Kokemuspankki

Mietin tuossa yhtenä iltana mieheni kanssa ajatuksia elämästämme tästä eteenpäin. Yksi unelma minulla on aika pinnalla, mutta tosiasiat tuntuvat olevan unelmaani vastaan. Joskus elämässä on tullut vastoinkäymisiä ja koska ne eivät tietenkään ole kivalta tuntuneet niin sitä on alkanut valmistelemaan itseään kohtaamaan pettymyksiä ennen kuin ne ovat ehtineet kohdallekaan. Nyt huomaan, että nykyistäkin unelmaani katson tällaisen ”kokemuspankkini” läpi:. Esimerkiksi: ”Joskus aikaisemminkin olen pettynyt kun haaveeni ei ole toteutunut, joten varmasti nytkin käy niin” tai ”perheemme tilanne huomioiden, eihän meillä ole aiemminkaan ollut resursseja sellaiseen elämänmuutokseen, minkä unelmani toteutuminen vaatisi”. Tuolle kokemuspankilleni tunnun antavani varsin suuren painoarvon. Annan sen määrittää elämääni ja unelmiani todella voimakkaasti. Minun kokemukseni. Minun pienen ihmisen. Olen kuin hiekanjyvä maailmankaikkeudessa. Silti aiemmille pettymyksilleni annan niin valtavan painoarvon, että niihin perustuen rakennan teorioita maailman toimimisesta ja siitä mitä minun tulevaisuudessani todennäköisesti tulee tapahtumaan.

Minun pienuuden rinnalla toisessa ääripäässä on Jumalan suuruus. Jumalan, joka on minut luonut, Jumalan, jonka tietämättä hiuskarvakaan ei putoa päästäni. Jumalan, joka rakastaa minua äärettömän paljon, joka haluaa minulle hyvää ja haluaa minut kerran taivaaseen luoksensa. Miksi minun on niin kovin vaikea luottaa Jumalan johdatukseen ja uskoa, että tulevaisuudessani voisi tapahtua hyviä asioita?!!

Ajattelen, että elämä on kuin tie. Voimme katsoa taaksepäin ja näemme millaista reittiä olemme tähän asti kulkeneet. Kuitenkin se, minne kuljemme jää aina arvoitukseksi. Toki voin valita kulkea kohti Jeesusta ja ikuista elämää taivaassa ja antaa Jumalan johdattaa kulkua tällä tiellä, mutta sitä emme yleensä saa etukäteen tietää, mitä matkan aikana tapahtuu. Pieni pessimisti minussa pelkää kovasti pettymyksiä. Varmuuden vuosi ajan elämässäni jalka aina vähän jarrupolkimella. Ettei vaan meno kiihtyisi liian lujaksi ja sitten tulisi pettymyksiä.

Mutta voisinko antautua entistä enemmän Jumalan johdatukseen. Uskoa, että Jumala haluaa minulle hyvää, uskoa, että mikään ei olisi Jumalalle mahdotonta. Minunkin mahdottomimmat haaveet olisivat Jumalalle helppoja toteuttaa, jos Jumala vaan näkee ne asiat hyviksi minun tapauksessa.

Kaikkeahan saa toivoa, mutta itse emme välttämättä ymmärrä toiveidemme seurauksia. Siksi yritän nykyään rukoillessani ja haaveista kertoessani lisätä rukoukseeni  ”Jos se Jumala on sinun tahto ja hyväksi minulle”.

Mutta vielä kokemuspankista. Siellä kun tuntuu olevan niin vahvasti tallennettuna ajatus ”Ei minulle ennenkään elämässäni ole tapahtunut ihmeellisen ihania juttuja” ..eikö oikeasti? Sinkkuaikana olin aika epätoivoinen kun olisin jo kovasti halunnut omaa lasta, mutta hyvää miestä ei tuntunut löytyvän… mutta sitten ihana mies löytyi ja kolme lastakin sain. Entä kun pian valmistumiseni jälkeen sain vakituisen työpaikan? Tai kun raskaana ollessani vauva oli perätilassa raskausviikolla 40+6 ja se saatiin käännettyä oikeinpäin rv 41+0. Ei sellaista tapahdu oikeasti!!! …mutta siitä huolimatta kokemuspankkini, johon perustan luottamukseni tulevaisuuteen, tuntuu olevan täynnä vain niitä huonosti menneitä tapahtumia.

Miksi, oi miksi, oi miksi annan negatiivisten ajatusten vallata pääni? Tietysti jossain määrin on varmasti tervettä pitää realiteetit mielessä ja suojella itseä pettymyksiltä varsinkin kun itse otan pettymykset todella raskaasti. Mutta mikä olisi oikea tapa ajatella? Ehkäpä olla aikuinen ja tiedostaa, että kaikki unelmat eivät toteudu ja kaikkien unelmien toteutuminen ei olisi minulle hyväksi, mutta kun luottaa Jumalaan ja antaa Jumalan johdattaa niin elämässä voi tapahtuma jopa parempia asioita, mistä kykenen itse edes haaveilemaan. Koskaan ei tiedä mitä ihanaa Jumala on valmistanut meille ja mikä odottaa ehkä jo seuraavan mutkan takana elämän tiellä. Ehkä jokin ihana asia tapahtuu jo huomenna!