikki tulee menemään hyvin, vaikkei sitten mennytkään. Mieheni lohdutti minua asiassa sanoen, että ehkä rukousvastaukseni kuitenkin liittyi siihen, että "Luota, Jumalan tahto tulee tapahtumaan (vaikkei se ole sama kuin sinun toive), joka loppujen lopuksi oli sinullekin hyväksi." Edelleenkin olen kuitenkin sitä mieltä, että "rukousvastaukseni" ei tällaista näkökulmaa viestittänyt.

Oman ulottuvuutensa asiaan tuo "puhdas psykologia". Kun kovasti haluaa uskoa johonkin, sitä todennäköisesti alkaa pitää totuutena, jopa Jumalan tahtona. Onhan ihmisellä myös itsekäs ulottuvuus ja perisynti antaa oman hämmennyksensä soppaan. Eihän kaikkea mitä ihminen haluaa, voi pitää Jumalan tahtona. Mitä jos tuossa mainitsemassani tapauksessani vain kovasti toivoin, että minun toive toteutuisi ja kehittelin pääni sisällä tunteen, että "kyllä, olen vakuuttunut, että Jumala antaa minulle mitä pyydän"? Toisaalta, sanotaanhan Raamatussakin "Pyytäkää niin teille annetaan "Matt. 7:7. ja "Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." Mark. 11:24  

Mistä voin tietää, tulevatko rukouksen yhteydessä nousevat tunteet Jumalalta vai kumpuavatko ne omista epätoivoisista toiveista? Todellisuuden lävähtäessä kasvoilleni, kipuilin todella kovasti sen kanssa miksi Jumala salli asioiden tapahtua vastoin omaa toivettani ja miksi vielä antoi minulle niin vahvan luottamuksen, että asiat menisivät toisin.

Nyt kun aikaa on tuosta hieman kulunut, huomaan, että aika (tai pitäisikö sanoa Jumala? ) on alkanut vähitellen parantaa haavoja. Uusi toivo on alkanut nostaa päätään. Ehkäpä kuitenkin asiat kääntyvät vielä hyvin ja pääsen kiittämään sydämeni pohjasta, että minun toiveeni ei aikoinaan päässyt toteutumaan.

Näin jälkikäteen mietin myös omasta rukouspyynnöstäni mitä rukouksessa todella pyysinkään Jumalalta? Pyysinkö itseasiassa edes sitä, että asia tapahtuisi niin kuin itse toivoin? Enpä tainnut pyytää. Sen sijaan pyysin "tapahtukoon Sinun tahtosi". Ehkäpä sitten kuitenkin niin tapahtui, miten piti tapahtua. Me ihmiset olemme vaan niin kärsimättömiä ja lyhytkatseisia emmekä voi tietää millä tavalla mahdollisesti lyhytnäköisesti toivomamme toiveet muuttaisivat elämäämme. Kaikkien epävarmuuksien keskellä tuntuu kuitenkin hyvältä tunnustaa, että vaikka en ymmärtäisi yhtään mitään, niin voin olla varma, että Jumala kyllä hallitsee kokonaisuutta. Kaikkien kipuilujeni keskellä yritän pitää sydämensä avoimena ja jättää itseni taas kerran pienenä ja keskeneräisenä Jumalan johdatukseen.