”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”, laulan pienelle lapselleni. En voi tietää, mitä elämä tuo hänelle mukanaan. Mahdollisimman hyvää tietenkin toivon. Että lapseni saisi elää turvassa hyvän elämän ja säästyisi kipeiltä kokemuksilta.
Lapseni on syntynyt erilaiseen elämään kuin itse aikoinani reilu 40 vuotta sitten. Vielä erilaisempaan elämään syntyi äitini ja hänen äitinsä. Sain juuri käsiini omaa sukuani koskettavan sotavuosien näyttelyesitteen. Esitteessä kerrottiin äitini äidin perheestä: Perheeseen syntyi seitsemän lasta. Isä kuoli vanhimman lapsen ollessa 17-vuotta. Seuraavina vuosina perheestä kuoli kolme lasta. Isän kuoltua vanhin poika otti vastuun tilan hoidosta. Tämä avioitui ja sai vaimonsa kanssa pienen tyttären. Samana vuonna tämä pienen tytön isä joutui sotaan veljensä kanssa. Molemmat kaatuivat. Tässä vaiheessa äitini äiti oli seitsemästä lapsesta ainoana elossa. Siinä saattoi todella sanoa ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Ei sitä nykyelämän helppouteen tottunut ihminen meinaa ymmärtää. Mitä oli elää maailmassa, jossa lapsikuolleisuus oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja jossa sodan aikana miehiä kaatui ja lesket jäivät pienten lastensa kanssa yksin selviämään ilman asumistukia ja lapsilisiä.
Suuret nälkävuodet, kulkutaudit, sodat ja vainot. Kyllä on siinä ihminen joutunut olemaan nöyränä. On siinä ollut tilausta Jumalalle, jonka edessä on saanut painaa pään alas ja hyväksyä, että maanpäällisen elämä on raadollista, mutta kuoleman jälkeen odottaa kirkas kruunu.
Miten on tänä päivänä? Menneisiin vuosiin verrattuna nyt eletään aikalailla pumpulissa. Tarvitsemmeko enää Jumalaa? Kun kaikki on niin hyvin jo nyt niin kaipaammeko enää maanpäällisen elämän päättymistä ja kultaista kruunua Taivaassa? Tarvitsemmeko me enää suojelusenkeleitä turvaksemme vai saammeko riittävän turvan elämän varrelle läheisiltämme ja hyvinvointivaltiolta?
Aikoinaan rippikoulussa minua kosketti Elämän lanka –niminen harjoitus. Siinä kuljimme silmät sidottuina, kädet seuraten isosten virittämää narureittiä. Reitti kuvasti maanpäällistä elämäämme. Ideana oli, että on tie, mitä Jumala haluaa meidän kulkevan. Se on meille hyvää tahtovan Jumalan tahdon mukaista elämää ja se tie johtaa Taivaaseen. Harjoituksessa jokainen kulkija sai reitille mukaan oman suojelusenkelin, jonka tehtävä oli ohjata takaisin reitille, jos joskus oli joutunut harhaan. Houkutuksia meille kulkijoille kehittelivät toiset isoset, jotka olivat kyllä todella hyviä roolissaan harhaanjohtajina. ”Hei, tule tänne juhlimaan meidän kanssa, irrota vaan hetkeksi otteesi langasta niin voit ihan kohta jatkaa taas siinä kulkua”, tai ”hei, tässä matkalla onkin tullut vähän vaikeakulkuinen kohta niin ollaan ohjattu tähän turvallisempi kierotie, irroita ote vaan narusta, katso, tässä on sulle toinen naru, jota nyt pitäisi seurata”. Muistan kun kyyneleet valuivat poskelle kun tämän harjoituksen jälkeen käytiin porukalla läpi harjoitusta. Kuinka helppo onkaan unohtaa hyvää tahtovan Jumalan viitoittama tie ja ajatella, että kyllä mä ihan itse tiedän mikä mulle on minäkin hetkenä parhaaksi.
Olen yrittänyt muistaa rukoilla ”Jumala, anna sun tahdon tapahtua mun elämässä”, mutta sen lisäksi Raamatussa olisi valtava määrä hyviä neuvoja elämän matkalle, jotka auttaisivat kulkemaan oikeaa tietä ja ”elämään ihmisiksi”. Miten siihen Raamattuun vaan tuntuu silti niin nihkeätä tarttua? Onko tämä nyt todellisen elämän Elämän lankaa? Kuiskiiko joku mulle, että ”hei ei sun tartte Raamattua lukea, ihan hyvin pärjäät ilman sitäkin”? No hei enkö muka pärjää? Mikäs tässä voisi mennä pieleen? Jos joudun työttömäksi, niin sitten haen työmarkkinatukea, jos sairastun niin saan sairauspäivärahaa ja valtio kuitenkin maksaa suurimman osan sairaalamaksuistani. Hyvähän tässä on posottaa menemään ilman mitään jumalia?
No, tähän on tultu. Jos nyt taas palataan ajatukseen ”Jos Jumala ja kaikki Raamatun jutut ovatkin totta” niin elämmekö me nyt kuitenkaan ihanteellisessa maailmassa? Entä jos tämä hyvinvointi tuokin sivussa mukanaan suuren harhan siitä, että me ihmiset olemme omavoimaisia emmekä tarvitse Jumalaa, suurta Taivaan ja maan luojaa ja meidän elämän antajaa?
Tätä miettien lauloin lapselleni iltalaulun loppuun: ”Oi laps ethän milloinkaan ottaa sä vois, sun kättäsi enkelin kädestä pois, sun kättäsi enkelin kädestä pois”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti