Meidän joulu

"Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui  Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherana" Luuk 2:1-2

Joulu. Sitä odotin taas kovasti. Joulu on ollut minulle todella merkityksellinen juhla lapsesta pitäen ja samat tunteet ovat kannatelleet minua aikuisuuteen asti. Muistot. Mutta myös vaativat odotukset. Aikuisenakin sitä haluaisi saavuttaa sen saman pakahduttavan innokkaan tunnelman, mikä lapsuuden jouluja täytti. Kun ilmassa oli jotain todella erityistä. Haluaisi tarjota sitä samaa lapsille.

Lapsuuden jouluista muistan joulukuusen. Meillä kuusi tuotiin sisälle vasta aattoaamuna. Silloin kun me lapset olimme katsomassa aattoaamun lastenohjelmia. Muistan kuusen tuoksun.  Joulurauhan julistuksen jälkeen kuusi koristeltiin. Muistan aattoillan kun menin makaamaan kuusen alle. Tuntui että olin pakahtua yltäkylläisestä aistimuksesta. Kuinka kuusi oli niin kaunis ja tuoksui niin ihanalta. Kun muutimme mieheni kanssa yhteen ja aloitimme oman joulukuusiperinteen, halusin pitkään pitää kiinni omasta perineestäni koristella kuusi vasta aattona. Viime jouluna kuitenkin luovutin. Meidän perheen tapauksessa kuusen koristelu toi vain turhaa stressiä aattoon. Meille tärkeää on rauhoittaa aatto. Elää ilman kiirettä. Samasta syystä lopetimme myös perinteen sukulaisten tapaamisesta aattona. Aattona herätään rauhassa. Lapset saavat katsoa tv:stä lastenohjelmia. Joulupuuro on hautunut kattilassa yön yli. Se tunne kun ei ole kiire. Kun saa pysähtyä kuusen äärelle ja katsoa sen loistavia kynttilöitä ja kynttilöiden valossa välkehtiviä palloja ja täyttää aistinsa siitä hetkestä.

Tänä vuonna saimme kauniin jouluaaton. Päivät ennen aattoa olivat olleet pilvisiä, mutta aattoaamuna paistoi aurinko. Mieli oli kiitollisuutta täynnä. Miten maailma näyttäytyikin niin kauniina. Lapset kävivät leikkimässä ulkona. Minäkin kävin. Ja mietin taas miten senkin hetken olisi voinut purkittaa huonojen päivien varalle. Vähän sinistä taivasta ja auringon paistetta säästöön. Että sitten jonain pimeänä päivänä voisi kurkistaa purkkiin ja imeä sieltä vähän iloa synkkään mieleen. Mutta aaton kaunis hetki oli annettu aattoa varten. 

Meidän perheen aattoperinteeseen kuuluu myös haudoilla käyminen. Siinä on pyhän tuntua kun liittää joulun viettoon myös edesmenneiden rakkaiden muistamisen. Siis minun mielestä. Lapsille sen sijaan olemme saaneet perustella miksi haudoilla haluamme käydä. Lapset eivät ole koskaan tavanneet heitä, joiden nimet sukumme hautakivissä lukee. Mutta silti. Näen jotenkin, että hautausmaalla käyminen auttaa lapsia näkemään elämän lyhyyden. Että aika on elää ja aika on kuolla. Ja että se, että nyt saamme elää, on lahjaa. 

