Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen kolme vuotta sitten,
suunnittelin kirjoittavani tekstejä säännöllisesti. Aina asiat eivät kuitenkaan
mene suunnitelmien mukaan niin kuin useasti olen joutunut kokemaan. Nyt on
tullut reilun vuoden tauko kirjoittamisessa. Koin, ettei minulla ollut mitään
annettavaa blogin lukijoille. Sekä yksityis-, että työelämässä olin aivan
uupunut. En sitä silloin oikein edes kokonaan ymmärtänyt. Samaan aikaan kun
unelmani neljännestä lapsesta oli täyttymässä ja sain vihdoin olla raskaana, en
kuitenkaan pystynyt iloitsemaan raskaudesta niin kuin olisin halunnut.
Takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus: ”älä nuolaise ennen kuin tipahtaa”.
Olin jo kaksi kertaa aiemmin iloinnut raskauksista, jotka minulta kuitenkin
otettiin pois. Jos Jumala on olemassa, niin tuulimunaraskaudethan täytyivät
olla Jumalan sallimia. Jos Jumala halusi kasvattaa minua ja salli minulle ne kokemukset
silloin niin mistä sen voisi tietää etteikö Jumalan karu koulu jatkuisi kohdallani
edelleen? Ehkäpä tällä kertaa olisin ylentynyt elämänkoulussani saamaan
oppikokemuksen kehityshäiriöisestä sikiöstä tai kohtukuolemasta? Tuon huolen
lisäksi voimavarojani söi palkkatyöni. Koska kuitenkin työkaverini olivat
todella mukavia, minusta pidettiin ja taitojani kehuttiin, en pystynyt silloin
uskomaan, että työelämä vaikuttaisi radikaalin heikentävästi hyvinvointiini.
Näin jälkikäteen voin sanoa, että iso ongelma oli työn sisältö. Olen
ajatuksiltani hidas, mutta perusteellinen. Työni laatu sen sijaan vaati nopeaa
reagointikykyä. Jouduin koko ajan olemaan varpaillani: oivalsinhan varmasti
kaiken oleellisen, mitä piti oivaltaa? Mitä seuraavan oven takaa tulee? Osaanko
silloin reagoida nopeasti seuraavaan tapaukseen? Se, että jouduin koko ajan
pinnistelemään tarkkaavuuteni (joka ei todellakaan ole vahvuuteni) kanssa, oli
todella kuluttavaa. Onneksi sain mahdollisuuden siirtyä tekemään 80% työaikaa.
Se mahdollisti hengissä selviytymisen uuvuttavan elämäntilanteen keskellä.
Kesällä meille sitten syntyi neljäs lapsemme. Ihana
täydellinen aarre! Kontrasti raskaisiin vuosiin ja onnellisuus vauvaan ja koko
perheeseen keskittymisestä oli valtava. Jokainen päivä oli suuri iloin aihe. Oltuani
kotona puoli vuotta, huomasin, että ennen äitiyslomaa kokemani uupumus alkoi
vähitellen olla sulanut pois. Niin kauan siinä meni. Olen niin onnellinen, että
sain mahdollisuuden äitiysloman avulla nollata sisimpäni hyppäämällä pois perheen
ja työelämän yhteensovittamisen hullunmyllystä. Myös se, että korona aika on
”pakottanut” olemaan kotona ja osa lasten harrastuksista on ollut tauolla, ei
ole ollut ollenkaan huono juttu omalla kohdallani. On ollut ihanaa hidastaa.
Olen myös uudella tavalla oppinut tuntemaan itseäni.
Tarvittaessa venyn jonkun verran, mutta pitkään kestävä venyminen saa
kuminauhan hauraaksi ja altistaa sen katkeamiselle. Äitiysloma tuli viimeisellä
hetkellä. Sairaalassa synnytyksen jälkeen kirjoitin ystävälleni: ”Nyt
ensimmäistä kertaa pystyn antamaan Jumalalle anteeksi tuulimunat”. Ikään kuin
siihen asti olisin ajatellut Jumalan kiusanneen minua, leikkinyt tunteillani.
En voinut ymmärtää keskeytyneiden raskauksien merkitystä. Kuitenkin neljännen lapsen
syntymä juuri nyt tuntui parhaalta mahdolliselta ajankohdalta. Jos lapsi olisi
syntynyt oman toiveaikatauluni mukaan, olisin korona-ajan koittaessa joutunut
viemään lapsen päiväkotiin ja itse suuntamaan eturintamaan taistelemaan virusta
vastaan. Jos lapsi olisi syntynyt toiveeni mukaan neljä vuotta aiemmin, olisi
vauva todennäköisesti aiheuttanut mustasukkaisuutta entisen kuopuksen kohdalla.
Nyt kuitenkin entinen kuopus oli ehtinyt jo 7v ikään ja oli pelkästään
onnellinen saadessaan luopua kuopuksen tittelistä ja päästessään isona poikana
hoitamaan vauvasiskoaan. Monet asiat ovat napsahtaneet paikoilleen. Ikinä en
olisi tällaista tilannetta osannut itse suunnitella. Kaikki on mennyt niin
paljon paremmin kuin koskaan olisin kyennyt toivomaan.
Taustalla on elänyt myös suhteeni Jumalaan. Pahimman
uupumukseni kohdalla siirsin Jumalan vaivihkaa varastoon odottamaan. Olin niin
sekaisin, etten enää tiennyt mikä juttu uskominen oikein oli. Suostumista
Jumalan kovaan kouluun? En jaksanut sellaista enää. Ja missä Jumala oli kun
voimani olivat aivan loppu? Blogia kirjoittaessani olen halunnut jakaa
lukijoille jotain hyvää. Kirjoitustauon aikana minulla ei olisi ollut mitään
annettavaa. Jos jotain olisin kirjoittanut, olisi se ehkä ollut:
* en jaksa - onko
Jumalaa? - olen vaan
- tyhjänä *
Nyt olen käynyt varastossa kurkkimassa. Vieläkö Jumala odottaa minua siellä? Voitaisiinko yhdessä aloittaa uusi suhde? Minulla on ollut ikävä.
Ota Herra minua kädestä kiinni. Nosta syliisi ja näytä sellainen suunta mihin haluat minun kulkevan. Yhdessä Sinun kanssasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti