Koululaisten palkitsemisesta

Taas on yksi kouluvuosi päättynyt ja oppilaat siirtyneet kesälaitumille. Itsekin pääsin kevätjuhlassa todistamaan ihania esityksiä ja aistimaan iloisen odottavaista tunnelmaa. Koulumme kevätjuhlassa myös jaettiin perinteiseen tapaan stipendejä mm. opiskeluissa pärjäämisestä, hyvästä urheilumenestyksestä ja toivotunlaisen käyttäytymisen ansiosta.

Vaikka Suomen peruskoulu kuinka tähtää siihen, että jokaisella oppilaalla olisi samat edellytykset koulussa ja elämässä pärjäämiseen niin näin ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Ihmisillä on joitain ominaisuuksia jo geeniperimässään tai temperamentissa, joita ei voi muuttaa vaikka kuinka yrittäisi. Tämän hetkinen yhteiskuntamme suosii ekstroverttiominaisuuksia. Introvertti oppilas ei voi muuttua kaikkien kanssa luontevasti jutustelevaksi ekstrovertiksi vaikka kuinka yrittäisi. Myöskään matematiikan kokeissa pärjääminen ei ole kaikille samanarvoisen panostuksen tulosta.

Stipendeillä sanotaan palkittavan hyvää menestystä, mutta kuinka reilua on palkita ominaisuuksia, jotka nojaavat geeniperimään, temperamenttiin tai mahdollisuuteen harrastaa kilpalajeja? Onko oikein nostaa esille oppilaita, jotka todennäköisesti muutenkin tulisivat pärjäämään loistavasti elämässään? Sanotaan että jokainen ihminen olisi yhtä arvokas. Sitä kutsutaan ihmisarvoksi. Järjestelmämme muistuttaa kuitenkin, että jotkut oppilaat ovat stipendin verran toisia arvokkaampia.

Suurin osa oppilaista on varmasti yrittänyt lukuvuoden aikana parhaansa. Uskon, että jokainen oppilas kaipaa tunnustusta siitä, että on erityisen huomion arvoinen. Urheilukisat voittanut tyttö on jo tunnustuksensa saanut, samoin jatkuvasti 10:n kokeissa saava poika.  Sen sijaan on paljon hienoja ominaisuuksia, jotka eivät tule isossa luokassa esille.

Niin kuin arvata saattaa, oma lapseni ei stipendiä saanut. Hän ei ole nopea oppimaan, mutta yritystä on ollut sitäkin enemmän. Kun lahjakkaammat lapset ovat vielä istuneet kotona aamupalalla, oma lapseni on jo aloittanut koulupäivänsä tukiopetuksessa ja iltapäivällä varsinaisten läksyjen jälkeen tehnyt lisätehtäviä pärjätäkseen luokassa jotakuinkin luokkakavereidensa tasoisesti. Ekaluokkalaisen optimismilla hän uskoi stipendin saavansa kun on niin kovin sinnikäs ollut ja tehnyt kaikkensa oppimisen eteen.  Kesälaitumille hän kuitenkin siirtyi pettyneenä kun kovasti odotettu stipendi menikin luokkatoverille.

Jokaisella oppilaalla on vahvuutensa ja heikkoutensa. Koulun aineissa joku pärjää jossain, joku toisessa, joku loistaa harrastuneisuudessa ja toinen sosiaalisissa taidoissa. Jollakin oppilailla on rikas sisäinen elämä ja hienovarainen toisten kunnioittaminen tai viimeiseen asti hiljaa parhaansa yrittäminen, vaikkei sekään paras yllä numeroarvioinnissa toisten parhaan tasolle. Kaikkien perhe- tai geenitausta ei luo edellytyksiä kouluelämässä pärjäämiseen. Silti jokainen oppilas on arvokas ja ihan huippu! Kaikilla on mahdollisuus menestyä elämässään kun löytää alan, missä voi hyödyntää omia vahvuuksiaan. Tätä haluaisin viestittää kaikille oppilaille sen sijaan että jatkettaisiin jo itsensä loistavaksi tietävien oppilaiden esille nostamista ja palkitsemista ja samalla hienovaraisesti muille viestittämistä ”et ollut stipendin arvoinen”.

Omasta puolestani koko stipendijärjestelmä voitaisiin hylätä, koska koskaan ei voida oppilaita nähdä niin kokonaisvaltaisesti, että heidät voitaisiin erilaisen ominaisuudet huomioiden laittaa rehellisesti paremmuusjärjestykseen. Joku viisas on sanonut, että eniten rakkautta tarvitsevat he, jotka sitä vähiten ansaitsevat. Tätä näkökulmaa toivoisin sovellettavan myös stipendikäytäntöön jos sitä järjestelmää ei kokonaan haluta hylätä.