Hatausmaan jälkeen kävimme vielä koko perhe kävelemässä  keskustassa. Kävimme katsomassa isoa joulukuusta. Halusimme sisällyttää aattoon leppoisaa aikaa perheen kanssa. Ilma oli kuitenkin varsin kylmä ja illan lahjojen avaamisen jännitys väreili jo ilmassa. Aika pian käänsimme auton takaisin kotia kohti. Saunoimme, söimme jouluaterian ja sen jälkeen luimme Lasten Raamatusta jouluevankeliumin ja keskustelimme vielä kerran siitä miksi joulua vietimme. Sitten pääsimme nauttimaan lasten suunnittelemasta jouluesityksestä. Joulupukkia emme enää meidän perheeseen kaivanneet. Eivät lapsetkaan. Kokivat, että paljon hauskempaa oli laittaa lahjat jo aamulla kuusen alle odottamaan. Lahjat olivat kovasti odotettuja. Varmasti monen lapsiperheen joulun kohokohta. Lahjojen avaamiseen asti säilyy kutkuttava odotus. Mutta sen jälkeen. Kun odotukset ovat olleet niin korkealla. Vaikka kuinka puhuttiin etukäteen, että avattaisiin lahjat ihan rauhassa- eihän se onnistunut. Runsaat lahjat laittoivat pienet päät sekaisin. Pieni hetki ja useiden päivien aikana rauhassa rakkaudella paketoidut lahjat avattiin, käärepaperit lensivät pitkin lattiaa. Kun iso odotus ja jännitys oli ohi, tilalle tuli uusia tunteita. Innostusta, hälinää, levottomuutta. Seassa vähän pettymystäkin.  Kun normaaliarjessa on kaikkea riittävästi, voi alkaa kriittiseksi saamistaan lahjoista. En syytä lapsia. Mielessäni ajattelen itse usein samalla tavalla. Mitenköhän tuon lahjojenavaamishetken voisi vuoden päästä hoitaa toisin? Hieman harmonisemmin?

Aikansa on paketoida lahjat, aika on avata ne. Aika on odottaa ja suunnitella joulua, aika siirtyä seuraavaan hetkeen. Aattoiltamme jatkui lahjojen kanssa leikkimisellä ja lahjapapereiden siivoamisella. Ja niin paljon kun jouluaattoa olinkin odottanut niin kiitollinen olin myös illalla kun päivä oli onnellisesti takanapäin.

Joulupäivänä ja tapaninpäivänä kävimme tapaamassa sukulaisia.  Tänä vuonna tosin uudesta työstäni kovin kuormittuneena olisin ehkä kuitenkin halunnut ääri-introverttina viettää nekin päivät enemmän omissa oloissa akkuja ladaten, mutta ei sellaista oikein kehdannut ääneen ehdottaakaan. En voinut ajatella, että oman väsymykseni takia olisin evännyt isovanhemmilta lastenlasten jouluriemun näkemisen.

Muuten sitten aina tilanteen tullen: aamupäivällä ja illalla vetäydyin omaan rauhaani lataamaan akkujani. Tänä jouluna luin kirjaston lahjoitusnurkasta löytämääni aarretta Marjorie Holmesin Suuri rakkaus -Marian ja Joosefin tarina. Kirjassa kerrottiin kuviteltu tarina miltä nuoresta Mariasta saattoi oikeasti tuntua kun Jumala valitsi tämän Jeesuksen äidiksi. En tiedä voinko kirjaa nyt ihan älyttömästi kehua, mutta kyllä se paljon hyviä ajatuksia  joulunaikaani herätti.  Ihan oikeasti. Kauan siten kaukaisessa Nasaretin kylässä eli nuori Maria, valmistautumassa avioliittoon Joosef-nimisen miehen kanssa! Ja Marialle ilmestyi enkeli, joka kertoi, että Maria saisi lapsen!!! Kuinka se kokemus ja tieto saattoikaan järkyttää nuoren Marian mieltä! Miltä sinusta olisi tuntunut saada sellainen viesti? Ja meidän yhteiskunnassa nyt vielä on melko ok, että tulee raskaaksi ”ilman puolisoa”. Samoin ei ollut 2000v sitten Nasaretissa. Ilman sosiaalitukia. Miltä Mariasta on mahtanut tuntua. Maria pääsi kuitenkin osaksi Jumalan suurta suunnitelmaa. Jumalan suunnitelmiin suostuminen ei aina tunnu mukavalta ja leppoisalta. Ei Jumala säästä omiaankaan murheilta. Mutta Jumala oli Marian mukana. Maria oli rohkea: ”Minun sieluni suuresti ylistää Herraa ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani: sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen—” Luuk 1:46-47. Miten me tämän päivän ihmiset saisimme tuon saman asenteen? Että vaikka elämässä kohtaisimme mullistuksia ja suunnittelemattomia tapahtumia niin voisimme luottavaisesti kiittää Jumalaa ja uskoa Jumalan huolenpitoon myös yllättävien käänteiden keskellä.